Ficin nimi: Kohtaloa voi vain siirtää (eikä sitäkään loputtomiin)
Kirjoittaja: chitaur
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: angst, kai
Varoitukset: itsemurhaan viittaaminen
Yhteenveto: Ööh. Elämä ei ole aina helppoa?
A/N: Miksi mä julkaisen tän? Oikeastaan ensimmäinen teksti suomenkieliselle kirjoitusfoorumille, jota en toivottavasti tule poistamaan. En pidä tekstieni julkaisusta, ja oikeastaan en tule luultavasti pitkään aikaan julkaisemaan mitään muuta. Teksti on todella kesy, kai tämä ikäraja on oikea. Jonkunlainen kommentointi olisi ihan tervetullutta, vaikka vihaisitkin tätä, sisällöstä välittämättä kommentti saa aina päivän kulumaan paremmin.
Teksti syntyi todella nopeasti, siinä ei kauaa nokka tuhissut. Toivottavasti se ei kuitenkaan vaikuta sellaiselta viiden minuutin projektilta, joka se oli. Idea tästä on ollut mielessä pidempään, mutta tämän kijoittaminen raapaleena oli vähän eri juttu, poikkesi suunnitelmasta.
~~~~~~~~~~~~
Menneisyys ei päästä ketään kahleistaan. Se pakottaa muistamaan. Tosin vain sen, minkä haluaisi unohtaa.
”Ja sä odotat tässä”, vannottaa lastenhoitaja viisivuotiaalle. Lastenhoitajan kadottua viisivuotias ryntää ulos leikkikentältä kohti kauhuja.
”Sä olet epäonnistunut. Ihme ettet tapa itseäsi”, karjuu äiti. Poika lentää ulos talosta. Lähtee armeijaan tapattamaan itsensä.
”Hei, älä anna mun kuolla!” huutaa toveri miinakentällä.
”En”, hän vastaa, tietäen valehtelevansa.
Poika selvisi sodasta, jota hän lähti käymään vapaaehtoisesti, tappaakseen itsensä. Nyt nuorella on kaksi arpea muistona tuskasta.
”Sä et ole epäonnistunut”, tuo nainen valon pimeään.
Kuusikymmentä vuotta onnellisuutta. Sitten nainen on poissa. On aika sille, mitä mies ennen niin toivoi. Kuolemalle.