Kirjoittaja: ibi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Action, Romance, Humor
Fandom: Twilight
Paritus/Hahmot: Bella, Edward, Jacob
Vastuuvapaus : En omista henkilöitä tai paikkoja tai muita eli Twilightista tuttuja
Varoitukset: Verta, verenimua
A/N: Kirjoitin tämän kun olin lukenut vain Houkutuksen, heti sen jälkeen eli muista kirjoista mulla ei ollut tietoakaan.
Hero
Tuskin sain sanaakaan sanotuksi, kun jo kuulin ukkosen jyrähdyksen talomme yllä. Olin jo aikaisemmin katsonut ikkunasta ulos ja olin osannut ennustaa ukonilman. Olisihan minun pitänyt arvata miksei Edward ollut ottanut minua tänään mukaansa...Hyvä, jos poikaa oli näkynyt edes koko päivänä. Hän oli tietenkin pelaamassa baseballia muiden kanssa ja jätti minut kotiin vain sen takia, mitä edelliselläkin kerralla tapahtui. Hän ajatteli vain minun parastani. Huokaisin syvään ja vedin keinutuolin lähemmäksi sateen maalaamaa ikkunaa. Istahdin siihen ja se kiikkui allani levollisesti. Kiemurtelin itseni keräasentoon tuoliin ja annoin sen keinuttaa itseäni niin kauan kunnes keinuva liike loppui. Tunnustelin jalkaani, joka oli mennyt poikki noin yksi ja puoli kuukautta sitten. Kipsi oli otettu pois ja pystyin jo kunnolla kävelemään jalalla. Aika jolloin kipsi oli jalassani ollut oli tuskaisinta aikaa mitä minulla oli elämäni aikana ollut, ellei sitä pientä seikkailua lasketa, jossa olin jalkani katkaissut ja olin kuolla. Rapsutin pörröistä tukkapehkoani ja haukottelin kovasti. Oli ilta ja pian olisi aika mennä nukkumaan. Kello oli jo melkein kahdeksan illalla ja tunsin kuinka kupuni alkoi murisemaan pienesti. Naurahdin äänelle ja astelin kohti alakerran keittiötä. Charlie minun isäni olikin jo vastassa alakerrassa ja hän morjesti minua iloisesti.
Hei, vastasin iloisesti ja kävelin keittiön jääkaapille.
Mitä sinä sieltä haet, Isabella? kysyi isäni. Hän puhutteli minua koko nimellä, joka sai minut hämmästymään. Sitten Charlie osoitti pannussa olevaa ruokaa ja käänsin katseeni sinne. Avasin kannen ja katsoin ruokaa ihmeissäni. Oliko isä tehnyt ruokaa? Hymyilin ja pyörittelin päätäni ihmeissäni.
Kiitos, sanoin ja otin astiat kaapista ja ladoin ruokaa lautaselleni. Istuuduin paikalleni ja haarukoin ruokaa suuhuni. Isä oli tehnyt kanarisottoa ja oli todellakin ylittänyt itsensä. En tiennyt, että hän osasi tehdä ruokaa.
Tosi hyvää, huikkasin hänelle ja hän lähti tyytyväisen näköisenä takaisin olohuoneeseen. Ukkonen jyrähteli vieli pari kertaa oikein lujasti ja kerkesin jo hetken ajatella, että ne olivatkin baseball ääniä vuorilta. Naurahdin ajatukselleni ja katsoin sateiseen ilmaan. Sade piiskasi katuja ja oli muodostanut ison vesilammikon ovemme eteen. Toivoin hartaasti, että se olisi lähtenyt huomiseen mennessä pois. Ruokailun jälkeen pesin hampaani ja valitsin vaatteeni ja kävin makuulleni.
Heräsin säteisiin, jotka eivät olleet auringon säteitä tai niin minä ainakin kuvittelin. Eihän Forksissa paistanut aurinko juuri ollenkaan. Olin oikeassa. En ollut herännyt auringonsäteisiin vaan olin jättänyt valot päälle vahingossa koko yöksi. Miten olinkaan ollut niin huolimaton. Puin päälleni ja hoidin aamupesuni. Kiharsin hiuksianikin ihan huvin vuoksi ja laitoin kevyen meikin kasvoilleni. Keittiöön saavuttuani kaadoin muroja kulhoon ja maidon niiden joukkoon. Lusikoin murot suuhuni ja rouskuttelin niitä äänekkäästi. Hyvä, jos olin saanut aamupalan syötyä, kun jo huomasin hopeanharmaan Volvon pysäköitynä tienviereen. Kiirehdin eteiseen ja pistin korkokengät jalkaani (päätin kokeilla jotain uutta), sekä sieppasin takkini naulakosta. Laukun nostin olalleni ja melkein juoksin ulko-ovesta, kunnes pysähdyin kuin seinään. Vesilammikko, jonka olin toivonut häviävän yön aikana seisoi edelleen jalkojeni juuressa. Katsoin autoon ja huomasin kuinka Edward jo syöksyi pelastamaan minut viattomalta vesilammikolta.
Etkö sinä osaa pitää itseäsi pois vaikeuksista? Jouduin pelastamaan sinut pieneltä vesilammikolta, Edward nälvi naurahtaen huvittuneesti.
En pidä vedestä, mutisin hiljaa, kun poika kantoi minut autoonsa.
Istuin matikan luokassa tylsistyneenä piirrellen vihkoni kanteen sydämiä ja toistuvasti aina samoja kirjaimia. Tunti oli tylsä, sillä kertasimme geometriaa, eikä minulla ollut siitä mitään oppimista, sillä olimme jo edellisessä koulussa opetelleet alueen hyvin. Tuhrin vihkoni kantta edellistäkin sottaisemmaksi ja pian kuulin opettajan äänen.
Neiti Swan, kuunteletteko te opetusta? Vaikutatte omiin maailmoihinne uppoutuneelta.., opettaja sanoi kiukkuisesti.
Ää..kyllä minä seuraan. Tuo tuolla on kolmio, sanoin hätiköidysti ja kuulostin ihan pelleltä opettajan korvissa. Sitä minun ei olisi kannattanut tehdä, sillä opettaja rupesi kyselemään minulta kaikenmaailman kuvioita, mitä hän oli taululle piirtänyt. Minun onnekseni vastasin kysymyksiin kuitenkin oikein. Tuhahdin vaivautuneesti ja jatkoin vihkoni tuhrimista. Tunti oli mitä tylsin ikinä. Kellon soidessa kohelsin ulos ja näin Edwardin nojailemassa seinään ja hymyilin tälle säteilevästi.
Ei tule olemaan varmaan ainuttakaan päivää, jona et odottaisi minua tunnin jälkeen seinään nojaten? kysyin huvittuneena ja väläytin hymyn pojalle.
Ehkei? Pitäisi varmaan kokeilla pääsetkö luokseni ilman, että odotan sinua valmiiksi, Edward sanoi kaunis kiilto toffeenruskeissa silmissään. Hymähdin ja painoin pääni hänen marmorinvalkeaa ihoaan vasten. Hän ikäänkuin hätkähti ja laski kätensä niskani taakse hymyillen pienesti.
Mitä? Etkö pidä tästä? kysyin äkkiä ja nostin katseeni hänen silmiinsä. Poika hengähti syvään ja sanoi lopulta:
Bella..sinun kanssasi minun on kaikkein vaikein hillitä itseäni. Pelkään, että satutan sinua.., Edward sanoi surullisella äänellä ja hänen silmänsä olivat tummenneet. Katsoin häntä kulmat rypyssä ja purin huultani, niin että siihen tuli vahingossa haava. Edwardkin huomasi sen ja hänen pupillinsa laajenivat verenhimosta. Kavahdin säikähtäneenä kauemmas ja henkäisin tukahduksissani. Edward astui askeleen lähemmäs minua ja nielaisin kuuluvasti. Samalla yritin piilotella veristä haavaani puristamalla suuni viivaksi. Edwardin hengitys oli tiheentynyt ja tuskin hän enää edes hengitti. Tuijotimme hetken toisiamme tiheästi silmiin, kunnes päästin alahuuleni vapaaksi. Se ei vuotanut enää verta. Ilmapiiri lämpeni hetken verran, kunnes Edward kavahti kauemmaks minusta.
Näin ei voi jatkua! Bella minä olen vaarallinen! Edward sihahti niin, että minä vain kuulin. Sitten hän kääntyi kannoiltaan ja lähti pois näköulottuvuudeltani.
Olin vieläkin järkytyksestä kankea ja jalkani olivat pettää alta. Otin kuitenkin tukea seinästä ja hengitin syvään. Kyyneleet kipusivat silmilleni, mutta en antanut tunteilleni valtaa. Suljin silmäni kiinni, jotteivat kyyneleet valuisi hukkaan. Tiesin, että Edward rakasti minua, mutta tiesin myös sen, että hän himoitsi vertani. Miten ristiriitaista, ajattelin. Hengitin vielä hetken syvään rauhoittuakseni ja lähdin kävelemään varsin allapäin käytävän päähän. Kun katsoin eteeni huomasin Jacobin seisovan edessäni. Hän oli tullut kouluun ilmeisesti tapaamaan minua.
Bella..jättikö Cullen sinut, kun näytät noin surulliselta? Jacob kysyi jäätävällä äänellä. Nielaisin kovaan ennen vastaustani;
Ei..
Olisi parempi, jos pysyisit kaukana hänestä, vaikka en minä sinun asioihisi halua sotkeentua.., Jacob sanoi silmiiän pyörittäen.
Sotkeuduit jo! tiuskaisin vihaisesti ja astelin kohti pihamaata.
Anteeksi Bella. Unohdetaan koko juttu..Jooko? Jacob ehdotti sovinnolliseen sävyyn.
Joo unohdetaan vain. Anteeksi..en olisi saanut tiuskia sinulle.., sanoin anteeksipyytävään sävyyn ja tartuin poikaa molemmista käsistä sovinnon merkiksi. Hymyilin pienesti ja irrottauduin otteesta sen samantien. Kävelimme pihatietä pitkin ja istahdimme penkille.
Kuule Jacob..Mitä sinä tiedät Culleneista? kysyin mietteissäni. En ollut varma uskoinko poikaa, siinä että hän ei uskoisi heimonsa satuihin. Voi olla, että hän uskoikin, kun tahtoi minun pysyvän erossa Edwardista.
Sen minkä kerroin sinulle rannalla. Kuinka niin? hän kysyi kulmat rypyssä. Minä hymähdin puoli-iloisesti ja esitin uuden kysymyksen;
Uskotko sinä kansasi taruihin? Siis aivan oikeasti. Kerro totuus, vaadin totinen ilme kasvoillani. Jacob nielaisi ja huokaisi syvään. Hän ei ilmeisesti olisi halunnut vastata kysymykseeni, mutta vastasi lopulta;
Bella minä uskon niihin.. tai en tiedä uskonko..Tiedän niiden olevan totta.. Ja mitä tähän Culleniin tulee niin tiedän mikä ja kuka hän on...Ymmärrät kai miksi varoittelen sinua hänestä, Jacob sanoi kohottaen toista kulmaansa. Purin huultani ja vanha haava avautui. Jacob katsoi sitä ja näytti ymmärtävän yskän.
Tuo näyttää varsin tuoreelta haavalta...Tuliko sinulle ja Cullenille riitaa kumpi saa nuolla veren huuliltasi? Jacob nälvi huvittuneeseen sävyyn.
No tuota.. vähän niinkuin.., takeltelin ja laskin katseeni jalkoihini. Oikeastaan en minä sitä halunnut nuolla, mutta en kait minä olisi voinut hänenkään antaa sitä nuolla.
Jacob nyökkäsi ymmärtävän näköisesti ja irvisti.
Aiotko sinä pitää tuota haavaa näkyvilla, kun hän on paikalla? hän kysyi viimein.
Tuskin enää näemme tänään. En usko, että hän tahtoo nähdä minua sen jälkeen. Se olisi varmaan liikaa. Uskon, että hän on mennyt hoitamaan asioitaan, sanoin ja tarkoitin asiollaan metsästysretkiä. Edwardin silmistä oli huomannut, että hän oli janoinen ja heikko, miksi hän itseään aina kutsui, kun ihminen herätti hänessä verenhimoa.
Minun pitää puhua tästä Alicen kanssa, sanoin äkkiä ja olin huomaamattani noussut penkiltä.
Odota! Jacob sanoi. Ole varovainen ystäväiseni. Ja hän lähti autolleen, jota en ollut huomannut aikaisemmin. Katselin hänen menoaan kalpein kasvoin kunnes käännyin kannoiltani. Tapasin Jessican matkalla ja hän kysyi minulta, miksi olin ollut niin vaitonainen edellisellä tunnilla ja piirrellyt vain vihkooni. Kysyin, että mistä hän sen tiesi, kun hän oli lintsannut tunnin yhdessä Miken kanssa. Kuulemma kaikki olivat levittäneet sanaa ympäri koulua, vaikka se ei mielestäni kovin ihmeellinen asia ollut. Olinko minä muka jokin julkkis täällä, ajattelin. Kävelin Jessican kanssa kohti seuraavaa tuntia kunnes pysähdyin. Jessica katsoi minua kysyvästi.
Nyt on minun vuoroni lintsata, sanoin ja kohensin laukkuni asentoa ja vaihdoin kiireesti suuntaa.
Jahas.., Jessica sanoi loukkaantuneena ja astui sisälle luokkaan.
Hymyilin ilkikurisesti Jessican sanoille ja kävelin päättäväisesti ulos koulusta. Juoksin korkokengät jalassani kohti kotiani (olin jo pihamaalla), mutta kuinka ollakkaan kaaduin rähmälleni. Kaiken lisäksi olin menossa väärään suuntaa, kun muistin että minun piti jutella Alicen kanssa. Nousin maasta ja olin kastellut paitani. Murahdin pienesti ja astelin takaisin koululle. Tästäkin tulisi jokin kohu? Pyyhin ajatuksen mielestäni ja kuiskasin Alice ja toivoin, että se auttaisi. Kait vampyyri nyt kuuli jos häntä kutsuttaisiin. Kävelin koulussa olevaan avaraan tilaan, johon oli varattu penkkejä välitunteja varten. Vähän ajan kuluttua näinkin jo Alicen kävelevän yksin luokseni.
Kutsuit minua? hän sanoi hennolla enkelin äänellään. Nyäkkäsin surullisen näköisenä. Tunsin kuinka pala meni kurkkuuni. En voinut sille mitään ja silmistäni tippui kyyneliä. Aloin nyyhkyttää surkean näköisesti ja Alice istui viereeni kietoen hennot kätensä ympärilleni.
Voi sinua, hän aloitti. Ei Edward tarkoittanut mitään pahaa. Arvaan jo miksi olet näin surkean näköinen. Edward rakastaa sinua Bella.
Tiedän.., mutisin nyyhkytykseni välistä. Onko hän lähtenyt...?
Kyllä. Hän lähti Emmetthin kanssa, Alice sanoi ja katsoi hiuksiani. Pitäisiköhän sinun päästä kotiin, hän totesi vielä perään. En vastannut, mutta Alice talutti minut terveydenhoitajan huoneeseen ja vaati minulle vapautusta. Hän sanoi, että voin huonosti ja terveydenhoitaja myönsi minulle vapaata. Kuinka helposti lintsaaminen kävikään. Vai voiko tätä kutsua edes lintsaamiseksi, minähän voin oikeasti huonosti. Alice hurautti minut kotiin ja kun olin astunut auton ulosta ulos hän vielä sanoi;
Älä huoli Edwardista. Hän tosiaan on metsästämässä ja hän tulee katsomaan sinua vielä illalla. Hän käski minun lähettää sinulle terveiset. Hän on hyvin pahoillaan käytöksestään ja toivoo, että voit antaa sen anteeksi.
Tottakai voin, sanoin ja hymyilin Alicelle, joka lähti kättään heiluttaen takaisin koululle. Heilautin kättäni takaisin, kotiin en kuitenkaan mennyt. Mitä sitä kaunista päivää tuhlata sisällä mököttämällä. Lupa vapaa-aikaan oli myönnetty, joten päätin mennä vaeltamaan metsään. Metsä ei ollut ehkä maailman paras paikka viettää vapaa-aikaa, mutta siellä sain ainakin olla rauhassa. Se oli synkkä, eikä päivänsäteet ylettyneet sen tihean kasvuston läpi. Täällä on tosiaan pimeää, ajattelin. Kävelin polkua pitkin edelleenkin korkokengät jalassa. Kompuroin polkua pitkin tapani mukaan. Pitikin jättää korkokengät jalkaan, ajattelin. Otin ne pois jalastani ja jatkoin matkaa paljain jaloin. Tunnelma metsässä oli rauhallinen ja maa tuntui märältä jalkojeni alla. En ajatellut kuinka syvälle metsään menisin, mutta tiesin suuntavaistoni olevan huono, joten pysyin visusti polulla. Kuljettuani vähän aikaa huomasin polun haarautuvan. En kiinnittänyt sen enempää huomiota mihin suuntaan menisin, joten kuljin vain minne jalat minut veivät. Hetken aikaa kuljettuani huomasin, että oli pimeämpää.Olin ajautunut metsän synkimpään osaan jonne auringonvalo ei puiden läpi päässyt. Aloin kuulemaan ympäriltäni rapinaa ja pientä suhinaa. Sydämeni pamppaili sekaisen kauhun ja jännityksen vallasta. En tiennyt missä olin ja mikä pahinta Edwardkaan ei tiennyt missä olin.. Eikä hän siis voinut tulla pelastamaan minua. Aloin hengittää raskaasti ja kävelin mahdollisimman nopeasti polkua pitkin eteenpäin. Katselin vainoharhaisesti taakseni ja nieleskelin kauhuissani. Polku oli kaventunut jalkojeni alla ja sen hiekkainen pohja oli vaihtunut havunneula pohjaan. Neulaset pistivät inhottavasti jalkaani. Kuulin kuinka pöllö huhuili metsässä ja säikähdin paikalleni. Katsoin kuinka puut huminoivat ympärilläni ja yritin etsiä katseellani rapinan aiheuttajaa. Olen vain vainoharjainen, ajattelin päätäni pyörittäen ja jatkoin matkaani pari kilometriä, kunnes tulin toiseen tien haaraan. Se vei minua ylöspäin, kun taas toinen polku jatkui eteenpäin. Ajattelin lähteä ylöspäin, sillä toivoin että sieltä paistaisi vähän aikaa kavuttuani valo. Olin kuitenkin väärässä. Metsässä oli vielä synkkää ja olin kaukana kotoa. Mitä olin oikein ajatellut, kun olin lähtenyt metsään yksin. Vasta nyt minulle tuli mieleen sanat, jotka Edward oli minulle jo monta kuukautta sitten sanonut. Ethän mene yksin metsään. En halua, että sinulle käy huonosti. Se siitä varoituksesta sitten. Täällä oltiin ja ilmeisesti pysyttiin. Äkkiä kuulin takaani juoksuaskeleet ja käännähdin kannoilleni säikähtäneenä. Katsoin puuntakana olevaa varjoa ja se näytti epäilyttävältä. Säikähdin niin kovasti, että lähdin juoksemaan kiljuen mäkeä ylös. Jonkun aikaa juostuani pelon vallassa tulin aurinkoiselle aukiolle, jossa oli hyvin kaunista. Eikä takaanani ollut edes ketään. Huokaisin syvään ja istahdin puunjuureen aukion reunaan. Suljin silmäni. Minua väsytti. En kauaan saanut nukkua, kun aloin kuulla murinaa läheltäni. Aukio, jossa olin oli oikeasti kallio. Lähellä oli pieni luola, kun oikein tarkasti katsoin. Säikähdin ääntä ja nousin jaloilleni valmiin jouksuun, mutta vaaraa ei ilmeisesti ollut tai en ainakaan nähnyt sitä. Lähdin kävelemään tääs eteenpäin, kohti luolaa. Matkalla sinne näin muutamia luita pitkin tienvartta. Mitähän se mahtoi tarkoittaa, mietin. Kävelin nyt erittäin hitaasti ja äänettömästi. Olin luolan lähellä ja sen suuakko häämötti mustana ja aavemaisena. En tohdinnut mennä luolan lähelle vaan katsoin sitä tarkkaan silmä kovana. Kun mitään ei kuulunut aloin jo ottaa rennommin, mutta se ei ollut tarpeen kun eteeni yhtäkkiä syöksyi vihainen puuma. Kiljuin korviahyytävästi ja kaaduin rähmälleni maahan pelosta. Hengitykseni kiihtyi kiihtymistään ja näin edessäni vain puuman vihaiset kasvot. Nojasin kyynerpäilläni maahan ja aloin pikkuhiljaa hivuttautua taaksepäin. Se oli väärä liike, sillä puuma karjaisi niin että jähmetyin taas paikoilleni. Katsoin pelon vallassa puumaa vahingossa silmiin ja se huokkasi minua päin. kierähdin nopesti kiljuen pois alta, mutta puuma oli nopeampi seisoi nyt ylläni. Kiljuin tuskaista huutoani niin, että koko vuoristo kaikui. Puuma murisi minulle ja sen kasvot olivat noin kahdenkymmenen sentin päästä omistani. Sen kuuma hengitys hiveli kasvojani ja ummistin silmäni pelosta. Kuulin murahduksen ja tunsin kuinka se raapaisi käsivarteeni syvän viiltohaavan. Aloin kiljua täyttäkurkkua ja kiemurtelin ja voihdin sen alla. Pelastusta ei olisi. Itkin kivusta ja avasin silmäni, jotta näkisin viimeiset päivänsäteet mitä minun elämäni aikana enää voisi nähdä. Näin kuinka puuma nosti kättään raapaistakseen minua kasvoille. Olin valmistautunut kipuun kasvoillani, kunnes kuulin jonkin tapaisen loikka askeleen ja puuma lysähti päälleni puoliksi. Päälläni oli myös jotakin muuta. Näin ihmisen jalat päälläni. Joku kamppaili puuman kanssa. Joku on tullut pelastamaan minut, ajattelin. Hengähdin ja katsoin sivulle. Näin jonkun, joka imi puumaa kaulasta. Eläin vain rimpuili tämän jonkun otteesta. Yhtäkkiä tajusin, että tällä jollakin oli tutut kasvot ja valkoinen iho. Huohahdin ja katsoin käsivarttani. Se oli yltäpäältä veressä. Kyyneleet valuivat silmistäni ja laitoin toisen käden käteni suojaksi.
Edward.., huohahdin kyyneleet silmissä. Poika ei ollut huomaavinaankaan vaan imi puuman kuiviin ja kääntyi sitten vasta minua päin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin vampyyrin metsästämässä ja oli myös varmasti viimeinen.
Bella..., Edward sanoi ja tuli lähemmäksi. Hän nosti minut käsivarsilleen ja nousi seisomaan. Hän laski minut alas ja katsoi mustilla silmillään minua. Nielaisin hänen totiselle ilmeelleen ja katsoin hänen kaulaansa. Se oli saanut pientä väriä ilmeisesti onnistuneen metsästysretken ansiosta. Haava kädessäni ei näyttänyt vaikuttavan Edwardiin ja hän alkoi pian hymyillä vinoa hymyään.
Miten tiesit, että olen täällä? kysyin lopulta hennosti.
En tiennytkään. Olin vaaninut tuota puumaa jo jonkin aikaa, kunnes saavuit kuvioihin..., hän sanoi vakavasti, mutta näin kuinka hänen naamastaa paistoi pilkallinen nauru. Katsoin häntä katuva ilme kasvoillani ja pyöritin silmiäni epäröiden.
Mutta nyt kaikki on hyvin, hän sanoi ja naurahti silmät kiiltaen. Ennen kuin kerkesin myöntyä, hän oli painanut huulensa vasten omiani ja uppouduimme kiihkeään suudelmaan. Olin onnellinen, että hän oli tullut pelastamaan minut. Edward otti minua sanomatta sanaakaan käsivarsilleen ja hymyili.
Pidä tiukasti kiinni, hän sanoi ja lähti juoksemaan kohti kotiani.
Makasin sängylläni voihkien, kun Edward sitoi haavojani käsivarressani. Minuun sattui kovasti. Kyynel vierähti kasvoilleni ja katsoin häntä kulmat rypyssä.
Sattuuko sinua enää? hän kysyi minulta. Pudistin päätäni ja hän nosti minut istumaan. Syöksyin hänen syliinsä ja keinuttelin meitä kahta hellyyttävästi. Hän naurahti ja irrottautui otteestani. Pian hän taas suuteli huuliani kiihkeästi ja vatsaani tulvahdi kasa perhosia.
Oma vaaroja puoleen vetävä kaunis Bellani, hän sanoi niin ihanasti, että olin tukehtua onnesta.
Oma supersankarini, hihkaisin hänelle ja vaivuimme hellään syleilyyn...
