sensaatio kiitos kommentistasi. Tästäpä saat luettavaksi viimeisetkin kolme raapaletta (kaksi 100:n sanan yksi tupla)
IV
(Ensimmäinen ero)
Jim
”Ole kiitollinen, etten tapa sinua tähän paikkaan!” huudan ja paiskaan sviitin oven kiinni vasten Sherlockin tyynenrauhallisia kasvoja. Se hölmö! Luuliko hän todella etten saisi selville, kuka hävitti verkostoani pala palalta?
Kuulen, kuinka Sherlock pahoittelee aiheuttamaamme häiriötä hotellin virkailijalle sujuvalla ranskalla. Kävelen täsmälleen huoneen keskelle ja mittailen katseellani irtaimistoa.
Peitto ja tyynyt hajoavat yhdeksi sotkuksi sviitin lattialle. Hieno, tummaa puuta oleva pöytä päätyy nurinpäin, yksi jalka katkottuna. Arvokkaan näköinen vaasi hajoaa pirstaleiksi lattialle.
Miten saatoinkaan antaa itseni luottaa Sherlock Holmesiin? Olen ollut niin naiivi: koko tämän ajan Sherlock on pitänyt minua pilkkanaan!
Enkä siltikään voi olla myöntämättä Sherlockin tehneen minulle palveluksen.
V
(Ensimmäinen ”ei tänään kulta”)
Sherlock
Kaksi kuukautta. Kuusikymmentäkolme päivää kuluu Jim Moriartylta siihen, että hän päästää minut takaisin luokseen ilman, että olemme julkisella paikalla tai välissämme on tarkkaan laskettu etäisyys.
Laivalla Tanskasta Ruotsiin Jim on kadonnut omaan hyttiinsä kahdenkymmenenyhden päähän omastani.
Göteborgissa istun Gothia Towers – hotellin huoneessani ja katselen edessäni avautuvaa, Lontoota etäisesti muistuttavaa kaupunkia. Täällä on vain enemmän lunta.
En aluksi kuule koputuksia ovelta ennen kuin ne muuttuvat itsepintaiseksi paukutukseksi ja humaltuneen huudoiksi. Jim kompuroi huoneeseen ja melkein kaatuu päistikkaa naamalleen. Hän tarttuu kiinni käsistäni, ilmassa lemahtaa vanha viina hänen kurottaessa suutelemaan. Työnnän hänet kauemmas, hellästi, istutan sängylle.
”Ei tänäiltana, Jim. Et ole itsesi.”
VI
(Kosinta)
Jim
Taittelen lehden kasaan ja lasken sen liinan peittämälle pöydälle. Nojaudun taaksepäin tuolissani, nautin varjosta, jonka kahvilan ulkoterassia suojaava kangaskatos suo. Sherlock istuu toisella puolella pöytää ja lukee uusinta
The Timesia siemaillen välillä kahvikupistaan. Katselen ympärilleni Budapestin hälinässä, naputan sormilla rytmiä polveeni.
Lopulta – ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen – Sherlock laskee lehden käsistään ja kohottaa katseensa.
En jää odottamaan, että hän avaisi suunsa, vaan osoitan hymyillen ohitse kulkevaa nuorta miestä.
”Kerro hänestä”, käsken. Sherlock kohottaa kulmaansa mutta katsoo kumminkin uteliaana nuorukaista.
”Hän on hermostunut – ei, jännittynyt. Innoissaan jostakin. Hänen kätensä käyvät vähän väliä takin taskussa, varmistavat jonkin olevan yhä tallessa. Ehkäpä hän on huumekäyttäjä, mutta ei. Tämä mies ei kajoaisi sellaiseen. Takin taskusta näkyy pieni pullistuma – rasia. Hän on menossa kosimaan tyttöystäväänsä, todennäköisesti hyvin pitkäaikaista sellaista. Nyt hän pysähtyy, vilkaisee kelloaan, katsoo ylös ja huomaa jonkun väkijoukosta. Tyttöystävän.”
Minä nauran, kun Sherlockin päättelemä ”tyttöystävä” paljastuukin vaaleahiuksiseksi mieheksi. Sherlock näyttää pettyneeltä. Tartun hänen käteensä ja virnistän.
”Aw, älä mökötä, kulta. Se oli vain yksi pieni virhe. Mitätön.”
Sherlock ei vastaa. Sen sijaan hän laskee pöydälle forintteja, ja vetää minut mukaanaan pois kahvilasta.
~
Kohottaudun kyynärpäideni varaan sängyllä.
”Olisitko sinä valmis siihen?”
Sherlock kohottaa kulmiaan.
”Mihin?”
”Vihkivalaan.”
Sherlock virnistää. ”Oliko tuo kosinta, Moriarty?” Näytän vastauksen.
Loppusanat: Vau, pitkästä aikaa jotain, jonka oikeasti kirjoitan
loppuun asti.
Näistä kahdesta on yllättävän vaikea kirjoittaa, ja mulla on sellainen tunne, että herrat hieman ooc saattavat ollakin. Ite en ole tyytyväinen viimeisiin kahteen raapaleeseen. Johtuneeko siitä, että näiden kirjoittamisella on muutama kuukausi väliä, kun tuntuu etten saanut näissä samanlaista otetta kirjoittamisesta kuin ensimmäisten kanssa. Mielipiteet, niin risut kuin ruusutkin otetaan mielellään vastaan!
Kiitos kun luit