Otsikko kiinnitti huomioni, koska toi biisi on aiiivan ihana ja sopii kyllä Mollylle ja Arthurille niin hyvin! Kuulun kans siihen porukkaan, joka ei aluksi osannut ajatellakaan, mitä viimein raapale pitäisi sisällään, koska olin niin fiiliksissä et jee, ihanaa kuvausta niistä hetkistä, kun uusi perheenjäsen syntyy. Mut mitäpä muutakaan :'< Fredin kuolema on kyl sellainen, että se vieläkin surettaa, ja on sarjan kuolemista se, joka ehkä eniten satutti... Toivon ettei Mollyn ja Arthurin tarvinnut sen jälkeen kokea enää yhdenkään lapsensa kuolemaa.
Mutta vähän iloisempiin asioihin, koska olihan näistäkin kuusi seitsemästä aivan mahdottoman suloisia ja hyväntuulisia! Olit ihanasti saanut tuotua esiin lasten uniikkeja persoonia ja luonteenpiirteitä sekä sitä, miten he ovat jo pienellä iällä toisiinsa suhtautuneet. Sisarusrakkaus on jotain niin ainutlaatuista ja hienoa, vaikka se ei aina ehkä niin kaunista olisikaan
(kokemusta on!)
Fred ja George tuijottivat pienokaisen naamaa kummissaan, koska miten noin pieni nenä oli edes mahdollinen.
Tää oli musta ihan mielettömän söpö kohta, etenkin kun kirjoissa Ronin nenää kuvataan pitkäksi
♥ Ei se siis kauaa kovin pienenä pysynyt
Vaikka tuosta viimeisestä raapaleesta tulikin aiheen takia vähän suru puseroon, yleisesti ottaen mulle jäi hyvä fiilis näiden lukemisesta. Elämä ei ole täydellistä, mutta onneksi siinä riittää iloa ja rakkautta ♥
