Nimi: London Dry Gin
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Naamat ryömii ja krapula.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Herra Jago ja professori Litefoot ovat järjestään hyvin brittiläisiä herrasmiehiä, Jago kylläkin hyvin eksentrinen sellainen, mutta se minua aina naurattaa, että näiden iltamat kapakassa aina tahtovat olla enemmän tai vähemmän naamat.
Tämä on kirjoitettu
DW 2015-joulukalenteriin, luukkuun 2, sitä kannattaa käydä vilkaisemassa.
London Dry Gin”Oi, oijoi, Henry…” Litefoot voivotteli kitkutellen itsensä luitaan ritistellen säälliseen istuma-asentoon maattuaan selkäranka kiemurassa asuntonsa muutenkin epämukavassa divaanissa. Herra Jago, eli teatterinjohtaja Henry Gordon Jago, taas tuhisi matolla ja veti sikeää. Litefoot potkaisi häntä jalkeille nousematta vatsaan.
”
Unghh... ” ynähti Jago, kääntyen kuuttina kyljeltä toiselle, ”Voi älä, älä hyvä Litefoot ystäväiseni mene ja uhmaa mahakasta miestä katkerissa kohmelon kourissa. En liioin tahtoisi antaa ylen pikantille persialaiselle matollesi”, hän jatkoi.
”Se olisi sinulle kylläkin oikein, mutta harmikseni en seiso moraalisesti sen tukevammalla pohjalla. Pyhät pyssyt, se viimeinen olut oli todellakin aivan liikaa, aivan liikaa!” Litefoot päivitteli kykenemättä edes auttamaan toveriaan kampeamasta itseään ylös lattialta, vaikka herra Jago olisi kernaasti tarvinnut auttavaa kättä.
On tämäkin nyt sitten kypsää touhua. Aikana ennen professorin ja teatteriimpressaarin ystävyyttä Litefoot oli viettänyt aikaa tasan kahdella tavalla: herrainkerholla tupakoimalla tai kotona hämärässä valaistuksessa lukemassa kirjaa. Sittemmin iltamista Punaisessa tuvassa oli tullut niin paljon hauskemmat. Liekö sitten, että seura tekee kaltaisekseen, mutta jos jonkun ekstroverttiys oli tarttuvaa laatua, niin herra Jagon.
Älyllinen, äärimmäisen pragmaattinen, kylmäkiskoinen. Sellaiseksi professori Litefootia on joskus kuvailtu. Ei pidä paikkaansa, sanoisi Henry Gordon Jago, mutta he toisaalta olivat rakkaimmat ystävät. Itse asiassa, puhuaksemme aivan suoraan, on hyvä todeta eksentrisen vanha näyttelijän olevan myös professorin suuri elämänrakkaus. Mutta se oli luonnollisesti suuri salaisuus.
”Olut? Älä puhu minulle oluesta George, älä puhu mistään nestemäisestä ja alkoholipitoisesta! Tai jos puhut, niin älä ainakaan mainitse giniä, herrani Jeesus varjele”, sanoi Jago ja puuskutti kuin hullu kontatessaan lattian poikki kohti huonekaluja, joille koettaa käydä vaakatasoon säällisesti.
”Saatan olla puhumattakin, jos tulet istumaan tähän viereeni”, Litefoot sanoi ja viittasi divaanin päätyyn. Jago ei kohottanut karvaakaan tuuheista kulmakarvoistaan, vaan kurvasi nelinkontin ympäri matolla ja kipusi professorin viereen vähän niin kuin rantautuva kuningasmursu. Hengessä haisi ginin jälkeiset ja naamassa kulahtanut kölninvesi.
”Mutta rakas Litefoot! Sinähän olet hailakkana kuin haamu! Etten sanoisi tuhkanvalkea kasvoiltasi.”
”Tasapainottanee sitä, että sinulla nähtävästi kaikki veri pakkautunut nimenomaan päähän. Voiko mies totisesti olla noin hirmuisen punainen?” sanoi Litefoot ja olisi harkinnut sitä mitä suukotteluksi kutsutaan, jos ei olisi ollut niin suunnattoman kohmelon panttivankina, ettei saanut kieltään irti kitalaesta.
”PROFESSORI!” säikäytti vuokraemännän äkillinen rääkäisy eteisestä. Molemmat herrasmiehet säikähtivät niin, että vinkuivat kuin pienet eläimet ja vaihtoivat väriä: Jago muuttui vaaleammaksi ja Litefoot vaaleanvihreämmäksi. Tässä vaiheessa oli Litefootista aivan käsittämätöntä todeta, että tuo toinen karvainen ja kostea miehenkörmy oli nimenomaan se, jota varten hän elätteli intohimoja.
Nuorempana Litefootin ehdoton etu muihin onnettomiin nähden oli ollut näet se, ettei häntä ollut vaivannut mitenkään vahva läheisyydenkaipuu, saati mikään piinaava seksuaalinen turhautuminen. Nyt tuntui, ettei mistään muusta voinut puhua kuin nimenomaan turhautumisesta. Brittiläistä sovinnaisuutta ei tuntunut ravistavan kuin krouvin ilonpito – eikä se vanhemmiten vain johtanut juuri mihinkään muuhun kuin juuri tähän, eli pahoinvointiin ja hikoiluun mistään kotoisin olemattomilla divaanisohvilla.
Kyllä sitä nuorena olisi jaksanut. Mutta nuorena lääketieteen opiskelijana George Litefoot oli ollut ihan toisenlainen mies, sellainen, jota olisi voinut parhaiten kuvailla välinpitämättömäksi, tietyllä tapaa jopa ylimieliseksi. Himot eivät häntä järin kiusanneet. Litefootista oli ollut pitkään aivan helppoa vain viitata ohi leijaileville ihastuksille kintaalla ja korkeitaan huvittua omien ajatusten pehmoisuudesta.
Sitä hän ei sano kuitenkaan, etteikö hän olisi silmittömästi ihaillut moniakin briljantteja opiskelutovereitaan, mutta tunne oli aina ollut enemmän tai vähemmän ulkokultainen – enemmänkin kiihkeää älyllisen keskustelun tarvetta kuin romantiikannälkää.
Ai että! Miten se oli ollut vaivatonta eloa! Sitä seurasi miedon tyytyväisenä tuttavien yksiin menoa ja perheiden perustamista tuntematta mitään, kaikista vähiten kateutta, mutta hänpä ei ollut silloin rakastunut, ja se kaikessa kuluneisuudessaan oli juuri se villakoiranydin.
”PROFESSORI! Ylikonstaapeli Quick tahtoo tavata”, huusi vuokraemäntä entistä nyrpeämpänä, kuten vanhemman leskirouvan tällaisessa tilanteessa ehdottomasti kuuluukin. Maailma menisi eittämättä alta neljännesvuoden rappiolle ilman leskirouvien paheksuntaa. Tosin tässä tapauksessa olisivat synnit jääneet muutenkin tekemättä.
”Rouva on hyvä ja pyytää vieraan peremmälle. Herra Jago ja minä voisimme juoda kupin kahvia. Kysykää ylikonstaapelilta, josko hällekin maistuu”, sanoi Litefoot. Rouva Hudson tuhahti ja kopisteli korsetin nauhat kiristellen keittiöön. Herra Jago oli nuupahtanut toverinsa rinnuksille. Muminasta päätellen hän oli jollain hereillä olon tasolla, mutta rajaa hipoen.
”Henry, hyvä mies, älä kuolaa minun kravatilleni!”
”Jaahas. On herroilla ollut hyvinkin kostea ilta takana?” huikkasi ylikonstaapeli Quick kynnykseltä, koppalakkiaan kainalossaan pidellen ja naamallaan peritotinen, vaan ei ollenkaan huumorintajuton ilme. Jago ryhdistäytyi suorastaan välittömästi, niin rapsakasti, että kirjavasta teatterismiehen liivistä paukahti vatsanappi.
”
Ohohohoohoohoo, päinvastoin hyvä ylikonstaapeli, päinvastoin! Mitäs me, intelligentit ja intresantit gentlemannit, me emme koskaan juo enempää kuin on argumentaation kannalta ehdotonta!” julisti herra Jago suorastaan ilmiömäisellä uskottavuudella huolimatta repsahtaneesta ulkomuodostaan. Mitä toisaalta muuta näyttelijältä odottaa voi?
”Mitä on keskustelu ilman lasillista hyvää sherryä?” Jago jatkoi entistä kiihkeämpänä, ”Entä joviaali kumppanuus, yhteishenki, nauru! Ystävyyden ihmeellisyys on makein oluin voideltu.”
”Hyvin sanottu, herra Jago”, myönsi ylikonstaapeli Quick, eikä hienotunteisuuttaan kommentoinut mitään ilkeää, vaikka tilanne olisi ollut niin mehukas. Mikä pyhimys mieheksi. Siinä olisi ollut pahemmille kielille paljonkin sanottavaa siitä, miten herra Jago piti tukea professorin reidestä. Quick ei kuitenkaan sanonut mitään, eikä paljoa antanut mitään ymmärtää tietävänsä.
”Niin, ja mikä se oli se London Dry Ginin osuus tässä henkevässä julistuksessa?” kysyi Litefoot samalla poskeaan hieroen, toivoen, ettei aamupäivän sänki näyttänyt kohtuuttoman säädyttömältä.
”Enkö minä nimenomaan käskenyt olemaan mainitsematta giniä”, tuhahti Jago, ja tällaista sanaharkkaa kera ylikonstaapelin kuivien sivuhuomautusten käytiin pitkä tovi ennen kuin aihe siirtyi yhteenkään tähdellisempään asianpuolikkaaseenkaan.
FIN
