Nimi: Rukkasta kädestä
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Hurt/Comfort, ficlet.
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot.
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämä on aivan suora lisäys kohtaukseen tarinassa
The Talons of Weng-Chiang, joka on ainoa Jagon ja Litefootin esiintyminen televisiossa. Muutaman repliikinkin voi tunnistaa, jos jakson on katsonut. Mua aina ihan sikana naurattaa Trevor Baxterin (eli professori Litefootin näyttelijän) väite monissa behind-the-scenes dokumenteissa, että Jagon ja Litefootin suhde on sillee hyvin viktoriaanisesti asiallinen ja että he kutsuvat toisiaan aina sukunimillä jne. kun canonisesti hän kutsuu häntä alusta lähtien pääasiassa
Henryksi. Toisaalta, canonisesti, Litefoot myös tunkee Jagon kirjaimellisesti kaappiin ja repii tämän sieltä myös ulos. Että, sikäli
Rukkasta kädestäKerran itseään suurempaa liemeen joutuneet herrasmiehet professori Litefoot ja Palace-teatterin omistaja herra Jago olivat onnistuneet pakenemaan kiinalaisia vangitsijoitaan, mutta toista kertaa se ei onnistuisi. Tässä kellarissa ei ollut ruokahissiä, mitä pitkin hilata itseään ylempään kerrokseen – ei sikäli, että se olisi ensimmäiselläkään kerralla ollut kummoinenkaan suksee.
Professori ei antanut takaiskuista huolimatta heti periksi, vaan kuunteli tarkasti tukitun ja lukitun oven vieressä ulkoa kuuluvia ääniä. Herra Jago taas istui seinä vierellä lattialla, kädet ristissä vatsan päällä ja jalat pitkällään nilkka toisen päällä. Professori liittyi hänen seuraansa tultuaan siihen lopputulemaan, ettei heillä ollut mahdollisuutta paeta omin voimin. Joko joku pelastaisi heidät tai sitten heidät tapettaisiin. Professorin harmaa kuontalo oli haromisesta sekaisin. Jago tapitti häntä kuin lapsi, hänen silmänsä olivat kuin piirretyt ja naiivit.
”Yksi ongelma minulla on, Litefoot”, sanoi Jago sydäntä särkevän pahoittelevasti.
”Mikä?” Litefoot kysyi lakonisesti. Jago katsoi häntä hyvin, hyvin tunnustuksenomaisesti, lailla pikkupojan, joka on piilotellut äidiltä pipiä huonolla menestyksellä.
”No, minä en ole kauhean… kuten sanottua, en ole niin hirveän rohkea mies, jos niikseen tulee. Minä
yritän olla, mutta en ole.”
”Jos niikseen tulee, niin en usko, että kukaan varsinaisesti on”, totesi Litefoot ystävällisesti. Täytyy olla hullu, jos ei tällainen tilanne olisi järkevää, kunnollista miestä pelottanut. Ihmisiä on kuollut, eikä heidän kohtalonsa nyt näyttänyt hyvältä. Paras skenaario jonka Litefoot saattoi kuvitella, oli se, että heidät vain unohdettaisiin tänne kellariin nääntymään nälkään. Pahinta vaihtoehtoa hän ei tohtinut edes arvailla.
”Ajattelin että kerron sinulle nyt kuitenkin. Sitä vasten, jos tuotan sinulle karvaan pettymyksen”, sanoi herra Jago ja tilanteen vakavuudesta huolimatta professoria alkoi hiukan huvittaa. Hän soi Jagolle vienon hymyn.
”Et sinä minua petä, Henry. Minä tiedän sen”, Litefoot lohdutti, mutta päinvastoin sillä oli aivan päinvastainen vaikutus! Herra Jago heittäytyi vain entistä itkuisemmaksi. Hänen alahuulensa väpätti. Poskea pitkin valui muutama valtava kyynel, vaikka hän yritti kaikkensa pidätelläkseen nyyhkäisyä. Litefoot kuvitteli myötätunnosta olevan kuin ei huomaisi mitään.
”Kuule Litefoot? Voisitko pitää minua kädestä?” hän kysyi, kuuluvasti nikotellen ja arasti.
”Anteeksi?”
”Pitää kädestä? Ymmärrän tietysti, että se on toki kamalan kiusallista, enkä minä muuten pyytäisi, mutta kun… ” Jago yritti selittää, muttei kyennyt saattamaan lausettaan loppuun ilman tyrskähdystä. Professori Litefoot ei luonteensa puolesta ollut kovin empaattinen, saati hyvä käsittelemään ihmisiä. Hänenhän lähimmät työtoverinsakin olivat ruumiita! Kuolleiden kanssa ei tarvitse osata kummoisiakaan seurustelunlahjoja.
”
Tuota…”
”Mammani aina piti kädestä, kun tuli joku hätä. Nosti ylös, vaikka ojanpohjasta, vaikka poika olisi ollut päälaelta varpaisiin asti likomärkä rukkanen. Siltä minusta nyt tuntuu”, selitti Jago yhteen menoon, hengittämättä välissä, ettei olisi itkenyt vain lisää.
”Rukkaselta?” sanoi Litefoot, eikä odottanut pidempään kuin yhden nyökkäyksen verran ennen kuin hän otti herra Jagoa kiinni kädestä. Hän taisi tosissaan olla vielä enemmän suunniltaan kuin antoi ymmärtää, sillä Jago puristi kättä niin kovaa, että se ihan tosissaan teki kipeää. Professori Litefoot ei silti sanonut mitään, vaan päinvastoin, toi käden huulilleen ja antoi herra Jagon ranteeseen suudelman, jollaisen samassa tilanteessa olisi voinut antaa nuorelle järkyttyneelle neiti-ihmiselle.
”Älä itke”, Litefoot tyynnytteli, ”Tohtori pelastaa meidät. Ei meillä tässä ole mitään hädänpäivää.”
Sitten hän suuteli herra Jagon märkää poskea, punaista korvaa ja niskaakin. Hän tiesi kyllä silloin menneensä oikein heittämällä asiallisuuden tuolle puolen, mutta koska herra Jago ei välittänyt, niin ei sitten hänkään.
Hehän saattaisivat heittää henkensä aamuun mennessä. Kyllä tässä tapauksessa kuka hyvänsä sallisi etikettiin pienen poikkeuksen – tai suuremmankin.
FIN
