Title: Ilmanvastusta (ilman vastusta)
Author: FractaAnima
Genre: fluffy
Rating: S
Pairing: Hestia Carrow/Ginny Weasley
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Oneshot
Haasteisiin:
Genrehaaste III
FF50 sanalla 039. Pimeys.
Slam Dunk
Femme10 #5
Kerää kaikki hahmot
Rare10 #2
Kirjoitusterttu
A/N: Teki mieli kirjoittaa huispaustyttöjä ja jotain salaista. Hurrturr.
Ilmanvastusta (ilman vastusta)
Taivas oli läpikuultavan sininen, tumma, miltei hämärä. Sellainen kuin myöhäisinä kesäiltoina juuri ennen laskeutuvaa pimeää. Korpinkynsitornin katon läpikin saattoi kuulla kuinka sisällä juhlittiin. Siniviitat olivat voittaneet rohkelikot sinä iltana huispauksessa. Minä hymähdin ja sivelin hajamielisesti luutakomerosta lainaamaani puhtolakaisua, joka oli ainakin kymmenen vuotta vanha. Sillä lensi silti ihan hyvin. Oma luutani oli lähetetty edellisellä viikolla huoltoon, sen piti olla huippukunnossa seuraavaa peliä varten, kun me kohtaisimme korpinkynnet.
Sytyttäessäni yhtä kuivuneista, valmiiksi käärimistäni sätkistä kuulin kuinka ilma suhahti sillä tavalla, mikä kertoi, että joku oli lähestymässä samaa piilopaikkaa kuin minä. Ajattelin, että Flora oli muuttanut mieltään ja päättänytkin tulla kanssani iltasavuille vielä, kun tornin katolla tarkeni, mutta yllätyksekseni tulijalla olikin punaraitainen villapaita farkkushortsien seurana. Kohotin kulmiani saapujalle, joka näytti epäröivän katon reunuksella. Hänellä oli jaloissaan niin ikään punaiset tennarit.
"Paska peli, hm?" kysyin nähdessäni tytön kireät kasvot. Hävityn huispauspelin jälkeiset tunteet pystyi lukemaan rohkelikkojahtaajan olemuksesta.
"Joo", tyttö vastasi rypistäen otsaansa ja hypäten takaisin luutansa selkään. Hän ei selkeästi ollut odottanut, että katolla olisi muitakin. Imaisin sätkääni katsellen kuinka tytön pohjelihakset jännittyivät tämän ponkaistessa ilmaan. Siinä oli jotain kiehtovaa.
Sen ajatuksen voimasta tumppasin tupakkani, tungin taikasauvan polvisukkaani ja ponkaisin itsekin pimenevälle yötaivaalle vanhan puhtolakaisun selässä. Rohkelikko huomasi minut heti, eikä se tietenkään ollut ihme, olihan hän pelannut etsijääkin. Kiihdytin lähemmäs häntä, ja hän antoi minun saada itsensä kiinni.
"Mitä sinä haluat?" tyttö huudahti tuulen vinkuessa korvissani.
"Tiedän mikä auttaa pelivitutukseen", minä yritin artikuloida ilmavirrassa. Hän näytti entistä ärtyneemmältä, mutta tiesin herättäneeni hänen mielenkiintonsa. Tein tiukan käännöksen ja lähdin lentämään niin kovaa kuin luutani antoi periksi. Jahtaaja sai minut kiinni helposti, toisin kuin minä, hän lensi omaa luutaansa.
Hidastin vauhtiani järven yllä ja liisin loppumatkan kallion reunalle. Rohkelikko pysähtyi muutaman metrin päähän minusta.
"Jos ajattelit, että maisemien katselu rauhoittaisi, niin olit väärässä", tyttö pyöräytti silmiään. En voinut olla naurahtamatta.
"Sinä olet vähän typerä", sanoin ja ponkaisin puoli metriä ilmaan. "Viimeinen alhaalla on - sanotaan vaikka pelkuri", minä kohautin olkiani ja annoin tytölle hetken aikaa ymmärtää. Hänen ilmeensä oli epäuskoinen. Hän varmasti mietti, mitä helvettiä oikein tarkoitin.
Selitykseksi minä kiihdytin pystysuorassa kallionreunaa pitkin alas niin lujaa kuin vain rahkeet riittivät ja jarrutin niin myöhään, että nilkkureideni kärjet rikkoivat veden pinnan.
"Näytä mihin pystyt", minä yllytin alhaalta ja yllätyksekseni rohkelikko päätti antaa ajatukselle mahdollisuuden. Hän ponkaisi ilmaan, epäröi hetken, kunnes ohjasi luutansa alas ja antoi itsensä uhmata putoamisen fysiikkaa. Hän hidasti jo hyvän matkaa ennen vedenpintaa ja näytti pettyneeltä itseensä.
"Kokeilen uudestaan", hän sanoi ennen kuin ehdin edes moittia häntä laiskasta yrityksestä.
Lensin kevyen kierroksen viilenevässä illassa odotellessani, että hän pääsi ylös ja otin sitten asemapaikan nähdäkseni montako senttiä hän parantaisi suoritustaan. Tällä kertaa hän viiletti kuin tuulispää. Hänen punainen poninhäntänsä hulmahti ilmassa kuin luotijuna ennen kuin hän kaarsi luutansa suoraksi aivan viime hetkellä. Luudan pää halkoi vesimassaa ja minä kiljahdin innosta. Flora ei koskaan lentänyt minun kanssani kalliolta.
"Uudestaan", minä sanoin ja tällä kertaa lensimme molemmat ylös. Hengähtäessämme yläilmoissa hetken ennen koitosta hän katsahti minuun ja hymyili hiukan. Minä hymyilin hänelle rohkaisevasti ja päätin, ettei Floran tarvinnut edes tietää tästä.
"Katsotaan kumpi menee pidemmälle", minä haastoin ja rohkelikon silmiin syttyi haaste.
"Hyvä on", hän vastasi. Minä virnistin jännityksestä, kun hän popsautti sauvallaan ilmaan lähtölaskentaloitsun, jonka tiesin räsähtävän kolmesti. Sadasosasekunteja ennen kolmatta ääntä me molemmat varastimme ja luisuimme rinta rinnan kohti järveä. Adrenaliini syöksähti kilpa-asettelun myötä syvälle suoniini ja oma leikkini tuntui paremmalta kuin koskaan. Viime hetkelläkään en voinut antaa periksi ja sivusilmällä näin kuinka punaiset hiukset sukelsivat veden pinnan alle vain hetki ennen minua, ja sitten tuli pimeää.
Räpiköin pintaan ja pidättelin henkeni lisäksi myös naurua. Puhtolakaisu painoi melko paljon vedessä, mutta pääsin kuitenkin pintaan. Pärskivä rohkelikko näytti hetken järkyttyneeltä, lähes eksyneeltä, kun löysin hänet pinnan yläpuolelta. Kun katseemme kohtasivat, en voinut itselleni mitään. Minä nauroin niin, että vedin vettä keuhkoon ja sitten minä yskin ja nauroin. Rohkelikko auttoi minut rantakiville ja kiipesimme toisiamme auttaen liukkaille lohkareille.
"Se oli typerää", hän sanoi hytisten kylmästä painaen luutaansa vasten kehoaan.
"Se oli parasta", silmieni täytyi kiilua kuin hullulla. Rohkelikko pudisteli huvittuneena päätään ja katseli järvelle hymyillen.
"Poltatko sinä? Jätin sätkävehkeeni torniin. Lento sinne saattaisi kuivattaa mukavasti", minä ehdotin kaivaessani taikasauvan sukastani esille. Pieni lämpöloitsu ei tehnyt haittaa kummallekaan meistä. Rohkelikko ei vastannut mitään, mutta seurasi perässäni varoen luudastani tippuvia vesipisaroita.
Tornin katolla käärin meille molemmille sätkät, mutta rohkelikko ei halunnutkaan polttaa. Minä hymyilin ja sujautin sätkän tytön korvan taakse kuivuvien hiuksen taakse. "Joskus ehkä", minä sanoin ja sytytin omani. Sain otettua ensisavut, kun tyttö nappasi sätkän käsistäni ja imaisi sitä kokeilevasti. Nyökkäsin hyväksyvästi ja huokaisin savut ulos upoten ajatuksiini.
Taivas oli pimentynyt. Siellä täällä näkyi pilvipeitteen raoista loistavia tähtiä. Tuulenvire kutitti hameen alta paljastuvia reisiäni samalla, kun lämpöloitsun rippeet vielä hyväilivät kehoani. Kun ensimmäinen sätkä loppui, käärin itselleni toisen ja sytytin sen. Huomasin rohkelikon alkavan tehdä lähtöä.
"Minä olen Hestia", töksäytin. En halunnut hänen lähtevän.
"Tiedän", tyttö vastasi ja nappasi sätkän korvansa takaa. Hän asetteli sen minun korvani taakse sipaisten samalla liikkeellä ohimoani, korvankaartani ja lopulta niskaani. Kosketus värisytti.
"Etkö halua sitä?" minä kysyin.
"Säästetään se ensi viikkoon. Sinä tarvitset sitä kuitenkin Korpinkynsi-pelin jälkeen. Teillä luihuilla ei ole mitään mahdollisuuksia heitä vastaan", tyttö virnisti ja ponkaisi luudalleen.
"Hei", minä huudahdin hänen peräänsä, mutta ääneni kaartui hymyyn eikä hän enää kuullut minua. Nousin seisomaan nähdäkseni tornin reunan yli. Punaiset hiukset liehuen tyttö viuhui yhä alemmas kohti linnan pihaa. Minä poltin savukkeeni loppuun hymyillen. Nähdään ensi viikolla.
