Author: Sieppeli
Fandom: Hetalia (vyraverse)
Summary: Kahden Suomen hidas aamu.
Genre: Slice of life, draama
Rating: K-11
Warning: Vahvempia suomalaisia sanoja, viittauksia alkoholin väärinkäyttöön
Disclaimer: Tino/Suomi kuuluu Himapapalle, mutta Aksel/Etelä-Suomi on Vyran tuotantoa.
A/N Vyra on kinunnu miulta fikkia med Tino ja hänen Akselinsa. Joten, näin hänen syntymäpäivänsä kunniaksi hakkasin päätäni näppäimistöön ja syntyi… Jotain.
Anteeksi.
* * *
Se oli tyhmä ajatus. Kaiken kaikkiaan typerä kahden nuoren miehen ajatus, jonka rakkaat rajanaapurit olisivat jo alkuperäiskäsikirjoituksen nähdessään voineet todeta huonoksi suunnitelmaksi. Riippui toki tietenkin rajanaapurista, yhdestä suunnasta olisi saattanut tulla hieman murahtava kommentti jonka todellinen merkitys olisi kadonnut tulkkauksessa, toisesta suunnasta pieni avuton pyyntö saada liittyä joukkoon. Mikä suunta se olisi ollut, siitä ei kukaan jaksanut siinä vaiheessa aamua keskustella.
Tino murisi kääntyessään vatsalleen. Paksun peiton alla oli liian lämmin, mutta peiton ulkona oli liian kylmä. Verhon jättämistä aukoista paistoi jokin halvatun aurinko, joka selvästi yritti käskeä häntä heräämään. Tämä tapahtuma oli jo käynnissä, mutta se tapahtui hitaasti ja tuskallisesti. Hänen kielessään oli aivan liian vähän rumia sanoja kuvaamaan hänen senhetkistä tunnettaan, vaikka hän olikin onnistunut kehittämään puhumaansa kieltään juuri näitä hetkiä varten.
Hänen päätänsä kivisti ja hän tunnisti kyllä hyvin tämän pahoinvoinnin.
Illallakaan se ajatus ei ollut kuulostanut hyvältä. Hänen Nokiaansa oli saapunut viesti siitä typerästä huomiosta, että hän ja hänen uusi ”paras kaverinsa” olivat samassa kaupungissa. Ei kestänyt kauaakaan kun he löysivät toisensa samasta Palaverista ja vähän aikaa tuijotettuaan toisiaan eri pöydistä sangen murhaavasti olivat he lopulta kohdanneen baaritiskillä. Tino oli itse tehnyt aloitteen ja viitannut baarimikolta molemmille yhdet mitä-lie.
”Vanhojen aikojen muistoksi”, hän oli selittänyt. Ilmeestä päätellen selitys ei ollut mennyt ihan täysin läpi, mutta kaksoisolento ei valittanut ilmaisesta viinasta. Eihän hän ikinä. Ei heistä kumpikaan, ei ikinä.
Aurinko ei tahtonut luovuttaa olemassaoloaan ja Tino kirosi sitä ettei ollut vieläkään saanut hankittua kunnon pimennysverhoja. Hänen oli lopulta pakko kerätä ruumiinsa kasaan ja kohottautua sängylleen polvilleen. Silmiään hän ei suostunut avaamaan, hän vain istui paikallaan kääriytyen peittoonsa. Nenällä oli kylmä, kiitos talvi että olit taas tulossa.
Keho ei näyttänyt ilmoittavan ylimääräisestä pahoinvoinnista. Ehkä niin oli ihan hyvä. Pystyssä hän ei kuitenkaan jaksanut pysyä, vaan pian tapahtui yllättävä kaatuminen sivusuunnassa, kun Tino lysähti takaisin sängylleen. Henkilö siinä vierellä ärähti unisen vittuuntuneena.
”Nyt jumalauta”, murisi se siellä alla.
”Turpa umpeen”, Tino ärähti takaisin, tietäen tasan kuinka paljon ärsytti kaksoisolentoaan. Pohjoissuomi oli tunnetusti etelän päällä. Aksel oli nukkunut kyljellään ja Tino kuvitteli osuneensa juuri siihen pehmeälle alueelle ahterin ja kylkiluiden väliin. Hän pyörähti takaisin selälleen, eikä aikonutkaan liikkua pois. Kaksoisolennolla oli hyvin vähän lupaa valittaa tilanteesta, itsepähän oli ensimmäisenä kaatunut toisen omistamalle sängylle ja jäänyt siihen kuorsaamaan.
”Saisit edes tarjota vieraalle kahvia ennen kuin yrität tappaa heitä”, heikko ääni puhui tyynyyn Tinon alla.
”Kahvia”, totesi Tino kuin hyväksyen ajatuksen olevan hyvä, ”ei vielä. Minä nukun.”
”Helvetti sinä mitään nuku enää, kultaseni”, paha kaksoisolento murisi. Tino ei yksinkertaisesti jaksanut eikä kyennyt vastaamaan mitään suomalaisen nerokasta tähän tilanteeseen. Aamu (tai keskipäivä) oli liian aikainen, aurinko liian aurinko, seura liian huonoa ja kahvin määrä verenkierrossa liian matala että hän jaksaisi puhua tämän enempää.
Hetken aikaa molemmat ymmärsivät olla hiljaa ja häiritsemättä toisiaan. Peiton läpikin Tino tunsi kuinka toinen hänen allaan hengitti epätasaiseen tahtiin kun hän yritti itse siirtää ajatuksensa pois kahvista ja päätä kivistävästä tunteesta. Akselin epätasainen hengitys sai hänet kuitenkin ärsyyntymään entistä enemmän ja kahvin tarve alkoi olla suuri.
”Kahvia”, hän sanoi lopulta uudestaan ja nousi takaisin istumaan. Aksel murahti ja käännähti selälleen, piilottaen silmänsä kyynärvarteensa.
”Vähemmän sanoja, enemmän toimintaa”, hän narisi. Tino katsahti taakseen, mutta päätti sitten nousevansa lopullisesti sängyltään ja tekemällä sen mitä oli jo pariin otteeseen meinannut tehdäkin. Matka keittiöön oli hutera ja huonovointinen, mutta mokkamaisterin käyttö lähti jo selkärangasta eikä siihen tarvittu ajattelua. Hän jäi keittiön lattialle istumaan ja odottamaan että huone alkaisi täyttyä tutulla rauhoittavalla tuoksulla, kun laite lämmitti vettä rauhassa. Odottaessa hän antoi itselleen luvan sulkea silmänsä estääkseen ylimääräisen valon saapumista keittiön ikkunasta hänen silmiinsä.
Hetken päästä hän kuuli liikettä käytävästä ja kuuli oven käyvän. Hän ei tiennyt mitä ajatella ennen kuin askeleet palasivat takaisin sisälle ja Aksel liittyi hänen joukkoonsa aamuinen paikallislehti kourassaan. Kaksoisolento käveli keittiön läpi huomioimatta Tinoa sen enempää, heittäen tätä vain ohitse mennessään sillä kyseisellä lehdellä. Tino ei onnistunut saamaan heitettyä lehteä kiinni, vaan se osui ilkeästi häntä otsaan josta se putosi maahan.
”Isäntä on hyvä”, Aksel murisi, vetäen sitten mahdollisimman kovaäänisesti itselleen tuolin ja ottaessaan itselleen paikan pöydän äärestä. Hänen kasvonsa katosivat käsien alle piiloon, kun hän joutui pitelemään päätään paikallaan, ettei se vain lähtisi pyörimään liitoksistaan. Keittiössä oli täysin hiljaista siihen asti kunnes kahvinkeitin teki työnsä ja viimeiset pisarat putosivat pannuun. Silloin Tino hätkähti ja nousi heikkona takaisin jaloilleen, joutuen tasapainoilemaan hetken kantapäillään hänen päänsä sanoessa ei. Siitä hän kuitenkin otti tottuneesti oman vakio-Muumimukinsa pöydältä mihin se oli edellispäivänä jätetty ja kaatoi itselleen kahvia.
”Onko Mörkömukia?” Akselin ääni kysyi ja hänen äänestään kuului virne. Tino katsahti puhujaa kuin tämä olisi lausunut suurenkin synnin.
”Mitä olemme sopineet Sen Nimen sanomisesta minun kodissani?” Hän kysyi ennen kuin toimi. Aksel pyöräytti silmiään, mutta virne ei laskeutunut hänen huuliltaan.
”Anteeksi kultaseni, Tiedät-Kai-Kuka-mukia?” Nyt Tino nyökkäsi ja kaivoi kyseisen mukin täydellisestä Muumimuki-kokoelmastaan. Hän kaatoi omaan Niiskuneitiinsä ja Akselin pyytämään tiedät-kai-kukaan kahvia ja tarjoili pöytään.
”Mustana?” Kysymys oli tyhmä, mutta hän kysyi sen kuitenkin.
”Aamen”, Aksel vastasi, vetäen mukin itselleen. Seurasi seuraava hiljaisuus kun he molemmat keskittyivät vain ja ainoastaan kahviinsa. Musta elämäneliksiiri pisti Tinon pään hiljalleen toimimaan ja hän tunsi jälleen kykenevänsä toimimaan hieman paremmin. Yhden kupin jälkeen tarvittiin kuitenkin vielä ainakin kaksi ennen kuin hän olisi todella hereillä. Iso pannullinen kahvia kului kahden suomalaisen aamuna nopeasti. Toisen kupin jälkeen Tino kykeni jo lukemaan aamun lehteä ajatuksella.
”Mitään jännittävää?” Aksel kysyi.
”Sinäkö muka välität siitä mitä maassa tapahtuu?” Tino kysyi kääntäessään sivua.
”Kultaseni, sinä aliarvoit minua. Kyllä minä tiedän että valuuttanamme on markka ja presidenttinä Vladimir Putin”, irvailu kuului hänen äänestään selvänä kuten aina.
”Niinhän sinä haluaisit”, Tino vastasi, ”mutta ei tälläkään kertaa. Näköjään joku poliitikko sanoi taas jotain minkä iltalehdet vääristivät ja ihmiset ovat menossa viikon päästä kadulle valittamaan.”
”Hmm, kuulostaa hauskalta idealta”, Aksel totesi nostaessaan kupin huulilleen, ”taidan lähteä katsomaan kansan mielipidettä. Ihan vain mielenkiinnosta.”
”Tietenkin. Ja minä yritän rauhoitella poliitikkojani.”
”Katsos kultaseni, se salaisuus on siinä sanassa. Sinun poliitikkojasi, ei meidän poliitikkojamme. Siksi minä menen kadulle huutamaan ja sinä olet se joka saa kuunnella kaikkien oikeita mielipiteitä. Eikö tämä järjestelmä toimikin hyvin?”
”Onko minulla mahdollisuutta?” Tino kysyi hajamielisesti.
”Voita joskus Euroviisut niin sitten voidaan tavata torilla”, Aksel totesi ja joi kahvinsa loppuun yhdellä kulauksella, kopauttaen kuppinsa pöytään.
”Helvetti jäätyy ennen kuin minä voitan Euroviisut uudelleen!” Tino huomautti tottuneesti.
”No sitten soitat Norjalle ja pistät tapahtumaan. Hänellähän se helvetti oli navassaan vai mitenkä se meni?”
Tuli jälleen hiljaisuus ja Tino uppoutui lukemaan lehteään. Aksel ei odottanut lupaa vaan siirtyi kahvin äärestä etsimään jääkaapista ruokaa. Hetken Tino kuunteli puolikorvalla kaksoisolentonsa touhuamista ja päätteli tämän paistavan munia.
”Minullekin”, hän ilmoitti, ”kaksi, kiitos.”
”Paista itse.”
”Aksel. Käytöstavat”, Tino huomautti kääntäessään lehden sivua ja päästen viimeinkin niihin aitoihin uutisiin: Sarjakuviin. Hellan äärestä kuului murahdus joka kuulosti luovuttamiselta. Samalla Tino luki jo kolmatta kertaa samaa sarjakuvan pätkää josta hän ei meinannut saada selvää. Rasvan ritistessä hän luki välillä muita pätkiä, palaten lopulta aina samaan kahden ruudun tarinaan joka oli tällä kertaa jotenkin liian vaikea ymmärrettäväksi. Lopulta hän luovutti ja nojautui tuolin selkänojaan.
”
Minä en ymmärrä tätä”, hän sanoi ärtyneenä ja nakutti sormellaan sarjakuvaa. Aksel katsahti ensin vain nopeasti olkansa yli mistä oli kyse, laski sitten lastan käsistään ja tuli takaisin pöydän ääreen. Toisella kädellään hän nojautui pöytään, toisen hän laski tahallansa Tinon olkapäälle.
”Onko pakko?” Uhri kysyi kun hänen henkilökohtaiselle suomalaisen alueelleen tunkeuduttiin. Aksel ei reagoinut valitukseen, kuten ei ollut ikinä ennenkään tehnyt.
”Panosta parisuhteeseen”, hän luki ääneen ja vaikutti siltä, että eteläinen puolisko ymmärsi vitsin nopeammin kuin pohjoinen, ”eikö se noin mennyt teillä ruotsalaisen kanssa?” Tino nojautui eteenpäin katsomaan sarjakuvaa uudelleen ja nyt sanaleikki aukesi hänelle.
”Äh!” Hän ärähti ja käänsi äkkiä lehden kiinni tuntiessaan korviensa punertuvan nolostumisesta, ”olisi minun se pitänyt ymmärtää!” Aksel nauroi hänen tuskalleen ja läimäisi veljellisesti häntä selkään kostoksi typeryydestään palatessaan hellan ääreen.
He söivät. He vittuilivat toisilleen. Tino heitti aamiaisen jälkeen astiat lavuaariin odottamaan huomispäivää ja potki sitten Akselin ulos talostaan. Kaksoisolento ei kieltäytynyt, vaan meni eteiseen pukeutumaan ilman jupinaa.
”Tämä oli kivaa”, hän ilmoitti pistäessään kenkiään jalkaan, ”kultaseni, meidän pitäisi harrastaa näitä iltoja useamminkin.”
”Ei helvetissä”, Tino vastasi nojautuessaan kyljellään eteisen seinää vasten.
”Vaiko vasta sitten kun helvetti jäätyy?” Aksel ehdotti toiveikkaasti ja ansaitsi huonolla vitsillään väsyneen naurun.
”Painu hitoille nyt siitä, minä haluan takaisin nukkumaan”, Tino vastasi puolinyrpeästi, mutta hänen huulillaan oli jonkinlainen hymy. Se oli heille kummallekin selvää, että kaikista erilaisuuksistaan ja riidoistaan huolimatta he sietivät toisiaan aina ainakin baarikierroksen verran eikä ollut montakaan jotka jaksoivat heidän vauhdissaan illan läpi.
Aksel heitti takin päällensä ja virnisti kaksoisolennolleen nyökäten hyväksyvästi. Tino nyökkäsi takaisin, päästäen Akselin viimein lähtemään. Hän sulki oven tämän perästä ja huokaisi helpotuksesta ollessaan viimeinkin rauhassa. Sosiaalinen elämä olikin tuntunut jo liian pahalta.
* * *
A/N Pointti? Mikä pointti? Miksei miun fikeissä voi olla pointtia!? Ääääh.
Anyhoo. Tällein kahden päivän päänhakkaamisen jälkeen mie sain sentään JOTAIN aikaan. Kaksi tuntia jäi vielä aikaa jäljelle, joten onnistuin edes… Jotenkin.
Mutta nin. HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ VYRA.
