Title: Jotain haurasta
Author: FractaAnima
Genre: angst
Rating: S
Pairing: Hermione/Ron
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä omistan mielikuvitukseni. Biisin sanat herra Damien Ricen. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Oneshot
Haasteisiin:FF50 sanalla 018.Syntymä.
Genrehaaste III
Yhtyeen tuotanto II (
Damien Rice - Delicate)
A/N: Yöllä kun tekee mieli kirjoittaa, muttei keskittyä. Yöllä kun tekee mieli kuunnella musiikkia ja fiilistellä.
Jotain haurastaWe might kiss when we are alone
When nobody's watching
- - -
It's not that we're scared
It's just that it's delicateHermione seisoi puisen omakotitalonsa keittiössä odottaen, että teepannu viheltäisi merkiksi kiehuvasta vedestä. Hän katseli ulos valtavasta ikkunasta ja huomasi jälleen kaipaavansa jotain, jota hän ei koskaan ollut saanut.
Elämä sodan jälkeen ei ollut kaunista. Se ei ollut kiihkeää, ei intohimoista, riemukasta, voitonjuhlaista, ei - se oli ennemminkin haurasta. Jokainen hetki poissa puutalon suojaavien seinien sisäpuolelta oli lopulta vain varovainen yritys puhkaista tai pitää koossa hauras kupla, joka pysyi kuin pysyikin jotenkin ihmeessä kasassa. He, aviomies ja hän, esiintyivät lehtien sivuilla kasvoillaan tarkoin ylöspäin ripustetut suupielet. He koskettivat toisiaan varoen ja usein vain pyydettäessä. Hermionen kasvoille nousi hiukan pakotetumpi ja hiukan kohteliaampi hymy, kun heiltä kysyttiin lapsista. Hänen silmissään välkähti ja hän nyökkäsi, kun heille kerrottiin, että olihan jo aika, häistä oli jo vuosia.
Teepannun kimakka ääni pakotti naisen kääntämään huomionsa ikkunasta. Hän kaatoi veden ja haudutti teelehdet hajamielisesti. Tee oli vielä aivan liian laimeaa, kun hän asteli mukinsa kanssa terassille. Ulko-ovi narahti ja nainen oli jälleen luonut katseensa kauas horisonttiin, kauas heidän pihamaaltaan. Eteenpäin.
James syntyi viitisen vuotta sodan jälkeen. Hermione oli itkenyt silloin enemmän. Kun muut alkoivat elää elämäänsä eteenpäin, korjata haavojaan - tai laastaroida - Hermionen omat alkoivat vasta kertoa olemassaolostaan. Ron oli sanonut, että hekin voisivat hankkia lapsia, että hän olisi siihen valmis. Hermione oli pyyhkinyt kyyneleensä urheasti ja nyökännyt miehelleen. Hän oli lähettänyt työhakemuksen ministeriöön vielä sinä samaisena päivänä, vaikka oli päättämättömyydessään aiemmin vain pitkittänyt kirjeen lähettämistä. Hän sai työpaikan heti.
Hermionen ura ei edennyt. Ministeriössä odotettiin naisen äitiyslomaa, kun nainen odotti ylennystä. Asioista ei puhuttu, mutta kaiken saattoi aistia. Sellaista elämästä oli tullut. Mistään ei saanut puhua, mutta kaiken saattoi aistia. Yhteisöstä pidettiin kiinni eikä ketään jätetty yksin ja silti samalla, kaiken keskellä Hermione tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.
Hän saattoi usein muistella seikkailuja, joita oli kokenut parhaiden ystäviensä vierellä, veljiensä, rakkaimpiensa; mutta hän ei koskaan voinut jakaa niitä kenenkään kanssa, ei enää. Sodassa oli menetetty paljon, niin paljon, että sodasta syntyi tabu. Sodasta syntyi sukupolvi, joka hymyili hiljaa ja kasvatti lapsensa parempaan maailmaan juuri niin kuin oli odotettu. Oli menetetty niin paljon, että olisi ollut väärin olla onneton.
Ulko-ovi kävi ja Ron käveli haukotellen terassille. Hän hymyili aamu-unista hymyään vaimolleen ja yritti tavoittaa sitä, mitä nainen katseli.
"Onko jokin hätänä?" mies kysyi kurtistaen kulmiaan, kun ei kyennyt näkemään mitään, mitä nainen saattoi tarkkailla. Hermione pudisti päätään ja päästi hitaasti irti kaukaisuudesta palaten takaisin teekuppinsa ääreen. Hän siemaisi kuumaa juomaansa ja hymyili sitten sitä ripustettua hymyä miehelleen.
"Kaikki on hyvin", hän sanoi. Ron näytti tyytyväiseltä. Hän istuutui vaimonsa vierelle ja he olivat hetken läsnä, ihan hiljaa.
"Paremmin kuin hyvin", Hermione jatkoi yllättäen. Ron katsoi häntä kulmat kohollaan. "Me saamme lapsen."
"Niinkö?" Ron näytti hetken eksyneeltä. "Sinun toiveesi toteutuu sitten", nyt mies ripusti suupielensä. Hermione käänsi hätäisen katseen horisonttiin kuin peläten, että joku saattoi kuulla miehen sanat. Huomattuaan ajatuksensa typeryyden hän hymyili varovasti ja nyökkäsi. Olisi ollut väärin olla onneton.
"Niin, Ron. Meistä tulee vihdoin oikea perhe", Hermione kääntyi päättäväisesti horisontin sijaan miestään kohti. Hän näki pojan, jonka kanssa oli kasvanut, jonka vierellä oli kokenut kaiken, ja jonka vierellä tulisi kokemaan kaiken. Juuri niin kuin odotettiin.
Ja sitten hetki oli ohi.
"Mennään sisälle", Ron sanoi muuttaen puheenaihetta. Sellaista elämä oli. Varottiin koskettamasta mitään liian syvästi, sillä pelättiin, että kupla puhkeaisi. Elämä oli haurasta.
"Mennään", Hermione nyökkäsi ja nousi ylös.
Keittiössä Hermione täytti teemukinsa, ja ennen kuin hän sulki rohkelikonpunaiset verhot aamuauringon edestä, hän katseli ulos valtavasta ikkunasta. Nainen huomasi jälleen kaipaavansa jotain, jota hän ei koskaan ollut saanut. Hän huomasi kaipaavansa tulevaisuutta, joka ei koskaan tullutkaan.
So why do you fill my sorrow
With the words you've borrowed
From the only place you've known
And why do you sing Hallelujah
If it means nothing to you
Why do you sing with me at all?