Nimi: Petunia
Kirjoittaja: Chuva
Disclaimer: En omista Potter-maailmaa tai sen henkilöitä, enkä saa tästä mitään muuta kuin iloa päiviini.
Rating: S
Genre: Drama, mahdollisesti AU ja/tai OOC
Pairing: Jossain vaiheessa vähän myöhemmin Petunia/OC, Petunia/Vernon, Lily/James, Harry/Ginny, Dudley/OC
Juoni: Miten Petunia näki Lilyn elämän? Miltä tuntui jäädä aina kakkoseksi siskon ollessa parempi kaikessa?
A/N: Jostain syystä mä olen viime aikoina alkanut tuntea hirveän vahvaa myötätuntoa Petuniaa kohtaan. En mä sano, että se oli jotenkin hyveellinen tai mukava hahmo (sen tapa kohdella Harrya oli kammottava, enkä mä vieläkään ymmärrä että miten Harrysta saattoi tulla sellaisen lapsuuden jälkeen suht normaali aikuinen), mutta jotenkin, jollain oudolla tavalla mä voin tavallaan samaistua siihen
. Plus mä vaan halusin kirjoittaa Petunian näkökulmasta ja tuoda esiin omaa näkemystäni sen tunteista ja ajatuksista, sillä mun mielestä kyse ei ole niin mustavalkoisesta hahmosta kuin joskus luullaan.
Ja tosiaan tämä tulee varmasti poikkeamaan monin paikoin canonista, paikoittain aika vahvastikin. En jaksa tai aio tarkistaa jokaista yksityiskohtaa kirjoista, ja ylipäätään teen pieniä muutoksia Lilyn ja Petunian väleihin.
1.Kaikki alkoi sinä kesäisenä perjantai-iltapäivänä, Evansin perheen odotellessa yllättäen alkaneen sadekuuron päättymistä voidakseen lähteä puistoon. Terävä, nopea koputus kaikui talon halki kiinnittäen kaikkien huomion, ja samassa yläkerrasta kantautui ryminää perheen kuopuksen kiirehtiessä portaisiin.
Keittiössä hääräillyt Petunia oli kuitenkin nopeampi.
”Hyvää iltapäivää”, tervehti kuistilla seisova, sangen tuiman oloinen nainen, joka katseli 13-vuotiasta Petuniaa tarkasti neliskanttisten silmälasiensa yli. ”Minä olen professori McGarmiwa”, nainen esittäytyi, ääntäen kummallisen sukunimensä hyvin huolellisesti.
”Hyvää iltapäivää”, Petunia vastasi hitaasti, epävarmana siitä kuuluiko hänen kutsua vieras sisään. Heillä kävi usein illallisvieraita, mutta jokin tässä naisessa oli… omituista. Petunia silmäili häntä vaivihkaa, mutta mikään asiallisessa - joskin hivenen vanhanaikaisessa - tummanharmaassa villatakissa ei huutanut hullujenhuonetta. ”Minä olen Petunia Evans”, tyttö päätyi lopulta esittelemään itsensä, sillä hän ei pitänyt kiusallisista hiljaisuuksista. Professorin huulet supistuivat.
”Minä olen Lily!” paikalle lopultakin ehtinyt pieni punapää ilmoitti, räväyttäen ovella yhä seisovalle tädille leveimmän hymynsä. Professori McGarmiwa selkeästi taisteli kasvoilleen pyrkivää vastaushymyä vastaan, ja Petunia tunsi laimean ailahduksen sisällään.
Niinpä tietenkin. Kaikki rakastivat aina Lilyä.
2.”- kyllähän minä
tiesin jo, että minä olen noita, onhan Severus kertonut siitä minulle, mutta silti se on kamalan jännittävää! Petunia ajattele, minä menen Tylypahkaan! Minä! Ihan oikeaan sisäoppilaitokseen!” Lily pajatti marssiessaan isosiskonsa perässä tämän makuuhuoneeseen.
Professori McGarmiwa oli juuri lähtenyt, jättäen jälkeensä onnesta hehkuvan Lilyn, poskeaan purevan Petunian ja sohvalle typertyneinä lyyhistyneet herra ja rouva Evansin. Ovi oli sulkeutunut dramaattisen hiljaisuuden vallitessa, mutta Lily ei ollut pysynyt vaitonaisena pitkään.
”Niin”, Petunia vastasi hiljaa. Lily ei kuitenkaan ehtinyt huomata sisarensa haljua äänensävyä keskeytymättömän puhetulvansa keskellä.
”En minä tiedä, että osaanko tehdä siellä mitään oikein, mutta ajattele! Professori sanoi, että minun täytyy hankkia taikasauva ja noidankattila ja minä saan jopa halutessani hankkia pöllön. Pöllön! Ajattele, sitten minä voin lähettää kirjeitä sinulle. Kuinkahan nopeasti pöllöt…”
Petunia ei oikein pysynyt enää Lilyn hölpötyksen tahdissa, eikä hän oikeastaan halunnutkaan pysyä.
”Ehkä sinun pitäisi mennä puhumaan äidille ja isälle tästä?” Petunia ehdotti toivoen, että saisi olla hetken aikaa yksin. Hänessä elänyt pieni toivo oli juuri sammunut, eikä pitkin poikin lattiaa pomppiva ilopilleri piristänyt ollenkaan.
”Ei, mutta vanhemmat ovat vielä järkyttyneitä, eiväthän he tienneet. Mutta sinä tiesit! Sinä olet seurannut minua ja Severusta, kyllä minä -”
”Enkä ole!” Petunia kivahti ja tunsi kasvojensa käyvän punaisiksi, ”Älä ole naurettava!”
Lily kohautti harteitaan ja tarttui sisarensa käteen.
”Tylypahkaan, Tyly-Tylypahkaan, Tylypahkaan!” hän loilotti ja alkoi pyöriä Petunian ympärillä, pitäen edelleen sisarestaan kiinni.
Petunia sulki silmänsä ja tunsi huultensa puristuvan viivaksi.
”Lily, minä saan kohta päänsäryn tuosta sinun pyörimisestäsi. Mene riehumaan muualle”, hän yritti kuulostaa niin aikuismaiselta kuin vain kykeni. Lily puuskahti, mutta lakkasi pyörimästä.
”Tylsimys”, tyttö huikkasi suupielestään ja hyppelehti ulos huoneesta.
Petunia sulki huoneensa oven, mutta silti Lilyn laulelema ”Tylypahkaan, Tyly-Tylypahkaan, Tylypahkaan!” kaikui hänen korvissaan koko loppupäivän, kirveltäen hänen sydäntään.
3.”Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle, Lily?” Petunia kysyi ääni vapisten. Lily katsoi sisartaan syyllisen näköisenä, lehdenvihreät silmät kosteina. ”Miten sinä ja se - se poika saatoitte mennä lukemaan minun henkilökohtaisen kirjeeni?”
”Olen niin pahoillani”, Lily vinkaisi ja räpytteli silmiään kiivaasti. ”Minä luulin ihan oikeasti, että se oli minun kirjeeni, kun…”
”Sinun kirjeesi, jonka kuoressa oli minun nimeni?” Petunia keskeytti epävarman puolustautumisen. ”Et sinä mitenkään voinut luulla, että se oli sinun kirjeesi, älä valehtele minulle.”
Lily nyyhkäisi ja pyyhki silmiään hihaansa itkuisen näköisenä. Petunia tunsi sydämensä heltyvän, mutta hän kovetti itsensä. Oli olemassa asioita, joita ei voinut kuitata muutamalla kyyneleellä.
”Minä en huomannut”, tytöistä nuorempi yritti, ”Minä en katsonut kunnolla, koska se oli samanlaista pergamenttia kuin minunkin kirjeeni.”
”Se ei silti oikeuta sinua avaamaan minun kirjettäni”, Petunia älähti ääni särkyen. Hän ei kestänyt ajatusta siitä, että Lily ja se inhottava Severus olivat lukeneet vastauskirjeen, jonka professori Dumbledore oli lähettänyt hänelle.
Ikäväkseni minun on todettava, että koulumme ei voi ottaa... Vinolla käsialalla kirjoitettujen sanojen mukanaan tuoma nöyryytys oli kymmenenkertaistunut heti, kun Petunia oli tajunnut sisarensa lukeneen kirjeen ystävänsä kanssa.
”Minä olen pahoillani”, Lily toisti epätoivoisena. Petunia pudisteli päätään, eikä suostunut enää kohtaamaan pikkusiskonsa anelevaa katsetta.
”Etkä ole”, hän sanoi viilenneellä äänellä ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos, ”Minä en usko sinua.”
”Mutta… Petunia, kuuntele”, Lily pyysi ja lattia narahti tytön astuessa vähän lähemmäs.
”Mene pois, Lily”, Petunia määräsi, mutta Lily ei kuunnellut, vaan astui toisenkin askeleen sisartaan kohden. Petunia tunsi sisimpänsä kylmenevän julmien sanojen noustessa hänen mieleensä. Hän tuijotti tiiviisti ulos ikkunasta ja nielaisi. ”Minä vihaan sinua, senkin luonnonoikku.”
Lily äännähti kuin potkittu koira, pyörähti kannoillaan ja ryntäsi ulos huoneesta. Petunia kääntyi katsomaan kiinni paiskattua ovea, ja tunsi hämmästyksekseen yhtä aikaa katkeraa syyllisyyttä ja kummallista, vähän pelottavaa tyytyväisyyttä.
4.Hei Petunia!
Täällä on ihmeellistä, Tylypahka on mahdottoman upea paikka! Olen jo oppinut monia jännittäviä asioita, vaikka olen ollut täällä vasta kolme päivää. Portaissa täytyy olla varovainen, sillä ne vaihtavat paikkaa, ja täällä on aitoja kummituksia, mutta ne eivät ole kovinkaan pelottavia.
Minut lajiteltiin Rohkelikkoon (Severus päätyi Luihuiseen, mutta ei se haittaa, sillä meillä on yhteisiä tunteja ja näemme aina vapaa-ajalla) ja olen jo saanut muutamia ystäviä. Valtaosa täällä olevista on todella ystävällisiä, joskin muutamat meidän vuosiluokallamme olevat pojat ovat jo aiheuttaneet vähän harmia.
Toivoisin kovasti, että et olisi minulle enää vihainen.
Rakkaudella,
Lily**
Lily,
Sain kirjeesi. Äiti pakotti minut vastaamaan siihen.
Petunia 5.”Mihin Lily on kadonnut?” yksi naapuruston pojista kysyi, tunnistaessaan puiston penkillä kirjaa lukevan Petunian. Tyttö nosti katseensa kirjasta ja katsoi poikaa pitkään ja halveksivasti, yleensä se sai utelijat häipymään. ”Mä kuulin, että se karkasi kotoa”, poika jatkoi, hän ei ilmeisesti kuulunut niihin, jotka ymmärsivät sanattomia vihjeitä.
”Lily ei karannut”, Petunia tyytyi toteamaan ja suoristi ryhtiään päättäväisen näköisenä.
Poika kohotti kulmiaan.
”Mihin se sitten katosi? Te muut olette täällä edelleen, mutta Lilya ei näy enää missään”, hän painosti uteliaan näköisenä.
”Se ei liene sinun huolesi”, Petunia tokaisi tylysti.
”Ehkä se menikin johonkin jälkeenjääneiden kouluun. Tai ehkä se ei olekaan oikeasti sun sisko”, poika ei suostunut luovuttamaan sitten millään.
”Lily on minun siskoni, senkin typerys”, Petunia tiuskaisi ja hyppäsi pystyyn, puristaen kirjaa rintakehäänsä vasten. ”Ja vaikka se ei kuulukaan sinulle, niin hän halusi lähteä sisäoppilaitokseen, eikä se ole mikään jälkeenjääneiden koulu!”
Poika hämmästyi kuullessaan yleensä kalseasti käyttäytyvän Petunian purkauksen.
”Okei, rauhoitu”, hän toppuutteli ja naurahti kiusaantuneena, ”En mä pahalla tarkoittanut.”
”Äläkä puhu minulle enää perheestäni tuohon sävyyn”, Petunia sihahti, ennen kuin marssi tiehensä.
Kellään ei ollut oikeutta haukkua hänen perhettään.
6.”Voi Lily, onpa sinun tukkasi kasvanut”, äiti huokaili.
”Mukavaa saada sinut taas kotiin, tyttöseni!” isä iloitsi.
”Sinun täytyy kertoa meille ihan kaikki!” äiti ilmoitti.
”Saitko jo koetulokset?” isä uteli.
Outoa, olet kasvanut, mutta näytät edelleen Lilyltä. Oliko se koulu sellainen kuin haaveilit? Onko se koulu sellainen kuin minä haaveilin? Minkä väriset lattiat Tylypahkassa on? Toivottavasti et kasva minusta ainakaan vielä ohi, ajatteli Petunia.
”Onko tuo sinun ystäväsi?” äiti halusi tietää.
”Annas kun minä työnnän sinun kärryäsi”, isä vaati.
”Mitä haluaisit tehdä tänä kesänä, Lily-kultaseni?” äiti kyseli.
”Onko tämä matka-arkku painavampi kuin viime syksynä?” isä puuskahti.
Puhuit joskus kirjeessäsi taikuuden historiasta, poikkeaako se paljonkin meidän historiastamme? Kerrottiinko teille, että minkä takia kaikki eivät osaa taikoa? Nukuitteko te todella pylvässängyissä? Viihdyitkö sinä siellä? Kotona on ollut aika hiljaista ilman sinua. Äidistä ja isästä ei saa kummoista juttuseuraa, Petunia ajatteli.
”Me jätimme auton tuonne”, isä muistutti.
”Mitä haluaisit syödä tänään? Kotiintuloasi täytyy juhlia!” äiti riemuitsi.
”Kerropa tarkemmin siitä lajitteluhatusta”, isä pyysi.
”Oliko se siis oikeasti hattu?” äiti ihmetteli.
Minulla oli kamala ikävä sinua, Petunia ajatteli.
”Kiva nähdä sinua”, Lily nyhjäisi siskonsa olkapäätä.
Niin sinuakin, Petunia ajatteli.
”Vai niin”, hän totesi ja yritti piilottaa hymyään.
A/N2: Ja tää on tosiaan mun ensimmäinen ficletsarja, eli ois kiva kuulla, että miltä vaikuttaa tähän mennessä
.
