Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt, S, Molly/Arthur, 7/7

[LillaMyy]

Title: Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt
Author: LillaMyy
Rating: S
Pairing: Molly/Arthur
Beta: -
Genre: fluffy! dramalla varustettuna ja ripauksella angstia
Disclaimer: En omista hahmoja itse keksimiäni lukuun ottamatta, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta. Ficcin otsikko, summary ja idea on peräisin Samuli Putron Olet puolisoni nyt -kappaleesta.
Summary: Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen / Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en / Täydellistä suoritusta tehnyt minäkään
Challenges: Spurttiraapale III (kierros 13) ja Perspektiiviä parittamiseen (Perhe)
A/N: SparklingAngel pyysi tätä paritusta oikein vinkumalla (plus, että sain kommenttilupauksia, joten kommenttinarkkarina oli vähän pakko), joten täällä ollaan. Ikinä ennen en ole tällä parituksella mitään kirjoittanut, joten saas nähdä mitä tästäkin oikein tulee, mutta olen kokeillut kummallisempiakin, joten enköhän mä tämänkin saa jotenskin edes toimimaan. (:

1, hiekka

Mollyn ja Arthurin ensimmäinen lapsi syntyi yhdeksän kuukautta heidän ensimmäisen yhteisen lomamatkansa jälkeen. He olivat käyneet ihmettelemässä Karibian hiekkarantoja ja kärventäneet kehojaan auringossa, kunnes  Arthurin vapaat olivat loppuneet. Heidän palattuaan takaisin arkeen Molly opetteli olemaan yksin kotona samalla kun Arthur juoksi Ministeriön asioilla.

William Arthur Weasley syntyi eräänä marraskuisena iltana tähtien sytyttyä taivaalle, ja siitä hetkestä lähtien Molly tiesi viettävänsä koko loppuelämänsä kotiäitinä. Hän ei päästäisi pientä poikaansa silmistään ennen kuin tiesi varmasti, että tämän tie olisi varma ja suora.

Arthurkin sai jonkin aikaa töistä vapaaksi, että hän voisi seurata poikansa temmellystä kotona. Mikään ei tulisi enää olemaan samanlaista Kotikolossa.

[Lunalotta]

Vai että minä vingun? Ja kommenttinarkkari
Noniin, tätä minä olen koko elämäni odottanut (mun elämä= about tunti? ) ja nyt minä tätä sain, ah. <3 Kyllä sä Lilla selviät kaikesta, selviäthän sä siitä Muumi/Hobitistakin, joten tää ei oo mitään verrattuna siihen.
Voi nou, meidän rapsukisa on siinä pisteessä että sä ja Odo ootte kirjottanu ainaki yhen seitsenosaisen ja mä en vielä yhtäkään. No mutta enköhän mä kerkeä ainakin illalla, millon tulee se parhain inspis!
Mutta kuitenkin: Saanko luvan kysyä, että onko Williamin syntymäkuukausi ihan oikea, vai keksitkö sen itse? Mun tekee mieli aina kysyä joitain näitä pieniä yksityiskohtia kun ite en oo tyylii koskaan selvittäny näiden oikeita syntymäkuukausia tai muuta vastaavaa
Mutta ihana eka rapsu, tahtoo lisää <3
-Vinkuva Sparkku

[LillaMyy]

SparklingAngel: Kyllä, sinä vingut! Ja mä olen kommenttinarkkari, koska janoan koko ajan lisää niitä. Joo, selviä, mutta miten, se on se kysymys! Billin (Williamin) syntymäkuukausi oli (ja tässä Charlien oma) on ihan oikea, ne löytyvät Potter-wikistä , jos kiinnostaa. (:

2, lasipullo

Joulukuussa kaksi vuotta myöhemmin nuori Bill sai ensimmäisen pikkuveljensä. Pikkupoika ei pitänyt siitä, ettei ollut enää perheen nuorimmainen, mutta hän tyyntyi kuitenkin saadessaan ensimmäisen kerran juoda äidin ja isän kanssa lasipullosta kaadettua laimennettua kermakaljaa. Bill puristi muovista mukiaan molemmin käsin, istui pikkuveljen vieressä sängyllä ja näytti kieltä nuoremmalle, joka ei osannut tehdä muuta kuin maata ja parkua.

Nuorempi pojista sai myöhemmin nimekseen Charles, mikä sai vanhemman hihittämään, koska Charles ei ollut mikään nimi Williamin rinnalla! Ristiäisissä Bill sai ensimmäisen kerran pitää pikkuveljeään sylissä, mikä sai nuoren pojan ylpeäksi isoveljeksi. Kuinka usein muka kaksivuotias saisi istua sohvalla pikkuveli sylissään äidin vahtiessa?

[Lunalotta]

Haa okei, kiitos tiedosta, voisin hyödyntää tuota sitten itsekin. :-3
Mä haluan aina lisää osia ja sä haluat lisää kommentteja, aika hyvin
Mutta aww, söpö osa taas :3 Hyvin olit lasipullon tuonne sujauttanut Itelle tuli nyt halu kirjottaa rapsuja, mutta en taida ehtiä, kun alan valmistautua sinne kuoroharkkoihin. Mutta kuten sanottua, illalla mä sut ja Odon kyllä kirin!
Tää tarina on jo näin alussa tosi kivaa luettavaa varsinkin, kun sä ikään kuin käyt Weasleyjen syntytarinan pala palalta, miten perhe on kasvanut tähän päivään asti <3
Odotabn lisää :3
-Sparkku

[LillaMyy]

SparklingAngel: Hyödynnä pois, se on ihan kätevä paikka! (: Noiden sanojen ujuttaminen tarinaan on välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta kyllä se aina jotenkin sujuu. Kiitoksia kommentista, kiva kuulla, että tästä tykätään, vaikka tämä olikin aika spur-of-a-moment-thing kun aloitin tämän.

3, kolmas

Heidän kolmas lapsensa syntyi elokuun harmaudessa neljävuotiaan Charlesin ja kuusivuotiaan Williamin riemuksi. Percy Ignatiukseksi ristitty pienokainen kasvoi isoveljiensä kanssa leikkien ja iloiten, eikä ketään jätetty ulkopuolelle. Kaikki kolme poikaa olivat sovussa keskenään, ja Arthur seurasi poikien kasvua ja leikkiä iloisena. Molly oli kuitenkin salaa pettynyt, että kaikki kolme olivat poikia, koska hän toivoi saavansa tytön, vaikkei hän sitä koskaan ääneen sanonutkaan.

Kolmantena poikana Percy huomasi nopeasti jäävänsä veljiensä kasvun varjoon, mutta hänpäs oppikin päihittämään kaksi vanhempaa toisella tavalla. Percyn äly siivitti hänet veljiensä ohitse siinä missä vauhti ei nuorimmaisella riittänyt. Veljekset oppivat nopeasti keksimään leikkejä, joissa kaikki pärjäsivät omilla vahvuuksillaan.

[LillaMyy]

4, salamat

Mollyn ja Arthurin kaksospojat syntyivät maaliskuun kuollessa salamoiden halkoessa kilvan taivasta. Britanniaa oli vallinnut harvinaisen erikoiset sääilmiöt lähiaikoina, joten salamointi maalis-huhtikuun taitteessa ei yllättänyt juuri ketään. Kaksospojat muistuttivat Mollyn mielestä hänen menettämiään veljiä todella paljon, joten pojat saivat nimikseen Fred ja George Fabianin ja Gideonin muistojen kunniaksi.

Kaksoset kasvoivat Mollyn monista yrityksistä huolimatta pienistä pitäen keppostelijoiksi. He juoksentelivat salamannopeasti isoveljiensä perässä pitkin ja poikin Kotikolon lattioita, ja Mollyn tehtäväksi jäi pitää rasavillit viisi poikaansa edes jota kuinkin poissa vahinkojen tieltä. Mikään ei kuitenkaan estänyt Frediä ja Georgea kokeilemasta äitinsä hermojen rajoja, kun he vilistivät ympäri huushollia keppostelemassa koko perheensä kustannuksella.

[LillaMyy]

5, hiirenhiljainen

Ronald Bilius Weasleyn syntymähetkellä maaliskuun alussa koko maailma oli hiirenhiljaa aivan kuin se olisi pidätellyt hengitystään odottaessaan vastasyntyneen lapsen parkaisua. Hiljaisuus katkesi vasta pojan pienen rääkäisyn myötä.

Kaikki viisi vanhempaa poikaa tuijottivat vastasyntynyttä veljeään äitinsä sylissä ja totesivat tämän hyväksytyksi veljessarjan jatkeeksi. Fred ja George tuijottivat pienokaisen naamaa kummissaan, koska miten noin pieni nenä oli edes mahdollinen. Veljeksistä vanhemmat puolestaan ottivat uuden tulokkaan avosylin vastaan, koska he olivat kokeneet pikkuveljen syntymän jo aiemminkin.

Mikään ei olisi saanut Mollya tai Arthuria ylpeämmäksi kuin Billin vankka julistus, että hänen nuorin veljensä saisi kyllä hänen huoneensa, jos tila Kotikolossa loppuisi taas kerran kesken.

[LillaMyy]

6, kuolematon

Kun Ginevra Molly Weasley syntyi elokuussa 1981, Mollyn kuolematon haave tyttärestä kävi vihdoin ja viimein toteen. Pikkuisen tytön ruskeat silmät tapittivat ihmeissään, kun kuusi silmäparia tutkailivat pikkusiskoaan ja perheen ensimmäistä tyttölasta haltioissaan. Bill lupasi tuoda siskolleen Tylypahkasta muistoksi jotain maagista, kunhan pääsisi joululomalle. Charlie ja Percy puolestaan tappelivat kumpi heistä saisi opettaa Ginnyä lukemaan, ja kaksoset päättivät että Ginnystä tulisi selkeästikin maailman paras pikkusisko. Ron taasen toivoi vain, että tyttö kasvaisi nopeasti, jotta hän ei olisi enää sisarusporukan pienin, hitain ja tyhmin. Kaiken kaikkiaan koko perhe oli varsin tyytyväinen seitsemännen lapsen synnyttyä, sillä heistä kaikki saivat jotain kaipaamaansa Ginnyn myötä.

[LillaMyy]

7, tyyny

Palattuaan Tylypahkan taistelusta takaisin Kotikoloon Molly itki ensimmäisenä yönä tyynyynsä, jottei vain herättäisi Arthuria keskellä yötä. Oikeasti mies oli itsekin vielä valveilla, koska hänkään ei saanut unta. Fred oli menehtynyt taisteluissa, ja Arthur syytti itseään siitä, ettei hän ollut onnistunut pelastamaan poikaansa. Arthur ei ollut onnistunut siinä kaikista tärkeimmässä asiassa, eli perheensä suojelemisessa, mikä esti häntä nukahtamasta sinä yönä.

Molly ja Arthur valvoivat molemmat omilla puolillaan heidän suurta sänkyään, koska kumpikaan ei saanut unta eikä kumpikaan halunnut estää toista nukkumasta. Kumpikaan heistä ei tiennyt toisenkin valvovan saman asian takia; Fred oli kuollut ja heidän seitsemästä lapsestaan oli jäljellä enää kuusi.

[Lunalotta]

Jee, nää rapsut tuli sil aikaa ku olin kuoroharkois :3
Mähän sanoin että nää jokainen rapsu kertoo perheen kasvusta pala palalta :3 Ihanasti oot kertonu ja sun kirjotustapa on niin ihana. ;_; <3 Mut hei Lillis, aiotko jatkaa tätä sarjaa? Musta se ei voi loppua tohon, kyl ton jälkeen täytyy vielä tapahtua jotain!

[LillaMyy]

SparklingAngel: Niinhän ne kertoivatkin, arvasit mun aivoitukseni siinä yhdessä kohtaa. (: Kiitoksia kehuista, tykkään, että tykkäät mun tyylistä! (: Tällä hetkellä en ainakaan aio jatkaa tätä sarjaa, mutta katsotaan, josko jossain kohtaa tulee jotain ideoita jatkosta. Kiitoksia kommentistasi! (:

[RaistlinMajere]

Olipa kerrassaan kaunis teksti! Onnistuit mielestäni loistavasti upottamaan lukijan hetkeen ja siinä vallitseviin tunteisiin, ja vielä noin hirrmuisen pienissä pätkissä. Aina ensimmäisestä missä kaikki alkoi ja oli ihanaa, pariskunta muuttui perheeksi joka hiljalleen kasvoi, aivan sinne viimeiseen lukuun jossa se perhe sitten alkoi jo pienenemään ja tuska pääsi pään sisään. (Ei hitto mikä lausehirviö, just ton takia mä vaan luen)  Mutta siis tykkäsin! Kiitos :]

[LillaMyy]

RaistlinMajere: (Kauhea nick-hirviö, piti copy-pastettaa, että meni varmasti oikein. xD) Kiitos kaunis! Tykkään raapalehtimisesta ihan liikaa, joten olen sitten opetellut kertomaan tarinoita mahdollisimman vähillä sanoilla, joten kiva, että se toimii. (Lausehirviöitä harrastan itsekin, joten mun betoilla on aina kiva homma yrittää vähentää sitä hirviömäisyyttä. ) Kiitoksia, kun kävit kommentoimassa! (:

[Odo]

Ai kauheeta.

Mä luin, että jee onpa onnellista ja ihanaa kaikki. Silleen yksi lapsi kerrallaan kaikista jotain ja olin ihan aww. Laskin vahingossa päässäni, että Ginny olisi seitsemäs tietysti, mutta kun kaksoset laskettiin yhdeksi... Niin. Loppu tuli aika pahana järkytyksenä, kun leijaili siinä onnellisessa tilassa, mitä aiemmat raapaleet sai aikaan. Tää on jotenkin todella onnellinen ja onneton tarina. Loppu oli kamala, mutta ihana, jos on vähän masokisti. (Kuten taidan olla koska tää on mahti.) Ihanasti kuvailit, miten aina vanhin/vanhimmat ottivat nuorimmaisen vastaan ja miten kaikki koskettivat omalla tavallaan.

Mun todellakin pitäisi olla nukkumassa, mutta ajattelin tämän kivan rennoksi yöpalaksi. En oikeastaan tiennyt, mitä odotin, mutta luulisin jotain Molly/Arthur fluffia, missä leivotaan pikkuleipiä ja annetaan hyvää-työpäivää-suukkoja. Olit todella kivasti keksinyt tämän, kun seitsemän muksua ja seitsemän raapaletta. Sanatkin olit käyttänyt varsin mainiosti! Naurahdin ihmeellisille sääilmioille, mutta kyllähän sellaisia joskus sattuu!

Kiitos tästä. <3

[LillaMyy]

Odo: Hem, hupsis, aluksi tämän oli tarkoituskin olla ihan vain juuri sellaista Molly/Arthur-fluffya, mistä itsekin puhuit, mutta sitten syntyikin tämä idea. Itsellänikin meni hetken aikaa ajatellessa, että jokainen muksuista saa omansa, kunnes tajusin, että niin kaksosethan on kaksosia, ei niitä voi erottaa yhden rapsun takia... : D Anteeksi järkytyksestä, mutta kiitoksia kehuista! Ihmeelliset sääilmiöt on kyllä sellaisia, että ne osaavat ilmaantua silloin kun sitä vähiten odottaa (terkuin, helmikuussa vesisateen ropistessa syntynyt!). Kiitoksia kommentistasi! <3

[Lyra]

Aaw ja voi apua ei ):

Ensimmäiset kuusi raapaletta toi hymyn huulille melkein pakostakin. Kun kuvaillaan seitsemää pientä lasta, kukaan ei voi olla hymyilemättä (:
Olit saanut kivasti lapset käyttäytymään kuin lapset:

Pikkupoika ei pitänyt siitä, ettei ollut enää perheen nuorimmainen,

Kuka pitäisi siitä, että pitää kasvaa vanhaksi?

mutta hän tyyntyi kuitenkin saadessaan ensimmäisen kerran juoda äidin ja isän kanssa lasipullosta kaadettua laimennettua kermakaljaa.

Niin, sitten kun saa tehdä jotain uutta ja hienoa, unohtaa kaiken mitä on juuri tapahtunut.

ja siitä hetkestä lähtien Molly tiesi viettävänsä koko loppuelämänsä kotiäitinä. Hän ei päästäisi pientä poikaansa silmistään ennen kuin tiesi varmasti, että tämän tie olisi varma ja suora.

Näistä tykkäsin tosipaljon. Niin Mollymaisia? Tän pohjalta voi aivan hyvin kuvitella Mollyn olevan sellainen kuin on. Äitihahmo.

Mikään ei kuitenkaan estänyt Frediä ja Georgea kokeilemasta äitinsä hermojen rajoja

Fred ja George tais olla täsmälteen samanlaisia lapsina, kun ne oli tylypahkassa. Jotenkin ajatus siitä, että jossain on temmeltäny muutaman vuoden ikäset kauhukaksoset on söpö.

totesivat tämän hyväksytyksi veljessarjan jatkeeksi

Nämä pienet mahtavat lauseet, on sun osalta onnistunut tässä raapalesarjassa täydellisesti. Voisin lainata vielä ainakin seitsemän tähän lisää.

Fred oli kuollut ja heidän seitsemästä lapsestaan oli jäljellä enää kuusi.

En oo pitkään aikaan enää itkenyt Fredin kuolemalle, mutta tää toi kyyneleet silmiin. Se oli mahtava lopetus tälle sarjalle, mutta

):

[LillaMyy]

Lyra: Oi vitsit, kiitoksia ihan rutosti! (: Pienet lapset on kyllä niin lutusia, että ei niille voi olla hymyilemättä (silloin kun ne osaa olla kunnolla ja käyttäytyä!). Vanhaksi kasvaminen on kyllä ihan hanurista, etenkin jos se tapahtuu sen takia, että saa pikkusisaruksen, jota ei ole halunnut. Ihanaa, että sain noista osista Mollymaisia, koska en tosiaan ole ennen hahmosta kirjoittanut. (: Apua, en osaa reagoida sun kehuihisi mitenkään, joten vain kiitän ja kumarran. Fredin kuolema on kyllä asia, joka nostaa aina kerta toisensa jälkeen kyyneleet varmaan jokaisen Potter-fanin silmiin, koska MIKSI?! ): Kiitoksia kommentistasi, piristit iltaani! (:

[Saappaaton]

Tässä on kyllä varsin lutuinen alku. (: Lyhyesti ja silti aika tyhjentävästi selitetty, mistä perhe-elämä on Weasleylla saanut alkunsa ja toit etenkin Mollyn luonnetta tässä ihanasti esiin: loppuun asti holehtiva äiti. <3

Toinen oli sitten ehkä vielä vähän suloisempi! Tuli elävästi sun kirjoittamat kääpiö-lapset mieleen, tässä oli jotain samaa fiilistä kuin niittä, mutta eipä se huono ole ollenkaan. Bill on oikein todella ihana.

Kolmannessa plussaa eritoten siitä, että kun pojat kasvavat, heidän persoonallisuutensa alkaa erottua selkeämmin. Etenkin näin lyhyessä tekstissä sen esille tuominen on varmasti haaste, mutta silti kivasti sait täältä tuotua esille jo sen, että Percy on älykkö, eikä urheilija. (Ainoa mistä mussutan on se ajatus, että etenkään pojat leikkisivät muka siivosti keskenään, varmasti siellä nuorempaa on nuijittu jos johonkin suuntaan jossain välissä.)

Neljännessä on kaksoset, tuitui. <3 Taas toit poikien ominta luonnetta kivasti esiin ja voin kuvitella sitä Mollyn epätoivoa ajoittain. Kivasti toit nimien taustaa tässä enemmän kuin aiemmissa (en siis ole perehtynyt onko tämä canon vai ei, mutta toimi tässä ainakin kivasti). Ja edellisestä taisin unohtaa kommentoida sitä, miten ymmärrän Mollyn harmistuksen siitä, että kaikki ovat poikia, vaikka kaikki lapsiaan rakastaakin. Voin kuvitella, että se on kaksospoikien jälkeen entistä enemmän pinnassa. <3

Viides oli, en kestä, niin ihana. Etenkin kaksoset, koska miten noin pieni nenä oli edes mahdollinen. <3 Tässä pätkässä awwitteluja herätti myös ah niin viksu ja vilmaattinen Bill, joka oli auliisti antamassa huoneensa pikkuveljelleen, tuitui. <3

Ja sitten viimein syntyi se perheen tytär, oi auvoista onnea. <3 Hymyilin koko pätkän, koska isoveljet olivat kukin tahoillaan varsin söpöisiä, ah ja voih mikä pientä Ginervaa odottaakaan. (Ja sitten saa vielä tavata kuuluisan Potterin pojan paaaaaljon myöhemmin. <3)

Viimeinen oli haikea, mikä oli toisaalta odotettavissa, sillä kaikki lapset oli jo käyty läpi, mitä jää jäljelle? Sen yhden menettäminen tietenkin. On helppoa kuvitella, että noin suuri menetys ajaa kummankin vanhemman syyttämään itseään, koko maailmaa, universumia ja lopulta vain sulkeutumaan tyystin aivan kaikelta, mutta toivotaan, että ymmärrys ja rakkaus Weasleyn perheessä estää tämän tapahtumisen.

Kiitos näistä. <3

[LillaMyy]

Saappaaton: Ömnöm, saatoit ehkä saada mut hymyilemään tosi typerästi tällä kommentillasi. Yritin pitkin matkaa tipautella ripauksia luonnekuvauksista matkaan, minkä kanssa taistelin välillä, koska oli vain 100 sanan verran tilaa, mutta kiva, että sen huomasi sieltä ainakin silloin tällöin. (: Olen liian fiksoitunut kääpiölapsiini, joten ne vissiin tuppaavat tulemaan pintaan silloinkin kun kirjoitan muista muksuista. Varmasti poitsut nahinoivatkin aina välillä, mutta sen verran vähän, ettei sitä ollut tarpeen mainita tuolla. Olen lukenut jostain jotain pohdintoja Fredin ja Georgen nimistä, mutta itsekään en tiedä, onko tuo canonia vai vain mun (ja jonkun toisen) fanonia, mutta tykkään siitä ajatuksena niin paljon, että oli pakko nostaa se tänne! (: Bill on <3 ! Inhotti itseänikin lopetta tuo tuolla lailla, mutten kuten sinäkin totesit, niin mitenkäs muutenkaan tämän olisi voinut lopettaa... Kiitoksia ihanasta kommentistasi, tykkään, että tykkäsit tästä, koska tämä on ehkä yksi omista suosikeistani tässä uudemmassa Potter-tuotannossani! (:

[Fiorella]

Tykkään Weasleyn perhe -ficeistä kovasti, eikä tämä raapalesarja ollut poikkeus. Ihanasti tunnelmaa niin vähin sanoin kerrottuna.

Ronald Bilius Weasleyn syntymähetkellä maaliskuun alussa koko maailma oli hiirenhiljaa aivan kuin se olisi pidätellyt hengitystään odottaessaan vastasyntyneen lapsen parkaisua.

Tässä lauseessa oli jotakin niin merkityksellistä tuntua, että se jäi mieleen. Oli ihana, miten tärkeä Ron oli oikeasti koko perheelle, vaikka myöhemmin saikin kuulla kiusoittelua veljiltään senkin edestä.

Ron taasen toivoi vain, että tyttö kasvaisi nopeasti, jotta hän ei olisi enää sisarusporukan pienin, hitain ja tyhmin.

Jotenkin tyypillistä Ronia tämä.

Kumpikaan heistä ei tiennyt toisenkin valvovan saman asian takia; Fred oli kuollut ja heidän seitsemästä lapsestaan oli jäljellä enää kuusi.

Niin monen onnellisen luvun jälkeen tämä viimeinen raapale oli suorastaan riipaiseva. Sitä ei osannut ihan odottaa, ja siksi se teki vaikutuksen. Menetys oli kauhea, ja luvun lopetus murheellisen totta. Mutta minä kyllä kuitenkin uskoisin, että molemmat tiesivät tuossa tilanteessa niin itsensä kuin toisensakin valvovan poikansa menetyksen vuoksi. Ovathan he jo sen verran yhteen nivoutunut pari, että vähemmässäkin tuntevat toisensa ja ajatuksensa.

Vieläköhän tämäkin sarja jatkuu, vai lieneekö viimeinen luku haikeudessaan ollut jo sarjan päätös? Lukisin mielelläni lisääkin.