Fandom: Muumit
Ikäraja: S
Tekijänoikeus: Hahmot ja maailma ovat Tove Janssonin luomuksia, minä vain vähän leikittelen niillä.
Tiivistelmä: Tämänkertainen kesä oli jälleen juossut ohitse aivan liian pian, ihan niin kuin ne kävisivät vuosi vuodelta lyhyemmiksi. Se tuntui Muumipeikosta surulliselta.
A/N: Ah, Muumit <3 En ole ennen muumeista kirjoittanut, mutta tämän tekeminen oli paljon mukavampaa kuin kuvittelinkaan ^^
Talven tullessa
Syystuuli puhalsi kylmänä läpi koko Muumilaakson. Ruskeat ja punaiset lehden pyörivät ilmassa ja jäivät jumiin jokeen, joka virtasi sillan alta tummana ja vuolaana. Muumipeikko seisoi sillalla ja nojasi sen kaiteeseen, katsellen alas jokeen. Nuuskamuikkunen seisoi ääneti hänen vieressään; hänellä oli reppu selässä ja katse oli suunnattuna kohti talvista taivasta. Hänen mieltään lohdutti tuttu näky, eikä viileä ilma purrut hänen poskiaan yhtä pahasti. Muumipeikko katsoi sivukarein ystäväänsä.
”En halua että lähdet, Muikkunen”, hän sanoi hiljaisesti. ”Voisit hyvin jäädä Muumitaloon täksi talveksi.”
”Tiedän sen”, Nuuskamuikkunen vastasi katsettaan kääntämättä. ”Ja toisaalta mieleni vähän tekisikin.”
”Miksi et sitten jää?”
”En voi. Minun on mentävä, en osaa olla paikoillani liian pitkään.”
”Enkö minä voisi sitten tulla mukaasi?”
”Minun on mentävä yksin. Kaipaan yksinäisyyttä aina kesän jälkeen.”
Muumipeikko katsoi Nuuskamuikkusta. Kyllähän hän oli tiennyt mitä hänen ystävänsä sanoisi. He kävivät saman keskustelun joka syksy, eikä sen lopputulos koskaan muuttunut: Nuuskamuikkunen lähti aina yksin matkaan, ja Muumipeikko jäi jälkeen odottamaan, että talvi tulisi ja lähtisi, ja että lumet vihdoin pitkän ajan päästä sulaisivat ja Nuuskamuikkunen palaisi takaisin Muumilaaksoon seuraavaksi kevääksi. Tämänkertainen kesä oli jälleen juossut ohitse aivan liian pian, ihan niin kuin ne kävisivät vuosi vuodelta lyhyemmiksi. Se tuntui Muumipeikosta surulliselta.
Muumipeikko käänsi katseensa jälleen jokeen, ja pian ylös taivaalle, toivoen että saisi niin pidettyä kyynelensä kurissa. Taivaankansi oli tutulla tapaa tasainen ja harmaa, ja jopa hän kykeni kertomaan, että pian sataisivat tämän talven ensimmäiset lumihiutaleet. Vuorilta käyvä vilpoinen ilma kipristeli hännänpäässä ja korvissa, ja kohmetti sormia. Pian hänen pitäisi palata takaisin sisälle, mutta hän ei halunnut mennä minnekään ennen kuin Nuuskamuikkunen lähtisi. Vaikka hän ei voinut mennä ystävänsä mukaan, olisi Muumipeikko silti siellä katsomassa hänen jälkeensä.
Pian Nuuskamuikkunen kääntyi ja katsoi häneen, hymyillen ystävälleen.
”On jo myöhä”, hän sanoi, ”aurinko laskee. Sinun pitäisi palata takaisin Muumitaloon.”
”En tahdo, että sinä lähdet salaa nukkuessani. Haluan vähintään nähdä, kun menet.”
”En minä vielä ole lähdössä, Muumipeikko. Lähden vasta kun siltä tuntuu. Se voi olla tunnin kuluttua tai viikon päästä... en osaa itsekään vielä sanoa. Et sinä voi odottaa hereillä minun lähtöäni.”
”Voin minä aina yrittää.”
”Kävisit jo yöpuulle. Minä olen täällä vielä huomennakin.”
”Lupaatko?”
Muumipeikko katsoi Nuuskamuikkusta silmiin niin kysyessään, yrittäen olla huomaamatta sitä, miten Nuuskamuikkunen jo todella halusi lähteä, huolimatta siitä mitä hän sanoi. Nuuskamuikkunen katsoi epäröimättä takaisin, kasvoillaan se tuttu rauhallinen ilme, kun hän antoi äänettömän vastauksensa. Muumipeikko puristi silmänsä kiinni.
”Hei sitten, Muikkunen...”
”Ensi kevääseen, Muumipeikko.”
