Nimi: Lämmintä liekkiä, lämmintä leikkiä
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: K-11
Fandom: Dragon Age 2
Genre: Romance
Paritus: Isabela/Hawke (Hawken sukupuolta ei mainita, mutta sen voi helpommin tulkita mieheksi.)
Summary: "Leikitään vähän. Leikitään paljonkin. Jooko?
-Lämmintä liekkiä, lämmintä leikkiä-
Kerro minulle tulesta tolpissa, tuulesta kankaissa, pingotettujen pintojen päällä lepäävästä ilmasta. Kerro minulle ihosi tummuudesta, sinisestä huivistasi. Kerro minulle harmaasta kivestä ja verestäni poskipäillä.
Minun vyöni on rautaa.
Minun aseeni ovat sormet ja minä itse olen oma aseeni.
Katson lihaani ja tiedän, että se on liian vaalea. Ihokarvat ovat kuin lampaan villaa ja verisuonet kuultavat läpi. Tiedän, että käsivarteni ovat liian vahvat. Voisin niille nostaa sinut, pyöräyttää portailla ympäri kunnes haluaisit laskeutua alas, napauttaa kantapääsi graniitin harmaaseen pintaan. Kunnes olisin heikko ja sinä täynnä naurua, ja minun pääni pyörällä siitä, ilostasi, ei vain ilmasta ja ympyröistä.
Katson jonnekin alas. Sormeni liikahtavat. Ja sinun veresi kutsuu esiin tikarit.
Poseeraat kuunvalossa.
Astun limittäin eteesi, vien huomion, vedän itseeni tummat katseet. Naurusi ei koskaan karannut ilmoille, mutta huulesi taipuvat hymyyn. Tiedän sen, vaikka en näe.
Ainahan sinä hymyilet. Aina, kun pitää tappaa. Ainakin silloin, kun et ole vihainen niille, joita haluat surmata, ja joskus sittenkin.
Minä en hymyile. En. Vaikka huuliltani putoaa ne taistelun kutsut, ivalliset huudot ja sarkastisesti piikittelevät sivallukset. Ne nuolevat heikkomielisiä, pakottavat heidät ottamaan askeleita. Se on hauskaa, mutta minun nauruni näillä hetkillä olisi väärää. Parempi nauraa sitten jälkeenpäin.
Ja joskus minä ajattelen vain liikaa.
Ja sinä liian vähän.
Olet jo portaiden pohjalla, kun minä saan kutsutuksi tahtoni takaisin. Sinä katoat savuverhoon ja minä kutsun tulta ja tuskaa, omaa verhoani tähän maailmaan. Sinä isket jo tikarisi lihaan, kun ensimmäiset kipinäni vasta koskettavat hellästi vihollistemme vaatteiden pintaan. Ne syttyvät, ja sinä olet jo kauempana.
Voisin huutaa, odota.
Voisin juosta perässäsi.
En tee kumpaakaan. Nostan vain liekkini korkeammalle, painan sormeni nyrkkiin ja sadan lisää iskujani alas portaita. Savuverho venyy välillemme, mutta uskon sinun olevan turvassa. En ole koskaan osunut sinuun taioillani. Olet taitava välttelemään.
Kivi palaa. En tee enää lisää tulta. Naurusi kaikuu savuverhosta. Muutama aseiden kilkahdus toisiaan vasten kaikuu portaikossa, lentävän nuolen suhahdus kulkee läpi ilman. Isken voimillani väen palavaan maahan, ja jälleen kerran sinä osaat olla poissa tieltä. Sanomatta. Ilmestyt äkkiä sivulle ja sinun vaatteissasi on verta, joka ei ole sinun.
Joku yrittää vielä kompuroida ylös, mutta taistelu on jo ohi. Et enää jaksa juosta vaikertavan miehen luo, vaan lopetat hänen elämänsä veitsen läikehtivällä lennolla.
”Voi.” Sinä sanot. Voi, voi. ”Miksi sinä aina seisoskelet niin kaukana?”
Hah. Aivan kuin siinä olisi järkeä, että minä tunkeutuisin etulinjalle. Sille rintamalle, jonka sinä olet jo itsellesi varannut.
”Tylsää, eikö?” Minä vastaan. ”Ehkä joskus tulen lähemmäksi.”
Naurat. Se on tyhmä idea.
”Tule vaan.” Sanot. ”Voit puolustaa minua.”
”Puolustan jo.”
”Takalinjasta! Pelkuri.”
Viimeisen sanan lausut pehmeästi. Et kiusoitellen vaan kutsuen. Aivan kuin haluaisit, että lakkaisin pelkäämästä sinun savusumuista hahmoasti, hikeäsi ja tukkaasi, joka valahtaa nyt sinisen huivisi alta vapaaksi. Liimautuu kasvoihin. Tule lähemmäs, niin sinä kerrot, vaikka sanasi eivät tahtoasi vastaa.
Minä tulen. Askel kerrallaan, verkkaisesti. Kiusoitellen. Haluan tietää, onko sinusta tulemaan vastaan.
Ei ole. Ei tänään. Saan sinut kiinni, kun olet liikkumatta paikoillasi. Kätesi ovat lantioillasi ja tikarisi ovat kadonneet jonnekin, turvalliseen piiloon. Kenkiisi?
Tumma katseesi polttaa. Kaikki sinussa polttaa, mutta vähiten kauneutesi. Virnistän ja kumarrun, en kuitenkaan anna katseellesi vastinetta. Leikitään vähän. Leikitään paljonkin. Jooko?
Tyrkkäät minua kämmenilläsi. Sekunnin, parin ajan me olemme toisissamme kiinni, vaikka en voi tuntea käsiesi ihoa haarniskani läpi. Sitten jostain kantautuu askelten ääniä. Silmäkulmastani näen tulen värähtelyn, soihtujen sähisevät liekit.
”Mennään.”
Olet jo liikkeellä ennen kuin viimeiset tavut tipahtavat maahan.
Seuraan sinua.
Pimeä kaupunki on meidän. Kerro minulle sen salaisuudet, tahtoisin sanoa loittonevalle selällesi. Kaupunki on minun, minun. Mutta sinä taidat silti tuntea sen paremmin. Kiepsahdat nurkan taakse, sivukujien tukahduttavaan ilmaan. Seuraan ja tunnen itseni lapseksi, joka leikkii hippaa. Kömpelöksi, hitaaksi. Haarniskani painaa, tahtoisin sanoa. Odota vähän, olet kevytkenkäisempi minua.
Kadotan sinut. Hetkeksi.
Se on vain leikkiä. Sinä olet piilossa. Katselet varjoista, kun tutkin katseellani vinoja kulmia ja porttikongeja. Olet jossain siellä, tyhjien pöytien ja laatikoiden takana, puoliksi romahtaneen seinän varjossa.
Sitten olet tässä. Olet askeleissani, olet minun varjossani. Olet henkäyksellä kiinni minussa, mutta et kehollasi.
Käännyn ympäri, mutta kurottavat käteni koskevat vain ilmaa.
”Lopeta.” Minä sanon lopulta. En kestä enää leikkiä, jonka itse aloitin.
”Minunko vikani on, että olet niin hidas?” Kuuluu kuiskaus hämärästä. ”Sokeakin!” Naurua. Kikatusta. Hah, hah, hah. Joskus ivailet liikaa.
Sytytän valon sormenpäihini. Naps, kolme sormea yhteen ja niin minä näen sinut.
”No höh.” Pysähdyt. Jatkat. ”Oliko pakko huijata?”
”Kaikki on sallittua sodassa.” Tokaisen. En sano lausahduksen loppuosaa, sillä sinä et pidä sanoista, jotka vaativat ihmisiltä liian paljon. Minä… minä pidän.
Olet vettä. Olet suolaa. Minä voin hukkua sinuun, minä voin polttaa huuleni sinun huuliisi. Tukehtua sinuun. Turtua ja tuskastua, vaikka sinä olet elämäni, janoni, katseideni ja sieluni ruoka.
En anna sinun karata kauemmas. Nappaan sinut käsivarsilleni, niille, jotka ovat liian vahvat. Vyöryn päin seinämää, pakotan sinut sen rapistuvaan pintaan. Olet liian ylhäällä, jotta voisin suudella huuliasi. Siksi painan kasvoni rintoihisi. Sormesi takertuvat hiuksiini, kun hengitän ihoasi, verta ja hikeä. Annan kieleni kostuttaa tahroja pois tummasta ihostasi. Rautaa. Olen iloinen vaatteistasi, jotka eivät ole koskaan tiellä silloin, kun haluan koskettaa sinua syvemmälle.
Voihkaiset. Liioitellusti.
Nuolen sinua. Painan hampaitani kiinni sinuun, hellästi. Ei jälkiä, vain kevyttä painetta. Jalkasi kiristävät otettaan vyötärölläni, kun minä imen sinua sisääni. Painovoima tahtoo sinut alas, ja minä myös. Nostan kasvoni irti ja annan sinun kasvojesi tulla eteeni.
Suutelen sinua kovaa. Suutelen sinua pehmeästi. En anna sinulle rauhaa, sijaa, etkä pääse vastamaan suudelmiini. Teen monta pientä kosketusta, syvempiä kohtaamisia huulieni ja sinun huuliesi välillä. Kieleni asettuu sinun suuhusi hetkeksi, mutta en malta olla liikkumatta, vaihtamatta näkökulmaa ja asentoa. Puristava otteesi kertoo minulle, että olen saanut sinut jo melkein hengettömäksi.
Tahtoisin ottaa sinut kokonaan tällä sivukadulla. Mutta minulla on häpyä silloinkin, kun sinulla ei ole.
Sormesi näpräävät taidokkaasti vaatteideni solmukohtia. Toisella kädellä taistelen vastaan, sillä niiden uudelleen solmiminen vie pirusti aikaa. En saa silti tukahdutettua himoani ja siksi häviän taistelun. Toinen kätesi tunkeutuu housuihini, mikä saa minut lopulta lopettamaan.
”Mitä ihmettä, Hawke?” Kuiskaat. Olet hengästynyt. Oma hengitykseni kumpuaa syvältä kehostani ja oma puheeni kuulostaa aivan yhtä puuskaiselta kuin sinun.
”Kadulla. Isabela. Olemme kadulla.”
”Entä sitten?”
Pudistan päätäni.
”Ei.”
Rypistät kulmakarvojasi. Olet kohta suutuspäissäsi. Naurahdan ja lasken sinut alas. En voi kieltää sinua loputtomiin. On parempi toimia nopeasti. Vielä kun ehtii.
”Mennään kotiin.”
Sinne sinä seuraat minua.
