Ficin nimi: Nyktofobia
Kirjoittaja: Talviomena
Fandom: Amnesia: The Dark Descent
Genre: kauhu
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: Daniel
A/N: Lähinnä treenausmielessä kirjoitettu lyhyehkö kauhunkuvaus, tarkoituksena kuvata Danielin pimeänpelkoa (nyktofobiaa) ja murenevaa mielenterveyttä viinikellarin kätköissä.
Sammuvan lyhdyn lohduton sihahdus jätti Danielin haparoimaan pimeään. Kädet täristen kuin horkassa, pakokauhu silmissään hän hivuttautui eteenpäin kylmää seinänvierttä pitkin, ympärilleen villieläimen tavoin vilkuillen, kunnes tunsi pimeää varovaisesti harovien sormenpäidensä koskettavan hiomatonta puupintaa. Pikainen hapuilu ja intensiivinen siristely osoittivat kohteen kolmen laatikon pinoksi, ja henkeään paniikinomaisesti haukkoen Daniel painautui vasten laatikoita, työnsi sentti kerrallaan raskasta puuta, kunnes sai aikaan tarpeeksi suuren kolon laatikoiden ja seinän väliin ryömiäkseen sinne piiloon.
Polvet tiukasti koukussa, kylki seinään päin Daniel nojasi päänsä viinikellarin nurkkaa vasten ja hiveli kylmillä käsillään kasvojaan ja huuliaan ja puri sormiaan hillitäkseen niiden vapinaa. Miksi hän edes tuli tänne? Hakemaan kemikaaleja, hän muistutti itseään silmänsä tiukasti sulkien, tarvitsen niitä. Tarvitsen niitä päästäkseni sen... aineen ohi.
Miksi hän edes yritti edetä syvemmälle linnaan? Miksei hän heti heittänyt tuolia yhteen aulan korkeista ikkunoista ja paennut kun vielä pystyi? Daniel ei kyennyt muodostamaan mielessään yhden yhtä järkiperäistä oikeutusta päätöksilleen, mutta silti jokin pakotti hänen jalkansa liikkeelle, pakotti hänen kätensä täyttämään öljyä lyhtyyn, pakotti hänet keskittymään ainoastaan seuraavan oven avaamiseen – ja sen sulkemiseen, ennen kuin mikään seuraisi häntä siitä.
Varjo seuraa sinua.
Hän oli nähnyt sen.
Minkä?
Jonkin...
Hän kuuli sen kaikkialla. Edes hänen aivojaan rapauttava rapina ei estänyt häntä kuulemasta sen laahustavia askeleita. Sen repeytyneestä, kielettömästä kurkusta kohoava urina kantautui seinien läpi, se raahasi jalkojaan hänen perässään vain metrejä hänen takanaan. Daniel oli varma, että jos hän kääntyisi katsomaan, hän näkisi sen liskomaisten silmien tuijottavan häntä laatikoiden yläpuolelta.
Rapinaa. Narskutusta. Olivatko ne hänen omat hampaansa? Hiljaisia urahduksia. Saattoivat kyllä olla kaukaisia huutojakin, tai hänen uikutustaan.
Aivan kuin torakoita olisi kipitellyt hänen ihollaan, livahtanut sisään hänen korvistaan ja täyttänyt hänen näkökenttänsä ympäriinsä vipeltävänä parvena. Vaistomaisesti Daniel haroi päänsä sivuja ja peitti korvansa, tuijottaen silmät selällään tukahduttavaa pimeyttä.
En voi jäädä tänne, Daniel hoki mielessään. En voi jäädä tänne. Täytyy jatkaa... Täytyy päästä pois... Täytyy löytää kemikaalit... Täytyy tehdä seos... Täytyy... Voi Luoja!
Täytyy jatkaa eteenpäin.