Author: Duzku
Beta: LillaMyy (♥)
Ikäraja: S
Fandom: Lord of the Rings
Disclaimer: Tolkienin kaikki kunnia maan päällä ja nykyään myös taivaissa, Tolkien minua armahtakoon hahmojensa häpeällisestä käyttämisestä omiin tarkoitusperiini. Amen.
Paritus: Frodo/Sam
Genre: h/c, drama, romance ja kyllä tämä ihan liian lässynläätä on jotta fluffin voisi jättää mainitsematta. Varmasti kliseitä.
Summary: ”Rakas Sam, olisi itsekästä ja väärin pyytää sinua auttamaan tässä."
A/N: Purin blokkia ja sitä varmasti sattui. Eli syntyi yön myöhemmällä puoliskolla Sormuksen ritarien viimeisen aukeaman fiiliksistä. En kummemmin shippaa näitä kahta, mutta Samin intensiteetti Frodosta huolehtimiseen on epäilyttämällä epäilyttänyt useamman kerran. En mä yleensä tällaista kirjota, en varmasti, en. Mutta nyt kirjoitin, ja valloitin samalla itselleni uuden fandomin. Olkaa hyvät, älkääkä te purko minua, vaikka purinkin blokkia, blokki tasan ei ole viaton.
Näin minä tunnen
Frodo Reppuli -niminen hobittiherra istui nojatuolissa ikkunan ääressä kuin olisi siihen juurtunut. Sinänsä siinä ei ollut mitään järin merkillepantavaa, sillä keskimäärin hobitit pitävät ruokalevoista niin paljon, että kokevat kuolevansa jos koskaan joutuvat jättämään yhdenkään väliin – sama pätee luonnollisesti myös itse ruokailuihin – mutta Frodo Reppuli tällä kertaa, kuten niin monesti muulloinkin, oli poikkeus.
Nuori Sam Gamgi, nuoren herra Reppulin palkollinen, pistäytyi kukkien kastelun lomassa vähän väliä kurkkaamassa huolestuneena olohuoneeseen yrittäen olla mahdollisimman vaivihkainen. Hän tunsi kyllä isäntänsä päivärytmit ja tiesi paremmin kuin Frodo itse kuinka paljon tämä poikkesi tavanomaisesta. Ei kävelyjä Hobittilan kauniilla kujilla, ei tavallisia harrastuksia, ei, isäntä tuntui juurtuneen tuoliinsa ja oli puhunut tuskin sanaakaan useaan päivään ja tuntui kaiken kruunuksi kadottaneen ruokahalunsa.
Ei, tämä ei ollut tavanomaista, ja kun tätä oli jatkunut kaksi päivää lisää, Samilla, niin sanoakseni, katkesi kamelin selkä. Sam osasi olla kohtelias, kärsivällinen ja kunnioittava ja jättää Frodo-herran rauhaan mikäli tämä sitä tahtoi kuten nyt ilmeisesti näytti tahtovan, ja yleensä hän tekikin näin. ”Mutta liika on liikaa, ja rajansa kaikella”, hän päätti itsekseen. ”Nyt minä menen ja kysyn suoraan. En kestä katsella häntä tällaisena, en enää hetkeäkään!”
Sam jätti kastelukannunsa ja lehtisaksensa siihen paikkaan, pyyhki kätensä mitenkuten mihin vain ulottui hätäisesti pyyhkimään, ja asteli sisään ennen kuin ehti pyörtää päätään.
Frodo istui yhä nojatuolissaan, mihinkä siitä olisikaan mennyt, eikä osoittanut huomanneensa Samin huoneeseen tuloa millään tavalla, ja siitäkös Sam huolensa lisäksi suuresti loukkaantui.
”Frodo-herra, olen huolissani teistä. Ette ole ollut oma itsenne viime aikoina.”
Frodo liikahti, mutta siihen se sitten jäikin.
Sam jaksoi malttaa pitkän tovin. Isäntä ei enää liikauttanut pikkusormeakaan, ja hiljaisuudessa hyvään alkuun ehtineen lämpimän syksyn ampiaiset pörisivät avoimen ikkunan alla kukkaistutuksissa. Kertaakaan Sam ei ajatellut luovuttamista. Tähän oli tultu, tässä myös pysyttäisiin, ja hän totta puhuen soimasi itseään siitä ettei ollut tarttunut asiaan aiemmin, jos tilanne todella oli ehtinyt niin pahaksi, ettei isäntä edes vastannut hänelle.
”Onko jotain tapahtunut, isäntä?”
Taaskin Frodo ainoastaan istui hievahtamatta, kuin kääpiö, joka on päättänyt muuttua kiveksi.
”Frodo-herra! Sanokaa mikä teidän on, sillä kenties voisin auttaa”, Sam lähes rukoili lähellä epätoivoa, ja vihdoin hän huudahti vimmoissaan väännellen käsiään. ”Kertokaa mikä on tämä asia, joka saa teidät tällaiseen tilaan, puhumattomaksi, syömättömäksi ja liikkumattomaksi, sillä olen varma siitä, että tätä menoa joko tulen hulluksi taikka sydämeni särkyy!”
Frodo tuntui siitä paikasta hitaasti havahtuvan. Hän tuijotti Samia hetken tutkimattomalla katseella, joka sai Samin sydämen lyömään kiivaasti ja särkemään samaan aikaan; lyömään kiivaasti, koska hän odotti vastausta niin kiihkeästi, särkemään, koska Frodo-herran silmissä oli piilossa surua. Ja jotain muuta, oliko se kaipausta? Vai sittenkin jotain monimutkaisempaa? Sam ei osannut sanoa, kun Frodo kerran oli lakannut kertomasta hänelle asioita. Viimeinenkin toivo hiipui, kun Frodo käänsi katseensa pois.
Varmana siitä ettei Frodo lopultakaan vastaisi Sam oli jo kääntymässä laahustaakseen lannistettuna pois, kun Frodo vihdoin puhui. Ääni oli käyttämätön ja kuulosti liialta yrittämiseltä, mutta sen kuuleminen kirkasti Samin kasvot. ”Olet oikeassa. Olen kadonnut mietteisiini liiaksi aikaa. Minun on jo aika päästää tästä murheesta irti.”
Nojatuoli narahti Frodon noustessa siitä varoen jäykistyneitä jäseniään.
”Isäntä, kertokaa murheenne minulle, ne monesti kevenevät, kun ne jakaa”, Sam pyysi suunnattoman helpottuneena sydän yhä pamppaillen. ”Jos on olemassa mikä tahansa tapa jolla voin auttaa, teen sen enemmän kuin mielelläni.”
Frodo pysähtyi hitaasti kesken pitkästä paikallaanolosta jomottavien lihasten venyttelyn ja sanoi lempeästi: ”Rakas Sam, olisi itsekästä ja väärin pyytää sinua auttamaan tässä.”
”Kuinka se voisi olla väärin? Ettekä te ole itsekäs, ette ollenkaan!” Sam parkaisi päätään pudistaen. ”Minä tässä olen ollut tarkkaamaton antaessani teidän vajota murheisiinne niitä huomaamatta!”
”Ei ole sinun taakkasi kantaa huolta minun murheistani.”
”En voi sille mitään, Frodo-herra – tarkoitan, että olen huolehtinut teistä jo pitkään, ja siitä – täytyy tunnustaa – on tullut minulle eräänlainen luonto. Te myös olette tulleet minulle hyvin tärkeäksi, minä välitän teistä, voisinpa joskus sanoa, että enemmän kuin itsestäni – !”
Samin puhuessa Frodon kasvot olivat omituisesti vääntyneet; ne olivat kuin naamio, joka kätki alleen todelliset tunteet. ”Sam...”
”Frodo-herra”, Sam jatkoi astuen lähemmäs, nyt hän tunsi palavansa sisältä tarpeesta puhua suunsa puhtaaksi. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan yhdenkään hengenvedon aikana, hän olisi punastunut ja vaiennut siihen paikkaan, mutta hän oli liian kiihtynyt ajatellakseen mitä oli sanomassa, ja oli kyllä totisesti viimeinen niitti se, kun Frodo kääntyi jälleen kerran pois hänen luotaan. ”Frodo-herra, te olette minulle tärkeä, ja luulenpa, että jos tietäisitte kuinka tärkeä ja kuinka teistä silloin tällöin ajattelen, myöntäisitte, ettette tiedä väärästä mitään!”
Tässä Frodo oli jähmettynyt paikalleen, ja jos Sam vain olisi nähnyt hänen kasvonsa!
”Teidän lähellänne sydämeni lyö yhtä lujaa kuin suurimmassa kuviteltavissa olevassa vaarassa, ja kun ajattelenkin, että teille sattuisi mitään pahaa, tuntuu rinnassani siltä kuin se olisi halkeamassa kahtia. Ja sitten kaikki se, mitä olen teistä – vastoin kaikkia hallussani olevia oikeuksia – ei, vastoin kaikessa maailmassa olevia oikeuksia – teistä tietoisesti kuvitellut – ei, herra, ette te tiedä ollenkaan mistä puhutte, kun yritätte väittää, että se mistä te murehditte olisi väärin.”
”Sam...” Frodo sanoi, ja hänen äänensä oli kummallinen.
”Näin se on, enkä minä tätä muuta”, sanoi Sam melkein vihaisena kädet nyrkkiin puserrettuina.
”Sam”, sanoi Frodo ja kompuroi nojatuolilleen ja vajosi siihen. Hän tuntui jääneen yhtä sanaa vaille sanattomaksi. ”Sam.”
”Näin minä tunnen”, Samin ääni oli vaimeampi ja rohkeus alkoi kaikota hänen jäsenistään ja pikkuhiljaa tieto siitä mitä äsken oli tullut sanottua vajosi hänen vatsaansa, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Frodosta, joka istui nojatuolissa ja näytti tilanteeseen nähden tyyneltä, vaikkakin hiukan järkyttyneeltä, tulkitsemattomalta. Ja silloin Sam tajusi, että koko ajan ikkuna oli ollut auki ja että kuka tahansa oli saattanut kuulla hänet. ”Minkä olen tehnyt, olen saattanut teidät kuvailemattoman häpeälliseen tilanteeseen, ikkunakin on ollut kaiken aikaa auki!”
Ennen kuin Sam olisi pudonnut polvilleen ja painanut pään käsiinsä sai Frodo puhelahjansa takaisin ja samalla hyppäsi ylös tuolista. ”Sama sille vaikka itse S-R:t olisivat sattuneet ikkunan taakse. Itse asiassa, sama sille vaikka koko Kontu olisi kuullut!”
”Eikä ole”, Sam vaikersi. ”Olen käyttäytynyt anteeksiantamattomasti enkä ole enää teidän arvoisenne.”
”Sillä ei ole väliä, koska mikäli sen tuolla tavalla määrittelee, minä olen kuin olenkin toiminut hyvinkin väärin – sitä minä olen nämä monet päivät yksikseni murehtinut, ja siksi minä sinua kartoin. Ja ajattele, kaikki se aivan turhaan!”
Kesken vapinansa Sam pysähtyi ja epäili omia korviaan, tai vähintäänkin omaa järkeään. Frodo ei mitenkään voinut tarkoittaa sitä mitä hän luuli.
Niin vain silti oli, että katsoessaan ylös hän näki edessään Frodon hymyilevät kasvot, eikä voinut enää estää itseään vaan purskahti itkuun. ”F-frodo-herra – ettekö aiokaan potkia minua pihalle?”
”En tietenkään”, Frodo tuhahti. ”Äläkä itke, pikku Sam – älä! Katso minuun.”
”Mu-mutta – en ymmärrä –” tämä kaikki oli Samille liikaa ja hänen jalkansa pettivät.
”Sam, Sam, älä itke – tule tähän”, kiirehti Frodo sanomaan ja ehti ottaa Samista kiinni ennen kuin tämä olisi kuin olisikin pudonnut polvilleen.
Niin Sam hautasi kasvot Frodon paitaan ja tahri hienot vaatteet multaisilla käsillään. Nyyhkäykset ravistelivat häntä. Frodo piti hänestä lujasti kiinni, vaikka toisen hobitin kannatteleminen kävikin voimille. Myöhemmin, kun Sam oli helpotuksen ja säikähdyksen itkunsa itkenyt, he puhuivat, vaikka eipä siinä suunnattomasti puhumista enää ollutkaan. Vielä paljon myöhemmin Säkinheimo-Reppulitkin sitten kuulivat, mutta siitä oli lähinnä vain hyötyä, sillä he vannoivat siitedes pysyvänsä kaukana Repunpäästä ja vaikenivat kuin muurit peläten, että hulluus tarttuisi heihinkin.
Joten, kaiken kaikkiaan, Repunpäähän saatiin oikein onnellisia aikoja.
