Kovatkin pojat tarvitsevat isää [raapalesarja, 6/6, S]

[Räntsäke]

Nimi: Kovatkin pojat tarvitsevat isää
Kirjoittaja: Ränts
Ikäraja: Sallittu
Haaste: Gotte love lokakuu! II ensimmäinen viikkohaaste
Tiivistelmä: Mikko on onnistunut suostutelemaan 13-vuotiaan, varsin vastentahtoisen poikansa muutamaksi päiväksi kesämökille. Iiro on ärtynyt, kun on joutunut eroon kavereistaan, nykyajan hienouksista ja Internetistä, mutta ehkä hänkin syvällä sisimmässään kaipaa tätä yhteistä, kahdenkeskistä aikaa isän kanssa.

A/N:Niin, nää ovatkin sitten minun elämäni ensimmäiset raapaleet. : )


1.
Mikko
200 sanaa

Peruutin Volvoni kesämökin taakse, vedin käsijarrun päälle ja sammutin auton. Mutta vielä en noussut autosta kantamaan matkatavaroita mökkiin, halusin jäädä hetkeksi istumaan. Iirokin oli nukahtanut viereiselle penkille. Hän oli juoksennellut edellisen yön kavereiden kanssa kaupungilla ja oli nyt sen vuoksi väsynyt. Se oli tietysti hänen oma syynsä, ettei hän ollut nukkunut edellisenä yönä, mutta nukkukoon nyt vielä pienen hetken.

Kesämökkimme oli pieni ja vanhanaikainen, nykyajan hienoudet loistivat poissaolollaan. Ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä, ruoat säilöttiin maakellarissa ja pesuvesi pumpattiin viereisestä lammesta. Puhelinyhteydetkin olivat täällä keskellä korpea surkeat, joten ymmärrettävistä syistä minulla oli ollut hienoisia vaikeuksia suostutella kolmetoistavuotias poikani mukaan jo toista kertaa tänä vuonna. Iiro ei ollut mikään eräihminen, eikä hän tuntunut millään viihtyvän paikassa, jossa ei päässyt Internetiin. No, loppujen lopuksi hän oli kuitenkin lähtenyt. Sehän oli pääasia.

Oli mukavan hiljaista, ainoa ääni oli Iiron tuhina vieressäni. Nyt pitäisi jo jaksaa nousta ja järjestää mökki asumiskuntoon, sitten voisi ottaa pidemmän lepohetken makuukammarissa. Avasin turvavyöni ja tökkäsin sitten Iiroa olkapäähän.

”Herätys, ollaan perillä”, sanoin ja avasin auton oven.

Iiro avasi haukotellen silmänsä, venytteli ja haroi mustaa pörrötukkaansa. Se oli venähtänyt vähän ylipitkäksi kesän aikana.

”Viepä sää kylymälaukut kellariin, ni mää voin kantaa matkalaukut pirttiin”, sanoin vielä ja nousin sitten autosta.

[Räntsäke]

2.
Iiro
200 sanaa

Siinä meni ehkä noin puoli tuntua, kun laitoimme isän kanssa mökkiä kuntoon. Veimme kumpikin tavaramme omiin makuukammareihin, isä lammenpuoleiseen ja minä vähän pienempään kammariin siihen heti seinän taakse. Isän sänky oli iso ja siihen olisi sopinut kaksi. Olinkin nukkunut hänen vieressään pikkupoikana, noin kymmenvuotiaaksi asti. Mutta eihän sellainen nyt enää sopinut, kun olin jo kolmetoista.

Mökillä oli ihan älyttömän tylsää! Iltapäivä kului lähinnä ruinatessa, että isä lähtisi kanssani soutamaan, mutta hänellä oli aina jotain muuta tekemistä. Hänen piti pilkkoa saunapuita, pumpata vettä, keittää kahvia, myrkyttää muurahaisia kuistin alta, tarkistaa rotanloukkuja ja ties mitä muuta.

Tämän takia inhosin mökkeilyä: minulla ei ollut mitään tekemistä. Tapoin aikaani lähinnä lukemalla sarjakuvalehtiä, joita olin tuonut kotoa. Onneksi puhelin toimi juuri nyt sen verran, että tekstailu kaverin kanssa onnistui. Pietsu ei kirjoitusvirheiden ja viestien sisällön perusteella ollut taaskaan selvin päin, mutta ainakin minulla oli jokin yhteys kotiin ja sivistykseen.

Sain juuri lähetettyä viestin, jossa valitin kuolevani tylsyyteen, kun kuulin ulko-oven avautuvan.

”No niin, lähekkö nää sinne soutamaan?” isä huikkasi ovelta. ”Mää oisin valamis nyt.”

”Jo oli aikaki”, mutisin vastaukseksi ja aloin vääntäytyä ylös vuoteeltani. ”Viiäänkö katiska samalla?”

”Jos sää perkkaat ahavenet”, isä vastasi ja lampsi takaisin ulos.

Huokaisin.

”No minäpä perkkaan, jos sinä et ossaa.”

[Räntsäke]

3.
Mikko
300 sanaa

Nykyään melkein mikään ei sujunut Iiron kanssa ilman, että piti vähän tapella. Luulisi pojan jo tähän ikään mennessä oppineen, etten minä antanut hänen astua veneeseen ilman pelastusliivejä ja kumisaappaita, mutta ei. Kai se oli vain jotain teini-iän kokeilua. Loppujen lopuksi hän onneksi ymmärsi, että veneily jäisi tältä iltaa väliin, mikäli hän ei pukisi sitä ”kamalaa, kirkkaanoranssia liiviä” päälleen.

”Joko nää tiiät, kauanko me aiotaan olla täällä?” Iiro kysyi ohjatessaan venettä rantaviivan suuntaisesti kohti hyväksi havaittua kalapaikkaa.

”Määhä sannoin jo kotoa lähtiissä, että ollaan pari kolome päivää”, vastasin.

”Se tarkottaa kahta tai kolmea”, Iiro sanoi. ”Me siis mennään kottiin joko keskiviikkona tai torstaina. Mut kumpana?”

”En tiiä vielä.”

Vaikka eiköhän tästäkin pitäisi kohtapuolin joku päätös tehdä, jotta Iiro lakkaisi ahdistelemasta minua tuolla kysymyksellä. Tiesin hyvin, että hän pitkästyi täällä korvessa, mutta olin välttämättä halunnut tuoda hänet tänne. Ensinnäkin siksi, että täällä oli pakko olla ilman teknologiaa, ja se tekisi varmasti hyvää Iirolle. Ja toisekseen siksi, että hän oli nykyään niin paljon poissa kotoa ja kavereidensa luona, etten ehtinyt juuri nähdä poikaani. Kaipasin yhteistä, kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan. Ja eiköhän Iirokin sitä kaivannut, vaikkei kyllä ikimaailmassa menisi myöntämään.

”Kylläpä tullee tummat pilivet tuolta vaaran takkaa”, Iiro totesi ja lopetti hetkeksi soutamisen.

”Niinpä näkkyy”, sanoin. ”Mää muka kattoin säätiedoista, ettei sen ukkosen pitäis tänne tulla… Mut mistäpä niistä ikinä tietää.”

”Voi nuo olla pelekät sajepilivetki”, Iiro totesi. ”Mut onko tässä jo hyvä paikka laskia katiska?”

”Souva vielä vähän matkaa.”

Jätin sanomatta, että kyllä nuo olivat selkeät ukkospilvet. Yleensä minä tiesin, jos ukkonen oli tulossa, ja nyt merkit olivat ilmassa. Ei se minua sinällään haitannut, mutta toisaalta kyllä tiesin, että kesämökkimme ei ollut se kaikkein turvallisin paikka ukkosella. Täytyi toivoa, ettei tuo pilvi tulisi aivan tähän kohdalle.

”Okei, voit pysähtyä tähän”, sanoin kun olimme päässeet tutulle kalapaikalle asti. Jostain kaukaa kuului etäinen ukkosen jyly.

[Räntsäke]

4.
Iiro
150 sanaa

Soutureissun jälkeen ei ollut enää mitään tekemistä, joten pitkästyin kohta uudestaan. Isä yritti houkutella minua saunanlämmityskaveriksi. Väitti, että aika kuluisi heti paljon nopeammin, jos tekisin jotain. Pyh, ulkona oli sääskiä ja liiterin luona järkyttävät määrät muurahaisia. Minua ei kiinnostanut mennä sinne elukoiden syötäväksi. Jos minä jotain aivan erityisesti mökkeilyssä inhosin, niin ötököitä.

Vedin mökin oven perässäni kiinni, potkaisin kengät jalastani ja kaivoin sitten puhelimen esiin, jos Pietsulta olisi tullut viesti. Ei ollut. Joko hän ei ollut vastannut tai sitten kenttä oli niin huono, ettei viesti tullut perille. Tungin kiukkuisena puhelimen takaisin taskuun ja lähdin kohti makuukammariani.

En päässyt sinne asti. Yhtäkkiä jostain ihan läheltä kuului kovaäänistä pörinää. Jähmetyin säikähdyksestä paikoilleni. Mikä se oli?

Käänsin katseeni pörisevää ääntä kohti ja näin, että ikkunaa vasten surisi iso, äkäisesti lasia vasten naputtava ampiainen. Se meni välillä verhon taakse piiloon, mutta tuli sitten kohta taas näkyville.

”Hyi hitto…” mutisin, enkä voinutkaan enää jäädä sisälle.


5.
Mikko
100 sanaa

Nakkasin kerralla useamman kauhallisen löylyä kiukaaseen. Iiro irvisti ja kumartui alemmas. Mökkisaunaa parempaa saunaa ei ollut olemassakaan, sanoi kuka mitä tahansa. Kuuntelin kärsivällisesti, kun Iiro valitteli mökkielämän ikävistä puolista, kuten siitä ampiaisesta, jonka oli löytänyt pirtistä. Minun oli pitänyt se käydä tappamassa, kun ei jätkä ollut sitä muka itse uskaltanut lähestyä.

”Me voijaan lähtä jo keskiviikkona pois täältä”, sanoin, kun olimme hetken aikaa kuunnelleet vain hiljaisuutta ja palavien puiden rätinää.

”Jes”, Iiro kommentoi.

”Kyllä mää ymmärrän, ettet sää tykkää mökkeillä”, lisäsin vielä. ”Onhan tässä elämässä omat ikävät puolensa, pakko myöntää. Mutta mää halusin vaan viettää kahdenkeskeistä aikaa sun kanssas.”

”Joo.”

[Räntsäke]

6.
Iiro
300 sanaa

Isää selvästi harmitti, kun olin ollut koko päivän niin kiukkuinen ja ainoastaan valittanut kaikesta. Hän olisi halunnut vain viettää minun kanssani aikaa, mutta minä pilasin koko jutun käyttäytymällä kuin pahainen kakara. Oli totta, että inhosin käydä kesämökillä, mutta en olisi missään nimessä halunnut pahoittaa isän mieltä.

Illalla nukahdin heti, kun painoin pääni tyynyyn. En ollut edes tajunnut, miten väsynyt olin ollut koko päivän. Mökkiin oli tietysti päivän aikana lentänyt paljon hyttysiä, mutta nukuin niin sikeästi, ettei niistä ollut minkäänlaista häiriötä.

Mutta sitten jossain jysähti!

Silmäni avautuivat säikähdyksestä. Samalla myös valo välähti jossain niin lähellä, että sen pystyi huomaamaan jopa rullaverhojen läpi. Hitsi, se ukkonen oli sitten kuitenkin tullut tähän päälle!

Nyt ei nukkumisesta tulisi enää mitään, joten nousin ylös ja hipsin varovaisesti ulos kammaristani. Yritin olla herättämättä isää, kun kävelin pirtin poikki keittiönpöydän viereiselle ikkunalle, nykäisin rullaverhoa alaspäin ja päästin sen nousemaan vähän ylemmäs.

Silloin jysähti suoraan edessä, nelihaarainen salama välähti tismalleen yhtä aikaa jyrähdyksen kanssa. Tanner tärisi, ikkunat helisivät ja minä astuin vaistomaisesti askeleen taemmas ikkunasta.

Ulkona oli uskomattoman pimeää siihen nähden, että oli heinäkuun loppu. Salamat välähtivät sokaisevan kirkkaina aivan kohdalla, niin lähellä että pelkäsin jonkun osuvan hetkenä minä hyvänsä johonkin pihapuuhun. Tunsin pelonsekaista ihailua ukkosta kohtaan, mutta kun yksi salama jysähti kovemmalla pamauksella kuin vielä yksikään aiemmista, pomppasin ihan oikeasti ilmaan säikähdyksestä.

”Kylläpä se jyskää.”

Isäkin oli herännyt. Hän hieroi unta silmistään ja haroi pitkiä, ruskeita hiuksiaan, jotka olivat unen jäljiltä pörrössä. Taas yksi nelihaarainen valaisi taivaan, kun isä tuli viereeni ja laski käden olkapäälleni. Käsi oli lämmin ja tuntui rauhoittavalta.

Eikä minua enää pelottanut niin paljon. Vielä näinkin isona poikana minussa eli joku naiivi osa, joka kuvitteli, ettei mitään pahaa tapahtuisi, jos isä olisi kanssani. Eihän se tietenkään oikeasti pitänyt paikkaansa, mutta isän läsnäolo toi minulle todellista turvallisuuden tunnetta.

Ehkä minäkin tarvitsin yhteistä aikaa isän kanssa.

[pallohai]

Oi, tää oli mukavaa vaihtelua sille, millaisia tekstejä yleensä luen. Tässä oli sellanen mukava tunnelma, joka sopii hyvin isä-poika tyyliselle tekstille. Tykkäsin myös siitä, kuinka asioita oli kuvailtu sen enempää koristelematta. Tekstiä oli siis helppoa lukea, sellasta mukavan selkeää näin väsyneelle perjantai-illalle. :'D

Iiron näkökulmaan olit onnistunut tuomaan tosi kivasti sitä teini-ikää esille ja kertoja oli niissä pätkissä selkeästi nuori ihminen. Ja en ole siis tuota pidempää tarinaa lukenut, mutta tästä sain sellaisia viboja, että Iiron kaveriporukka ei olisi kovin hyvää seuraa. Ainakin tuosta Pietsusta päätellen. Mikkokin oli kiva, kun haki tuon yhteisen reissun kautta ihan vaan sitä yhteistä aikaa poikansa kanssa, mikä nyt luonnollisesti jääkin vähemmälle lapsen tullessa tohon ehkä pahimpaan teini-ikään.

Vielä näinkin isona poikana minussa eli joku naiivi osa, joka kuvitteli, ettei mitään pahaa tapahtuisi, jos isä olisi kanssani. Eihän se tietenkään oikeasti pitänyt paikkaansa, mutta isän läsnäolo toi minulle todellista turvallisuuden tunnetta.

- Tästä tykkäsin! Jotenkin ihana, kun Iiro oli olevinaan niin vanha jo, mutta tässä tuli ilmi, että kyllä hänkin vielä sitä isää elämässään tarvitsee.

En välttämättä saanut tästä niin paljoa irti kuin olisi voinut, koska en ole tosiaan tota toista tarinaa lukenu. Hahmoistakaan en uskalla sen enempää heittää mitään analyysia, kun en ole tietoinen heidän tarinoistaan ja näiden pienten pätkien aikana paljon jää kertomatta. Mutta tykkäsin siis, kiitos tästä. ♥

[Räntsäke]

Kiitos kommentista, Koto!
Ei sitä pidempää tarinaa tarvitse välttämättä lukea, ja ihan oikeaan sinä osuit kun huomasit, etteivät Iiron kaverit välttämättä ole kauhean hyvää seuraa. Mut Pietsu on oikeastaan se pienin paha. Hyvä juttu, jos teini-ikäisen pojan kuvaus onnistui uskottavasti. Tietty Iiro tarvitsee isäänsä, vaikka ei aina ymmärrä sitä itsekään. : )

[Verinen Paronitar]

No niin, kampanjakommenttia vihdoin.

Tämä aihe oli minusta kauhean kiva ja lyhyt raapalesarja formaattina hyvin tähän sopiva -- kun tunnelma on tällainen leppoisa, ei tekstin tarvitse ollakaan kovin pitkä kaiken olennaisen kertoakseen, mutta samalla on kiva saada vähän enemmän kuin vain yhden hetken kuvaus. Minä-kertojan suurin ystävä en ole, mutta se oli kyllä ilahduttava ratkaisu, että saatiin molempien hahmojen näkökulmaa.

Tässä oli hauskasti koottu samaan pakettiin niitä mökkeilyn keskeisiä elementtejä; oli sisälle tunkevia pöriseviä ötököitä, puiden hakkuuta, huonoja kännykkäyhteyksiä, sekä tietysti sitä soutelua kera kaameiden varusteiden. Erityisesti tykkäsin siitä, ettei kolmetoistavuotias haluaisi millään laittaa päälle niitä noloja rumia pelastusliivejä, vaikka onkin keskellä korpea ihan vaan isänsä kanssa    Liikuttavaa. Ja tosi aitoa. "Elukoiden syötäväksi" oli musta myös ihan erityisen riemastuttava sanavalinta, koska tuon mökkeilymmäksi ei vaan enää pääse.

Muutenkin tuo Iiron vähän vaitonainen teiniuho toimi, ja musta hahmoilla oli toimiva keskinäinen jännite. Vähän sellaista soutamista ja huopaamista. Isä otti teinin nurinat silleen sopivan rennosti, ja vaikutti muutenkin kivan mutkattomalta tyypiltä. Otsikko oli minun makuuni ehkä vähän turhan alleviivaava, mutta toisaalta kertoihan se sisällöstä jo heti kättelyssä.

Välillä joku sisälle eksynyt hyttynen kävi häiritsemässä untani, mutta nukuin niin sikeästi, etteivät nekään onnistuneet minua herättämään.

Tämä virke oli musta vähän hassu, koska sikeästi nukkuva tuskin noteeraisi jotain hyttysiä eikä niiden ehkä voi sanoa häirinneen unta, jos ne eivät herättäneet. Muutoin kuitenkin oikein kiva paketti, rentoa menoa 

[Räntsäke]

Verinen Paronitar: Kiitän kommentista. Kieltämättä tuo minä-muoto tuntuu olevan monelle hankala, mutta itte en ole pitkään aikaan saanut kirjoitettua mitään kaikkitietävällä kertojalla, joten... : D Mut siis juu, kiva jos mökkeilyn ja hahmojen suhteen kuvaus onnistui. Juuri tuotahan se Mikon ja Iiron välinen suhde on, läheinen mutta ei kovin mutkaton. Hankalat teinit on vähän tollasia, ja Mikko kaikessa lauhkeudessaan sietää sen, koska ajattelee sen vain kuuluvan asiaan, kun jätkä on yläasteikäinen.

[Räntsäke]

kuuskidi: Kiitti kommentista! ^^ Mä oon oikeesti tosi onnellinen, kun sä tykkäät mun Iirostani. Hah! Olisihan se ollut toki hirveän suloista, jos Iiro olisi nukkunut Mikon vieressä, mutta se ei ois ollu kovin Iiromaista. Se on vähän tuollainen... kovisjätkä sitten kuitenkin. Pietsu oli kiva ujuttaa tänne sekaan, todellakin. Ja no, totta kai Pietsulla menee tässä tarinassa huonosti. Tämä tarinahan sijoittuu aikaan vuotta ennen Kanssasi kahleisiin, Iirokin on tässä vasta 13, eikä Pietsu ole päässyt vielä minkäänlaisen avun piiriin. Ja sittenkin kun se pääsee, niin ei noin moniongelmainen tapaus sormia napsauttamalla parane.
Lopussa Iiro sitten vähän lauhtui mökkielämälle ja isälleen. Kyllähän se on niin isänsä poika loppujen lopuksi, vaikka onkin muka olevinaan niin kovin itsenäinen. Tykkään itte ihan hirveesti näiden välisestä suhteesta. Ja jotenkin tykkään kirjoittaa vanhemmuudesta. Kiitti vielä sulle. : )

[Puolimieli]

Tämä oli kovin söpö teksti. Jälleen kerran simppeliä ja selkeää, helppolukuista, ei mitään turhia krumeluureja vaan tilanteeseen sopivaa tekstiä. Yksi asia, jota jäin pohtimaan tekstiä lukiessani, oli se, että olisin ehkä halunnut lukea tämän kokonaan murteella kirjoitettuna, eikä pelkkiä vuorosanoja! Se olisi tuonut kivan lisäyksen tekstiin.

Ja jälleen kerran, tarina oli hyvin mietitty, selkeä, rullasi hyvin omaa tahtiaan hyvässä temmossa. Kielioppi- tai kirjoitusvirheitä en löytänyt. Kuvailuakin oli juuri sopivasti - ei överipurppuraa (luojan kiitos) mutta silti vähän kuitenkin siinä kerronnan lomassa. Kivan yksinkertainen ja simppeli juoni, joka eteni hyvin. Sellainen vähän slice-of-life-tyylinen, mutta silti kasvutarina minimuodossa.

Pidin kovasti hahmoista ja tajusin, että nämä ovat minulle jo ennestään tuttuja. Iiro on kovin söpö tyyppi, sellainen perus kovisnuori joka sitten kuitenkin on herkkä ja auttavainen isäänsä kohtaan, kun tarve tulee. Hirveän realistinen ja tavallaan myös samaistuttava hahmo - kaikilla meillä on ollut tuo vaihe. Ollaan kokeilevaisia, mutta sitten kuitenkin niin hurjan avuttomia vielä ja niin kiinni vanhemmissa. Söpöääää.

Hiljalleen alan tutustua näihin hahmoihin ja pitää heistä aina vain enemmän... Milloinhan viimeksi olen kunnolla koukuttunut hahmoihin tai tekstiin? Pian lienee sekin edessä, huh.

[Räntsäke]

Emanuel: Kiitos kommentista! : ) Minä en puolestani usko, että teksti olisi toiminut, jos murretta olisi ollut myös kerronnassa, tykkään pitää kerrontaosuudet kirjakielisinä. Hetken aikaa mä mietin, että mistä ihmeestä sää nämä hahmot entuudestaan tunnet, mut sitten muistin, että sä oletkin lukenut sen Mikko-Jukka-Antti -veljesdraaman. Hetki piti miettiä. : D Ja hei, ihana kun tykkäät Iirosta. Se on ihana tyyppi.