Nähdä, kuulla, puhua pahaa
fandom: Kuroshitsuji
paritus: varsin tulkinnanvarainen Rudgar/Sascha
ikäraja: K-11
genre: angst, draama
varoitukset: spoilaa chapteria 105
yhteenveto: Kuoleman virkamiehet päivystävät keskitysleirillä kellon ympäri, sen tarkemmin ei aikaa voida siellä määritellä.
A/N: Tästä ei pitänyt tulla parituksellinen tai edes etäisesti kantaaottavalta näyttävä ficci, mutta kuinkas sitten kävikään. Hups. Harmittaa kyllä, ettei näille hahmoille ole (vielä) annettu canonissa kokonaisia nimiä, yhyy taas on shinigami-ficcarin elämästä tehty vaikeaa.
Rudgar vihasi ihmisiä.
Hän oli vihannut niitä jo eläessään, kuuluessaan niiden kanssa samaan kastiin, ja nyt runsas vuosisata kuolemansa jälkeen hän vihasi niitä edelleen, ainoastaan aiempaa palavammin. Niinhän sitä sanotaan, että tieto lisää tuskaa, jatkuva omakohtainen todistaminen tuo mukanaan turhankin syvän ymmärryksen. Ja ne idiootit puhuivat kohtalon ivasta, julmasta maailmasta, kyselivät typeriltä jumaliltaan syytä koettelemuksiinsa, ja vaikka kosmisen järjestyksen huumorintajua saattoikin kai hivenen perverssiksi kuvata, ei mikään lopulta ollut yhtä kamala kuin ihmislaji itse.
Hän oli aikoinaan halunnut päästä niistä eroon; lakata näkemästä, kuulemasta, puhumasta pahaa.
Tekemästä pahaa.
Rudgar tumppasi savukkeensa ja heitti sen ränniin, kääri asiaa lainkaan harkitsematta itselleen seuraavan röökin. Katon reuna alkoi tuntua polvitaipeita vasten viileältä ja kumman pakottavalta, ilmeisesti hän siis edelleen jaksoi piitata sellaisista tympeistä pikkuasioista. Naurettavaa. Ja ilmeisesti hän oli istunut siinä jo hyvän tovin. Sen tarkempia määreitä oli turhaa tavoitella, sillä lopulta keskitysleireillä tunnettiin vain kolme mittayksikköä; ei lainkaan riittävästi, aivan liian paljon, sekä rajaamisia kaihtava, pahaenteinen ja merkillisen muodoton pysähtyneisyys.
Sascha vilkutti hänelle iloisesti vastapäiseltä katolta ennen kuin hypähti alas pihamaan mustimpaan varjoon, piiloon jopa kaltaisensa terävältä katseelta. Kelmeän puolikuun hohde hukkui paikoitellen sokaisevaan sähkövaloon.
Hetken verran Rudgar ehti jo toivoa, että Saschan niittolista veisi hänet takaisin sisätiloihin — näillä nurkilla kuoltiin usein nukkuessakin, ja vaikkeivät kuolemanenkelit silloinkaan korjanneet mitään rauhallisesti ikiuneen vaipuvia sieluja, se oli sentään hivenen inhimillisempää kuin muut vaihtoehdot — mutta sitten jostain kantautui ilmoille hätäisten juoksuaskelien kevyt kaiku. Niitä seurasivat laukaukset.
Rudgar tumppasi savukkeensa ja heitti sen ränniin, kääri asiaa lainkaan harkitsematta itselleen seuraavan röökin. Hänen nahkaiset hansikkaansa haisivat pinttyneelle savulle sekä jollekin pilaantuvalle. Katon reuna tuntui polvitaipeita vasten entistä kalseammalta. Periaatteessa häntä kai vähän etoi, mutta väsytti liikaa sen kunnolliseen noteeraamiseen. Sitä paitsi olihan hän sellaiseen jo tottunut.
Teki mieli kahvia. Sen miellyttävämpiä asioita hän oli kieltäytynyt ajattelemasta jo aikapäiviä sitten, ei moisesta saisi paljon muuta irti kuin mehevän vitutuksen.
Hoidettuaan sen viimeisimmän niitettävänsä pois päiväjärjestyksestä Sascha liittyi seuraan. Hän istui lähelle, hyvin lähelle, ja vaikkeivät he kertaalleen jo kuolleina minkäänlaista ruumiinlämpöä säteilleetkään, tuntui ehkä aavistuksen vähemmän kylmältä. Ehkä.
Sascha oli säälittävän pieni ja hintelä, onneton hauras rimppakinttu. Tyylitellysti liian lyhyet lahkeet tehostivat yleisilmettä.
“Jos sanot sanankin siitä, miten ne ovat jälleen kerran onnistuneet tehostamaan vartiointiaan, vedän sinua turpaan”, Rudgar huomautti synkästi.
“Itse asiassa olin aikeissa kommentoida sitä, kuinka edellisellä kerralla toimittiin paljon nopeammin”, Sascha hymähti. Rudgar tuijotti tiiviisti hänen kapeita nilkkojaan, ettei olisi läimäyttänyt joka tapauksessa. Tavalliseen tapaansa Sascha ei ollut huomaavinaankaan hyistä ilmapiiriä, eikä Rudgar kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen oikein tiennyt, oliko kyse siitä, ettei Sascha piitannut vai pyrkikö hän ennemminkin piilottamaan piittaamisensa.
Toisaalta mitäpä hän muutenkaan noin oudon tyypin mielenliikkeitä ymmärsi.
Hän katsoi inhoten Saschan kameraa, joka roikkui tämän kaulalla nahkaisissa remmeissä, edelleen yhtä kiiltävänä ja naarmuttomana kuin aikoinaan tuliteränä. Jo pelkkä ajatus ajankuvien tallentamisesta tuntui Rudgarista vastenmieliseltä.
“Voin arvata, mitä ajattelet”, Sascha sanoi hyväntuulisesti.
“Vai niin”, Rudgar tuumasi ja veti syvän henkäyksen savukkeestaan. Oli niin hiljaista, että hän saattoi kuulla palavan tupakkapaperin rahinan.
“Etkö sitten pidä ajatuksesta, että ihmiskunta voisi oppia virheistään? Historian toistamiselta voi välttyä vain tuntemalla sen.”
“Oppivatko ne sitten sinun mielestäsi? Samalta paskalta tämä minusta edelleen näyttää.”
“Tieteellinen kehitys on jatkuvasti kiihtyvän teollistumisen myötä ottanut huimia —”
“Vittu se mitään oikeaa edistystä ole.”
Sascha kohotti kulmiaan vähän turhankin ilahtuneen näköisenä. Helvetin friikki, innostua nyt tällaisista aiheista. Aika ja viikatteen ankara heiluttaminen olivat kuluttaneet hänen käsineensä jo niin pehmeiksi, ettei nahka enää nitissyt lainkaan hänen puristaessaan tiukasti rakasta kameraansa.
“Miten niin? Eivät tällaiset laitokset ja monet harjoitetuista menetelmistä olisi olleet ylipäätään mahdollisia vielä jokunen vuosikymmen sitten.”
“Vähät menetelmistä, samaa paskaa tämä silti on. Edelleen. Vuosikymmenestä toiseen. On lopulta aivan sama, millaisia keksintöjä ihmiset tekevät, niitä käytetään kuitenkin aina lopulta tähän.”
“Mmm.”
“Ne ovat ainoastaan tehokkaampia kuin edelliset sukupolvet. Ja ahneempia. Nopeampia. Mutta eivät ne mitään opi, eivät todella, ja vaikka ne ehkä tuomitsevatkin edeltäjiensä teot, omalla kohdallaan ne toimivat silti tismalleen samojen alhaisten periaatteiden mukaan. Ei ihmissuku muutu tai kehity.”
“Ja siksi sinä vihaat niitä”, Sascha sanoi. Rudgar ei ollut aivan varma, oliko se tarkoitettu toteamukseksi vai kysymykseksi.
“En ymmärrä, miten kukaan voi olla vihaamatta.”
“Kai tiedät, että humanitäärisyytesi on hirveän söpöä?”
“Olet ihan vitun pimeä.”
“Eniten ihmisiä vihaavat ne, jotka välittävät. Jotka jossain syvällä sisimmässään uskovat tai ainakin haluavat uskoa ihmisten hyvyyteen, ja joiden kirjoissa ihmiset voidaan jaotella syyllisiin ja syyttömiin. Sellainen ajattelu on oikeastaan aika epäloogista.”
“Miten niin?”
“Yhtä läpimätiä ne ovat kaikki”, Sascha virkkoi, edelleen hyvin innokkaana ja hymystä säteillen. “Ne, jotka ehkä nyt näyttävät viattomilta uhreilta, olisivat toisenlaisissa olosuhteissa voineet aivan yhtä hyvin päätyä nokkimisjärjestyksen toiseen päähän ja olla tismalleen yhtä julmia. Kaikissa on potentiaalia.”
“Siksi minä niitä vihaankin.”
“Mutta sehän on ihan höpsöä — jos ne kaikki kerran ovat yhtä kamalia, eikö altavastaajienkin tavallaan voisi ajatella karun kohtalonsa ansainneen?”
Rudgar tuijotti Saschaa hetken verran vaitonaisena.
“Kuten jo sanoin, olet ihan vitun pimeä”, hän puuskahti lopulta, kääntäen sitten katseensa takaisin kohti kolkkoa pihamaata ja piikkilanka-aitaa. Missään ei näkynyt minkäänlaista liikettä.
Viimeiset henkoset vedettyään Rudgar tumppasi savukkeensa ja heitti sen ränniin, kääri asiaa lainkaan harkitsematta itselleen seuraavan röökin. Katon reuna tuntui nyt jo pureutuvan polvitaipeisiin. Sascha heilutteli laihoja jalkojaan ilmassa epätahtiin, kevyesti Rudgarin olkapäähän nojaten.
Siinä kylmässä tyvenessä taivaalta satavia suuria hiutaleita saattoi uskoa lumeksi, jokusen vaikeasti määriteltävän tovin verran ainakin.
