Ficin nimi: Etsin vain ehdotonta rakkautta
Kirjoittaja: tellie
Fandom: House M.D.
Genre: angst
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Cuddy, Rachel
Tiivistelmä: Lisa istui äitiyden elinkautista sellitovereinaan pehmonallet ja -ankat, jotka tuijottivat häntä tunteettomilla mitäännäkemättömillä nappisilmillään, kukin omalta paikaltaan.
1. Yövaloja
Lisa laski lasin pöydälle ja istui sohvalleen. Ulkona pimeys peitti takapihan gerberat. Mikroaaltouunissa lämmitetyn päivällisen viereen oli levitetty National Geographicin uusin numero, mutta sen lukeminen ei huvittanut Lisaa. Juuri mikään ei ollut huvittanut häntä koko päivänä. Se oli yksi niistä päivistä, joina olisi halunnut ryömiä peiton alle, rutistaa lapsuutensa suosikkinallen rintaansa vasten ja itkeä yksinäisyytensä pehmolelun nuhjuiseen karvaan.
Tähän aikaan kuusta Lisalla oli aina erityisen kurja ja yksinäinen olo, mutta ei se oikeasti helpottanut koskaan. Yksinäisyys ja rakkaudettomuus vain painuivat taka-alalle odottamaan väsymystä tai hormonimyrskyä. Se muistuttaisi, että jokainen ihminen Lisan elämässä äitiä myöten vaati häneltä aivan liian paljon.
2. Tutkahavainto
Toisinaan joku tärkeistä potilaista sai päähänsä vaatia dekaanin läsnäoloa. Silloin Lisa peitti ärtymyksensä huolellisesti, kuunteli ja usein toteuttikin toiveen.
Tällä kertaa kysymyksessä oli avokätisen rahoittajan vaimo. Koko synnytys oli kuin oppikirjasta: supistuksia, hidasta ja kivuliasta avautumista, ponnistamista, verta, virtsaa ja ulostetta.
Ja tietysti vauva. Pieni poika, kolme ja puoli kiljuvaa kiloa. Ryppyistä punaista ihoa, hienoa haituvaa päälaella ja kirkkaansiniset silmät. Huulet, jotka hamuilivat maitoa äidin rinnoilta, epävarmoina ensimmäistä kertaa. Äidin hymy, kun hän sai lapsensa syliinsä.
Kun Lisa näki hymyn, hänen oli lähdettävä toimistoonsa itkemään. Hän oli tuskin koko elämänsä aikana ollut yhtä onnellinen kuin sen pienen pojan äiti.
3. Ensimmäisen asteen yhteys
Rachel ei tehnyt muuta kuin itki. Lisa puhui vauvalle, keinutti sitä, kanniskeli ja työnteli kynnyksen yli vaunuissa. Mikään ei auttanut.
Oli vaippoja, oli äidinmaidonkorviketta. Oli talkkia, tutteja. Oli pullonlämmitintä ja itkuhälytintä, vaikka jälkimmäistä Lisa ei edes tarvinnut. Hän tiesi ilmankin, milloin vauva itki. Se nimittäin itki koko ajan. Miten sellaista pystyi rakastamaan, joka ei tehnyt muuta kuin itki? Lisa olisi voinut olla sille kuka hyvänsä. Hän olisi voinut olla sille mikä hyvä, vaikka eloton esine.
Lisa tuijotti lasta ja itki. Hän istui äitiyden elinkautista sellitovereinaan pehmonallet ja -ankat, jotka tuijottivat häntä tunteettomilla mitäännäkemättömillä nappisilmillään, kukin omalta paikaltaan.
4. Toisen lajin lähituntuma
Rachelin huoneen ovi paukahti kiinni. Tyttö oli taas mennyt murjottamaan huoneeseensa vihapäissään, kohta varmaan heittelisi vaaleanpunaisia koristetyynäjään ja pehmolelujaan pitkin huoneen lattiaa. Siivoamisesta saisi aikaan seuraavan riidan.
Lisa kuuli oven paukahduksen, muttei kääntänyt katsettaan pois harmaasta taivaasta kaksikon kerrostaloasunnon ikkunaruudun takana. Olihan hän tiennyt, että asia nousisi esiin ennemmin tai myöhemmin.
Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että luultavasti se nousisi esiin ennemmin kuin myöhemmin. Rachel oli murrosikäinen. Hän oli alkanut kokeilla rajojaan, ottaa etäisyyttä äitiinsä niin kuin murrosikäiset ottivat. Silti sanat kaikuivat Lisan päässä. Ja ne sattuivat.
Et edes ole minun oikea äitini. Minun oikea äitini on kuollut.
5. Kolmannen asteen yksinäisyys
Lisa joi kulauksen kaakaostaan ja kääri huopaa tiukemmin ympärilleen. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli kaakaota. Jotain vain oli pakko syödä, vaikka vieläkin tuntui niin pahalta, että oksetti. Eikä Rachel tulisi takaisin, vaikka Lisa näännyttäisi itsensä henkihieveriin. Jos tyttö (tai nainenhan hän nyt jo oli) jotain kautta asiasta kuulisi... Se kiittämätön kakara luultavasti sanoisi, että oli Lisan ongelma, jos hän oli tarpeeksi idiootti näännyttämään itseään.
Pahinta oli, että Lisa oli periaatteessa onnekas. Oli niin paljon pahempiakin tapoja menettää lapsi. Se ei kuitenkaan paljon lohduttanut, ja menetyksen lisäksi kirveli petetyksi tulemisen tunne. Eikö lasten pitänyt rakastaa vanhempiaan ilman ehtoja?