Pidellä kiinni
fandom: Haikyuu!!
paritus: Asahi/Sugawara
ikäraja: K-11
genre: joku teini-draama-romance-muussi
yhteenveto:
Koska Asahi on idiootti, hän epäröi.A/N: Ensimmäinen ficci uudesta fandomista harvoin on mitään klassikkokamaa, mutta nyt tuli kyllä tavanomaistakin tuubaisempaa jälkeä, ei herramunjee
No, tulipahan kokeiltua nyt tätäkin, se on aina plussaa.
Osallistuu Valloita fandom -haasteeseen sekä Kaikenmaailman ficleteihin aiheella “muutos”.
Sugawara Koushi ei koskaan vaadi. Joskus hän pyytää, vaikka harvinaistahan sekin on, yleensä hän ennemminkin ehdottaa, rohkaisee ja kehottaa, ja vaikkeivät kaikki nämä pyrkimykset täysin epäitsekkäitä olekaan, ei niissä ole ikinä kyse vain Sugan omasta parhaasta. Se, että lopputulos on hänelle itselleenkin mieluisa, vaikuttaisi enemmänkin vain joltain mukavalta lisältä — lieveilmiöltä, positiiviselta sivutuotteelta — toiminnan todelliset päämäärät ovat jotain aivan muuta.
Joten kun hän tarjoaa ratkaisua tai vaihtoehtoa tai ihan mitä tahansa, sitä kannattaa kuunnella. Kannattaa harkita. Kannattaa noudattaa.
Mutta koska Asahi on idiootti, hän epäröi.
Aina.
Ja aivan erityisesti juuri nyt.
Sugan selkä painautuu seinää vasten ja hänen otteensa Asahin paidasta kiristyy entisestään; vielä äsken hän vain veti Asahia lempeästi mukanaan, ohjasti kanssaan samaan suuntaan, mutta nyt kädet puristuvat tiukoiksi nyrkeiksi, joiden tarkoitus on lukita paikoilleen, tarrautua ja pidellä kiinni, edes lyhyen hetken verran. Hämärässä välinevarastossa tuoksuu pölyisille nurkille sekä lukemattomien kosketusten kuluttamalle nahalle, ja vaikka paikka onkin arkinen ja tuttu, se tuntuu näin hiljaisena uudelta ja vieraalta. Intiimiltä, jopa, ikään kuin kaikki muut eivät olisi vasta äskettäin lähteneet.
Ei se ole ensimmäinen kerta, kun he suutelevat, ei todellakaan, joskin edellisestä kerrasta on jo aikaa vierähtänyt (kuukausi, tarkalleen ottaen) eikä se ole koskaan tuntunut tällaiselta. Aina aiemmin ovat suukot rajoittuneet yhteen tai kahteen kerralla, ne eivät ole liukuneet tällä tavoin toisesta kolmanteen ja neljänteen, tai saaneet seurakseen pitkiä hengenvetoja vasten toisen huulia. Niitä ei ole sävyttänyt samanlainen nälkä. Tai epävarmuus.
Kun Asahi ajattelee sitä, kuinka käänsi kaikille selkänsä, hän värähtää vaistomaisesti, ja vaikka Sugan sormet aivan yhtä vaistomaisesti kouristuvat kiinni vieläkin tiiviimmin, hän päästää pian irti. Käsiään hän ei kuitenkaan laske, ei ainakaan ihan vielä, ne jäävät lepäämään Asahin rinnalle lämpiminä, jännittyneinä, selvästi seuraavaa liikettä vartoen, ja vaikkei Asahi haluaisikaan mieluummin missään muualla olla, hänen sisällään kytee vanha tarve vetäytyä.
Paeta. Taas.
Hän toivoo, että Suga pitäisi edelleen kiinni; estäisi häntä horjahtamasta kauemmas.
Mutta Sugawara Koushi ei koskaan vaadi, ei takerru tai pakota, ei painosta edes vastaamaan, sillä koskaan ei voi olla varma siitä, että moinen olisi oikein tehty. Hän on sellaiseen aivan liian lempeä ja huomioonottavainen. Sen sijaan hän vain pysyy lähellä, edelleen kevyesti koskettaen, puree huultaan ja kääntää katseensa; pyytää koko olemuksellaan. Odottaa.
Toivoo, kuten Asahikin. Kuin hän olisi passannut pallon ilmaan Asahille iskettäväksi, eikä voinut enää muuta kuin antaa toisen päättää, mihin suuntaan peliä siitä eteenpäin vietäisiin.
Asahin käsi vapisee hänen laskiessaan sen Sugan kädelle, työntäessään sen varovasti hartialleen, sitten hän tarttuu toista vyötäisistä ja nojautuu lähemmäs suudellakseen vaaleaa kulmaa. Poskipäätä. Suupieltä ja lopulta taas huulia. Varovaiset sormet aloittavat kulkunsa Asahin niskaa pitkin, kutittavat kevyesti piirtäessään ihoon sisäkkäisiä ympyröitä ja ujuttautuvat sitten vetämään hiuslenkin pois, ja heidän kieliensä kurottautuessa koskettamaan toisiaan Asahi tuntee Sugan hymyilevän. Silloin tuntuu tärkeältä vetää häntä vieläkin lähemmäs.
Koko kehojen vähitellen sulautuessa suudelmaan Asahin on vaikea muistaa, mitä oikein pelkäsi — vaikeampaahan kai lopulta olisi pysähtyä kesken luonnollisen liikkeen, kääntyä taaksepäin ja pyrkiä säilyttämään asiat ennallaan. Kaikki muuttuu kuitenkin eikä tulevaan voi ennalta varautua, joten parasta on vain keskittyä siihen, mikä todella tuntuu tärkeältä,
mitä todella haluaa, ojentautua kohden ja pidellä kiinni parhaan taitonsa mukaan.
