Nimi: Kauppakäytävien salat
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
Genre: Huumori
Yhteenveto: Miten Sherlock selviää kauppareissusta apunaan vain Johnilta saatu epämääräinen lista?
Varoitukset: Ehkä pienoinen OoC:maisuus
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Olen useasti miettinyt mitä oikeasti kävisi, jos Sherlock joutuisi käymään ruokakaupassa ja tämmönen sitten synty mun ajatusten pohjalta
Sherlock istui nojatuolissaan lukemassa päivän lehteä. Tai ei hän oikeastaan lukenut sitä, hän vain selaili sitä painaakseen mieleensä kaiken tärkeän. Aina välillä hän vilkuili keittiöön, jospa John olisi valmis teen kanssa.
”John!” Sherlock huudahti keittiöön, mutta ei saanut vastausta. ”Jooooohnn?” hän yritti uudestaan, muttei saanut vieläkään vastausta. Huokaisten, hän laski lehden maahan ja hyppäsi ylös nojatuolistaan. Saavuttuaan keittiöön Sherlock huomasi, että se oli tyhjä. Teenkeitin ei ollut edes päällä. Samassa Sherlock kuuli yläkerran portaiden narisevan sen merkiksi, että joku oli tulossa portaita alas. Hetken päästä tavallistakin lyhemmältä näyttävä John ilmestyi keittiöön aamutakkiinsa, vilttiin ja kaulahuiviin kääriintyneenä, kasvoillaan zombimainen ilme.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” Sherlock ihmetteli arvioituaan Johnia päästä varpaisiin. Vaaleat hiukset olivat pörrössä, silmien alla oli varjot ja nenä oli punainen.
”Olen kipeä, kuten olen ollut viimeiset kolme päivää”, John raakkui aamukäheällä äänellään.
”Mutta sinä olet tohtori. Voivatko tohtorit olla kipeinä?” Sherlock kysyi kurtistaessaan kulmiaan ja osoittaessaan samalla teepannua. John mulkaisi häntä vihaisesti ja laittoi vedenkeittimeen vettä.
”Etkö sinä muka ikinä ole ollut flunssassa?” John murahti ja nappasi ylähyllystä teepaketin.
”Flunssassa? Ai olenko ikinä ollut tuollaisessa tilassa, jossa tuntisin pakonomaista tarvetta kietoa ympärilleni kaikki talosta löytyvät tekstiilit?” Sherlock sanoi huvittuneena ja istui keittiön pöydän ääreen. Kuten tavallista, pöytä oli täynnä hänen kokeitaan.
”Tosi hauskaa”, John murahti ja mulkaisi Sherlockia. ”Äh, tee on lopussa”, tämä nurisi avattuaan tyhjän paketin. ”Miksi laitoit tyhjän paketin takaisin kaappiin?” John tivasi.
”Se oli tiellä pöydällä, joten minne muuallekaan?” Sherlock totesi. Silmämunien kimmoisuuden tutkimisprosessi oli vaatinut tilaa.
”Öm, miten olisi roskiin, jonne roskat kuuluu laittaa?”
”En tiennytkään, että meillä on sellainen keittiössä”, Sherlock totesi ja otti käteensä yhden purkeista jossa lillui silmämuna etikassa.
”Se selittää sen mikset ikinä siivoa”, John mutisi ja nappasi käteensä kynän ja paperin.
”Mitä sinä nyt teet?” Sherlock kysyi ja yritti kurkkia Johnin kirjoittamista nousematta ylös. ”Entäpä aamutee?”
John pysäytti kynän ja kääntyi katsomaan Sherlockia. ”Jos et sattunut tietämään, ilman varsinaista teetä, tee on vain vettä”, tämä sanoi ja jatkoi kirjoittamista.
”Kyllä minä sen tiesin”, Sherlock mutisi ja avasi silmämunapurkin. Hän nyrpisti nenäänsä hajulle ja laittoi sen takaisin kiinni. John alkoi vielä selittämään jotain samalla kun availi jääkaappia ja muita kaappeja, mutta Sherlock ei jaksanut kuunnella. Hän katsoi mieluummin, jospa hänen silmämunakokoelmansa olisi jo sublimoitunut öisen sublentumaatioresistention seurauksena sokeriliemellä täytetyssä purkissa. Harmikseen hän joutui toteamaan, että ei, sillä hänellä ei ollut tarvittavia välineitä moiseen.
”-joten tämä kauppalista auttakoon sinua”, John lopetti lauseensa.
”Kauppa mikä?” Sherlock toisti nostamatta katsettaan kiinnostavasta silmämunasta. Valkuainen oli muuttunut yön aikana kellertäväksi.
”Kauppalista”, John toisti.
”Mitä minä moisella?” Sherlock tuhahti kääntämättä vieläkään katsettaan.
”Menet kauppaan”, John sanoi ja läiskäisi listan Sherlockin eteen pöydälle.
-Pussiteetä (Earl Grey)
-Kurkkupastilleja (mentol)
-Keksejä (teen kanssa)
-2 purkkia maitoa
-Juustoa
-Kurkku
-Käsisaippuaa
-4 tomaattia (jos ajattelit heitellä niitä taas kaduille, osta tuplamäärä)
-Vessapaperia (kerralla paljon)
-Naudanfileitä, pakkaus (2-4 kpl) Huom! Ei sisälmyksiä, silmiä, sorkkia tai korvia, VAIN naudanFILEITÄ
-Paahtoleipää
-Marmeladia
-Kananmunia
-Tiskiharja (jota ei tällä kertaa laiteta mikroon!)”Mikä tämä on?” Sherlock kysyi nyrpistellen nenäänsä listalle.
”Kauppalista.”
”Mitä varten?”
”Jotta osaat ostaa oikeita tavaroita kun menet kauppaan.”
Sherlock tuijotti Johnia odottaen tämän sanovan kaiken olleen vain vitsi, mutta Johnin väsyneillä kasvoilla oli totinen ilme. Sherlock naurahti. ”Ai sinä olit tosissasi?”
”Tietysti”, John puuskahti. ”Jos et sattunut huomaamaan, olen kipeä, enkä voi mennä kauppaan.”
Sherlock tuijotti kauppalistaa pitkän aikaa. Viimein hän kohotti katseensa Johniin. ”Vessapaperia?” Sherlock hämmästeli. ”Pitääkö vessapaperia ostaa?”
John naurahti. ”Tietysti, mistä luulit sitä tulevan?”
”Oletin vain, että se on loppumaton substanssi niin kuin vesi.”
John katsoi häntä hämmentyneenä. ”Miten joku yleensä niin fiksu voi olla noin tyhmä?”
”Siinäpä on sana, jota en ole ennen kuullut käytettävän minusta”, Sherlock totesi silmäillen yhä kauppalistaa. ”Mutta olen toki avoin uusille kokemuksille.”
”Hyvä-”, John sanoi, mutta Sherlock keskeytti hänet.
”Mutta en näin uusille”, Sherlock ojensi listan takaisin Johnille. John huokaisi.
”Miten ajattelit saada aamuteesi?”
Sherlock hymyili ja kääntyi huutamaan portaikon suuntaan: ”Rouva Hudson!”
John naurahti, mutta piteli kurkkuaan heti sen jälkeen. ”Ei Rouva Hudson ole täällä, hän on ollut kylässä ystävällään Yorkshiressa jo viikon.”
”Niinkö?” Sherlock mietti kuumeisesti milloin oli nähnyt rouva Hudsonin viimeisen kerran. ”No, tuskinpa hän pahastuu, jos lainaamme muutaman pussillisen teetä hänen huoneistostaan.” Sherlock lähti kävelemään portaille päin, Johnin seuratessa huvittuneena perässä.
”Ja miten oikeastaan sinulla oli suunnitelmissa päästä sinne? Ei meillä ole hänen avaintaan?”
”Yksi lukko ei ole esteenä minulle”, Sherlock sanoi heittäessään pitkän takkinsa päälleen.
John katsoi häntä kuin hullua. ”Et sinä voi vain murtautua rouva Hudsonin luokse! Eivät kunnon ihmiset tee niin!”
”No siinä tapauksessa lasken itseni mieluusti pois niiden tylsimysten joukosta”, Sherlock hymyili ja avasi oven. John ehti kuitenkin tarttua hänen käsivarrestaan kiinni.
”Sherlock”, John aloitti varoittavalla äänensävyllä, ”tässä on lista”, tämä tunki kauppalistan hänen käteensä melkein vihamielisesti. Sitten John nappasi lompakkonsa viereiseltä pöydältä ja otti siitä kolmenkymmentä puntaa, ja työnsi ne samaan käteen kauppalistan kanssa ”ja tässä rahaa. Kuuntele nyt tarkasti. Sinä menet kauppaan ja ostat jokaisen tuossa listalla olevan asian. Ilman niitä ei ole takaisin tulemista. Selvä?” John uhkaili niin suloisesti, että Sherlockin teki mieli letkauttaa jotakin hupaisaa, mutta Johnin väsynyt ja murhanhimoinen katse sai Sherlockin vain nyökkäämään. John päästi irti hänen kädestään ja Sherlock suuntasi askeleensa alakertaan.
***
Sherlock tutkaili supermarkettia tylsistyneenä. Paljon tylsiä ihmisiä tekemässä tylsiä valintoja. Tylsää, tylsää, tylsää… Sherlock ei muistanut käyneensä kaupassa sitten lapsuuspäiviensä, jolloin hän oli käynyt paikallisessa kyläkaupassa ostamassa makeisia. Loppujen lopuksi hän ei olut sielläkään muutamaa kertaa enempää käynyt, sillä myyjä oli antanut Sherlockille porttikiellon, kun hän oli kertonut asiakkaille, etteivät kaupan kovasti mainostamat luomukananmunat olleet tosiasiassa luomua ollenkaan.
Tarkkailtuaan kauppaa hetken, Sherlock huomasi monen ottavan ruman kärryn tavaroilleen pitkistä kärryjonoista. Listassa oli kuitenkin sen verran tavaroita, että ehkäpä hänenkin olisi parasta ottaa kärry. Sherlock käveli kärryjonojen luokse ja kiskaisi yhtä kärryistä. Se ei kuitenkaan lähtenyt irti. Jokainen kärry näytti olevan kiinni seuraavassa kärryssä jonkinlaisen metalliketjun avulla. Sherlock tuhahti. Kuinka typerää, ei kai joku nyt kärryjä varastaisi. Kärryssä näytti olevan jonkinlainen kolikonkokoinen aukko, johon piti ilmeisesti työntää kolikko. Sherlock kaiveli taskujaan. Ei hänellä ollut muuta kuin Johnin antama seteli. Hänen oma lompakkonsa oli unohtunut kotiin.
Saisikohan vempeleen jotenkin keploteltua auki? Sherlock otti esiin taskukokoisen tiirikkansa ja sujautti sen kolikkorakosesta. Hetken aikaa ähkäiltyään hän epäili, ettei tämä lukko toiminut niin kuin tavalliset lukot.
”Hoi!” Sherlockin viereen kävellyt turvamies huudahti. Sherlock kääntyi ja hymyili leveästi. Turvamies katseli häntä epäluuloisesti. ”Mitä oikein luulet tekeväsi?”
”Minulla ei ole kolikoita”, Sherlock vastasi totuudenmukaisesti.
”Infopisteestä saa pantteja, vielä ilmaiseksi. Ei ole mitään syytä rikkoa kaupan omaisuutta”, turvamies paasasi ja osoitti infopisteen suuntaan.
”Ahaa, vai niin”, Sherlock sanoi ja pyöräytti silmiään miehelle kävellessään infopisteen luokse. Jos kärryistä ei kerran peritä maksua, Mitä järkeä koko systeemissä on?
Saatuaan kärryn irti, Sherlock pääsi viimein sisään kauppaan. Oikealla puolella oli elektroniikkaosasto, ja vasemmalla puolella kosmetiikkaosasto. Hän vilkaisi listaansa. Mahtaisiko saippua löytyä kosmetiikkaosastolta? Sherlock työnsi kärryjään läpi hyllyjen, ja ihmetteli miksi jotkut hyllyvälit olivat niin pieniä, että niistä oli mahdotonta mennä kärryn kanssa. Mutta ei kai hän voisi hylätä kärryään, nyt hänestä vaikutti aivan mahdolliselta, että joku saattaisi varastaa sen, kun hän oli vielä käyttänyt niin paljon vaivaa saadakseen mokoman kärryn irti. Ehkäpä ihmisillä olikin tapana varastaa kärryjä.
Löydettyään vihdoin saippuahyllyn Sherlock luuli vaikeimman olevan ohi. Mutta ilmeisesi vaikein tuli tässä. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen, viisirivisellä hyllyllä oli sataseitsemänkymmentäneljä eri saippuaa. Johnin antamassa listassa luki vain käsisaippuaa. Mutta minkälaista? Tuliko se keittiöön vai kylpyhuoneeseen? Pitikö sen olla nestemäistä, kiinteää vai kenties suihkutettavaa kaasua?
Sherlock otti kännykkänsä esiin ja valitsi Johnin numeron. Tämä ei vastannut. Mitä järkeä oli omistaa kännykkä kun kukaan ei kuitenkaan vastannut? Hetken aikaa Sherlock mietti soittamista Lestradelle, mutta tämä vain nauraisi hänelle. Sherlock päätti valita jonkin sumamutikkaan. Hän päätyi yksinkertaiseen valkoiseen pulloon, jonka kylkeen kukaan ei ollut tuntenut pakottavaa tarvetta tunkea kukkasia ja vauvoja. Sen mainostettiin olevan vielä biohajoavaa nestesaippuaa, vailla synteettisiä tensidejä, hajusteita tai väriaineita. John oli aina jaksanut jauhaa ilmastonmuutoksesta ja muista viherpiiperöjutuista, että ehkäpä hän arvostaisi mahdollisimman vähäkemikaalista tuotetta. Vai oliko se ollut Molly, joka oli viherpiipertäjä? Sherlock päätyi kuitenkin valkoiseen pulloon ja siirtyi eteenpäin.
Elektroniikat ja kosmetiikat vaihtuivat markettivaatteisiin, joita ei onneksi ollut listalla. Vaatteiden jälkeen hän huomasi tulleensa viimein ruokaosastolle. Sherlock vilkaisi taas listaa. Vihanneksista oli… kurkku ja tomaatteja. Hän kulki kärryä työntäen ja tuli tomaattien kohdalle. Hän huomasi, että monet ottivat vihanneksia ja hedelmiä muovipussiin, joten hän nappasi itselleen sellaisen omituisesta telineestä ja valitsi parhaita tomaatteja. Poimittuaan neljä oikein täydellistä tomaattia Johnille ja neljä heittelytarkoitukseen sopivaa hänelle itselleen -Sherlock oli havainnollistanut erimuotoisten tomaattien putoamiskiihtyvyyttä, ja mahdollisten muutosten vaikutusta törmäyksen nopeuteen- hän laittoi tomaatit kärryynsä. Sherlockin huomion kuitenkin herätti se, että monet näyttivät punnitsevan ostoksiaan vaaoilla. Hetken vilkuiltuaan, hän tajusi, että jokaisen tuotteen kohdalla luki vaakanumero. Tomaatti oli seitsemäntoista.
Punnittuaan tomaatit, Sherlock päätti etsiä kurkun. Hän löysi yhden nopeasi ja oli jo viemässä ruipeloa kurkkua vaa’alle, kunnes äkkäsi paljon muhkeampia yksilöitä. Hän laittoi kurkun banaanialtaaseen ja nappasi käteensä yhden hyvin kasvaneen yksilön. Vaakanumero kolmekymmentäviisi. Hän asetti sen vaa’alle jo tottuneesti ja painoi oikeaa painiketta. Tarrassa luki jostain syystä kesäkurpitsa. Sherlock kurtisti kulmiaan. Hän oli kyllä painanut oikeaa painiketta. Hän kokeili uudestaan, mutta vaaka väitti tuotteen olevan yhä kesäkurpitsa. Vaa’assa oli selvästi jotain vikaa. Kokeiltuaan vielä muutaman kerran Sherlock alkoi hermostua. Miksi vaaka väitti kurkkua kesäkurpitsaksi?
Sherlock huomasi viereiselle punnituspisteelle tulleen nuoren naisen vilkuilevan häntä avoimesti.
”Kokeile painiketta 69”, tyttö kuiskasi omituisella äänellä ja vinkkasi silmää.
”Ai, kiitos”, Sherlock sanoi kohteliaasti ja painoi kuuttakymmentäyhdeksää. Tarralappusessa ei kuitenkaan lukenut kurkku, vaan aprikoosi. Sherlock tuhahti ja vilkaisi tyttöä, joka puri huultaan keimailevasti, katsoessaan Sherlockia kulmiensa alta. Sherlockille tuli äkkiä epämukava olo, joten hän päätti siirtyä toiselle vaa’alle. Hän päätti painaa mahdollisimman montaa nappulaa, sillä pakkohan jonkun niistä oli olla kurkku. Painettuaan kaikkia nappuloita järjestelmällisesti, neljäkymmentäyksi paljastui kurkuksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt mitä tehdä lopuille neljällekymmenelle lappuselle, joten hän liimasi kaikki tarrat viereiseen omena-altaan kylkeen.
Sherlock huokaisi helpotuksesta, sillä vihannekset oli nyt käyty. Hän työnsi kärryjään keskikäytävää pitkin ja osui leipäosastolle.
Paahtoleipää, luki Johnin listassa. Paahtoleipiäkin oli monen montaa sorttia. Minkälaista Johnilla oli tapana ostaa? Eipä sillä ollut kovinkaan suurta merkitystä. Hän otti käteensä ensimmäisen ja jatkoi matkaansa. Lihaosastolla hänen katseensa osui alennuksessa olevaan naudanfilepakkaukseen. Sen kyljessä oli -30% merkki. John oli aina kehottanut säästämään, joten nyt oli Sherlockin tilaisuutensa tehdä tähän vaikutus, että kyllä hän osaisi käyttää rahaa viisaasti. John oli aina valittanutkin Sherlockin rahankäyttötaidoista. Ei sillä, että Sherlock käyttäisi varsinaisesti paljon rahaa, vaan sillä, että hän ei oikein ikinä välittänyt siitä. Raha oli hänelle yhdentekevää.
Marmeladin, kananmunat, juuston ja maidon hän löysi melko helposti, ja uskoi, ettei ollut tehnyt kovinkaan suurta virhettä niiden valinnassa, vaikka juustohyllyssä olikin ollut valinnanvaraa ja lajikkeita enemmän kuin Sherlock oli koskaan tiedostanut olevan olemassa. Hän oli vain valinnut keltaisen, normaalilta näyttävän vaihtoehdon. Hänen arvostuksensa Johnin kauppareissujen hoitamisessa nousi paljon tämän reissun yhteydessä. Sherlock huomasi tulleensa käytävän päähän ja vilkuili minne menisi seuraavaksi. Häneltä puuttui vessapaperi, tiskiharja, keksit, tee ja kurkkupastillit. Hän päätti lähteä takaisin päin ja vilkuilla toisen puolen käytävästä tarkemmin. Siten hän löysi teen, ja keksit.
Kurkkupastillit löytyivät pitkän etsinnän jälkeen makeisosaston päästä, mutta tiskiharja ei meinannut löytyä millään. Pitikin hänen mennä työntämänä se pahuksen harja mikroon, mutta se oli tavallaan livahtanut sinne huomaamatta. Sen jälkeen kun mikrosta oli savunnut mustaa savua, oli harja tehnyt itsensä mahdottomaksi olla huomaamatta. No, sentään John ei ollut käskenyt häntä ostamaan uutta mikroaaltouunia. Viimein Sherlock alentui kysymään apua myyjältä, joka osoitti hänet siivoustarvikehyllylle, josta Sherlock oli kyllä käynyt katsomassa. Myyjä sanoi, että ainoat jäljellä olevat olivat eläinkuvioiset harjat. Pitäisikö John enemmän siilistä vai saukosta? Siili vaikutti enemmän Johnin tyyliseltä, joten Sherlock päätyi siihen.
Viimein oli jäljellä vessapaperi. Sherlock oli tarkoituksella jättänyt sen viimeiseksi, sillä sitä piti Johnin mukaan ostaa paljon. Mutta kuinka paljon oli paljon. Kuljettua vessapaperihyllykön luokse, jonka hän oli nähnyt aikaisemmin, Sherlock huomasi, että niitä myytiin jo valmiiksi isoissa pakkauksissa. Sherlockin katse osui keltaiseen kylttiin yhden vessapaperivuoren vieressä. Tänään oli ilmeisesti menossa vessapaperiviikon viimeinen päivä. Yhden kolmenkymmenenkuuden vessapaperin pakkauksen ostaja sai kaupan päälle samanlaisen siili- tai saukkopehmolelun, jonkalaisia kuvioita oli tiskiharjoissa. Sherlock nosti kaksi jättipakkausta kärryyn, johon ne hädin tuskin mahtuivat. Sitten hän kurotti käteensä siili ja saukkopehmolelut. John kuolisi nauruun nähdessään ne. Siilin ilme muistutti jopa hieman Johnia.
Sherlock työnsi ostoksensa kassajonoon, joka oli mahdottoman pitkä. Seisoskellessaan jonossa, hän viihdytti itseään tutkimalla ihmisiä. Hänen edessään seisoi noin kolmekymmenvuotias yksinhuoltajaäiti, joka oli juuri äskettäin eronnut tyttärensä saamisen jälkeen toisesta poikaystävästään, joka oli ollut väkivaltainen. Tylsää.
Toisessa jonossa oli muutama tatuointien peittämä nuori mies, jotka olivat lyhyen elämänsä aikana ehtineet viettää muutaman vuoden vankilassa, nykyään hukuttivat itsensä alkoholiin, naisiin ja muutoinkin riettaaseen elämäntapaan. Toisella heistä oli koira. Molemmilla vakituinen tyttöystävä, joita he pettivät alituisesti. Tylsää.
Miesten edessä jonossa oli juuri naimisiin mennyt suuressa ja menestyvässä yhtiössä työskentelevä nelikymppinen nainen, jolla on ollut aikaisemmin kaksi aviomiestä, molemmat kuolivat traagisesti. Taustalla kenties murhia, kenties nainen itse syypää. Tällä ainakin riittäisi kanttia, ei tämä anteeksi pyytämällä ole päässyt niinkin nopeasti johtoportaan asemaan työssään. Kiinnostavampaa.
Ennen kun Sherlock ehti perehtyä naisen elämään sen enempää, hänen vuoronsa tulikin jo. Hän alkoi lastaamaan tavaroita hihnalle. Tajuttuaan, ettei hänellä ollut mitään minne niitä laittaa, hän nappasi vielä muovikassin kassalta.
”Yhteensä kolmekymentäyksi puntaa ja viisitoista pennyä”, kassanhoitaja sanoi. Sherlock kaivoi taskustaan setelin ja ojensi sen myyjälle. Sitten hän meni kasaamaan ostoksiaan. ”Öm, vielä yksi punta ja viisitoista pennyä”, myyjä huomautti. Sherlock katseli tätä hämmentyneenä. Näin ei ikinä käynyt. Eikä hänellä olut yhtään enempää. Sherlock vilkuili ostoksiaan. Mitäköhän John ei jäisi kaipaamaan? Hmm… kukapa tomaatteja söisi? Vaikka hänen tomaattien putoamiskiihtyvyystestinsä toinen osa jäisi kyllä odottamaan. Sherlock antoi tomaattipussin takaisin myyjälle joka laski sen pois laskusta. Niin hänen rahansa juuri ja juuri riittivät.
Lastattuaan tavaransa pussiin ja kärryyn, Sherlock näki edessään kävelevän juuri sen kiinnostavan bisnesnaisen. Vaistonvaraisesti hän lähti seuraamaan naista, joka oli ostanut vain yhden huulipunan. Mielenkiintoista, miksi nainen ostaisi huulipunan supermarketista? Vain yhden huulipunan? Oliko huulipunaa tuhlattu ylenpalttisesti? Vai oliko se unohtunut jonnekin? Kenties kuherruskuukauden seurauksena, tai toisen miehen kotiin? Ei, nainen oli juuri mennyt naimisiin, yleensä pettämisvaihe tulee vasta myöhemmin. Nainen käveli metroaseman rappusia alas, ja Sherlock tajusi viimein, että hän työnsi yhä supermarketin kärryjä keskellä Lontoota. Olisikohan ne pitänyt jättää kauppaan? No, kaipa se oli liian myöhäistä kääntyä. Sen sijaan hän vain jatkoi matkaansa Baker Streetille.
”Minä tulin John!” Sherlock huikkasi yläkertaan työntäessään ostoskärryt sisään. Niitä oli kuitenkin yllättävän vaikea työntää ylös rappusia, jonka meteli herätti Johnin kiinnostuksen.
”Mikä sinulla kesti, olit siellä yli kaksi tuntia”, tämä huusi yhä käheällä äänellään kävellessään alas, mutta pysähtyi portaiden puoliväliin tajutessaan metelin syyn. Johnilla oli yhä yllään paksu kerros kaikenlaisia vilttejä.
”Sinä… toit ostoskärryn”, John aloitti käheällä äänellään hämmentyneenä. ”Onko tämä yhä unta?”
”Ei, miksi olisi?” Sherlock kysyi ja päätti jättää kärryt alas. ”Tässä ovat ostoksesi.”
”Miksi ostit noin paljon vessapaperia?” John kysyi ja yskäisi perään.
Sherlock hymyili ja veti siili- ja saukkopehmoeläimet esiin ja heitti ne Johnille. ”Sain nämä kaupan päälle.” John tuijotti pehmoeläimiä epäuskoisena, eikä puhjennut nauruun niin kuin Sherlock oli odottanut. Sherlockin hymy hyytyi hiljalleen. John ei siis ollut vitsituulella. Lopulta John vain huokaisi ja käski Sherlockia tuomaan loput tavarat yläkertaan.
Saatuaan tavarat yläkertaan ja aseteltuaan pehmolelut sohvalle, John ryhtyi käymään läpi Sherlockin ostoksia.
”Sain kaiken muun paitsi tomaatit”, Sherlock tunnusti heti alkuunsa. ”Rahat eivät riittäneet.”
John kohotti katseensa. ”Rahat eivät riittäneet pussilliseen tomaatteja, mutta riittivät viiteenkymmeneen rullaan vessapaperia?” John kysyi epäuskoisena.
”Seitsemäänkymmeneenkahteen”, Sherlock oikaisi hiljaa.
”Seitsemäänkymmeneenkahteen?” John toisti hiljaa, katsoen Sherlockia suu auki. ”Seitsemäänkym- kuka ostaa seitsemänkymmentäkaksi rullaa vessapaperia?” John kysyi epäuskoisena ja hieroi otsaansa.
”Listassa luki vain ’kerralla paljon’, mistä minun olisi pitänyt tietää minkä verran niinkin epämääräinen käsite kuin ’paljon’ on?” Sherlock puolusteli.
”Hyvä on, hyvä on”, John huokaisi. ”Eipähän tarvitse ostaa vessapaperia seuraavaan kymmeneen vuoteen…”
”Teetä, kurkkupastilleja, keksejä-” John luetteli, mutta pysähtyi katsoessaan keksipakettia uudestaan. ”Nämä ovat välipalakeksejä, eivät teekeksejä.”
”Ja mitähän eroa niillä mahtaa olla?” Sherlock pärskähti.
John oli sanomaisillaan jotain, mutta päätti antaa asian olla. ”Selvä… juustoa, maitoa… hylamaitoa?” John huokaisi toivottomana ja laittoi ne hetken tutkailun jälkeen jääkaappiin. ”Naudanfileitä, hyvä, ei sisälmyksiä… mutta-”
”Kuitenkin jotain moitittavaa”, Sherlock tuhahti ja laski päänsä käsiensä varaan.
”Se menee tänään vanhaksi, siksi siinä oli tuo merkitä -30%” Lihatuotteissa ei kannata ostaa sellaisia tuotteita”, John kertoi. Sherlock vain pyöritteli silmiään. ”Paahtoleipää, marmeladia- yäk”, john lopetti lauseensa tuijottaen kassin pohjalle.
”Mitä?” Sherlock kurottautui katsomaan.
”Miksi kananmunat olivat pohjimmaisena?” John voivotteli ja nosti limaa valuvan rasian ylös ja avasi sen. ”Kolme niistä on murskaantunut!” John kiirehti heittämään murskaantuneet kananmunat roskiin.
John pesi kätensä ja palasi takaisin pöydän ääreen. ”Biohajoava nestesaippua? Mutta tämä on ihan oksennuksen hajuista ja jättää ihon kuivaksi”, John valitti.
”Olisit antanut tarkemmat ohjeet”, Sherlock nurisi.
John pyöräytti silmiään. ”Enkö pyytänyt kurkkua?” tämä ihmetteli.
”Tuossahan se”, Sherlock osoitti kassin pohjalla olevaa kurkkua. John otti sen käteensä epäuskoisena
”Sherlock”, John aloitti hitaasti, ”tämä on kesäkurpitsa.”
”Sitähän se vaakakin väitti, mutta- ai”, Sherlock tajusi ja kurtisti kulmiaan. ”Mutta ei se näytä lainkaan kurpitsalta.”
”Siksi se onkin
kesäkurpitsa. Kaksi eri lajia”, John huokaisi raskaasti ja hieroi otsaansa. ”Teitkö tämän tahallasi, etten enää lähettäisi sinua kauppaan?”
Sherlock ei tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut ehkä onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla… Hän muisti vielä tiskiharjan, jonka vetäisi taskustaan. ”Ostin tiskiharjan?” hän yritti vielä miellyttää Johnia.
John otti käteensä Sherlockin tarjoaman siilikuvioisen harjan ja naurahti. ”Sherlock…”
Sherlockin hymy hyytyi hetkeksi. ”Eikö sekään ole hyvä?”
John laski kätensä Sherlockin olkapäälle. ”Se on oikein hyvä”, tämä virnisti ja alkoi laittamaan loppuja tavaroita paikoilleen.
Sherlock käveli olohuoneeseen, ja istahti sohvalle pehmolelujen viereen. Hetken päästä John liittyi hänen seuraansa kantaen kahta teekuppia, joista toisen tämä ojensi hänelle. He hörppivät teetä hetken hiljaisuudessa.
”Joten”, Sherlock aloitti, ”et enää uskalla lähettää minua kauppaan?”
John naurahti. ”Hyvä yritys, seuraavalla kerralla kirjoitan tarkemmat ohjeet.”
”Sinä todella haluat, että menen uudestaan?” Sherlock kysyi epäuskoisena.
”Harjoitus tekee mestarin”, John hymähti. ”Ja sinun pitää palauttaa ne kärryt.”
”Tosiaan, ne”, Sherlock huokaisi. ”Emmekö voisi vain jättää niitä tuonne sivukujalle? Kyllä joku ne varmaan varastaa.” John kohotti kulmiaan ja Sherlock tiesi, ettei asiasta kannattanut keskustella enää. Vaikka Sherlock olikin kiitollinen Johnin loputtomasta luottamuksesta ja kärsivällisyydestä häntä kohtaan, oli hän tietysti hieman toivonut, ettei John uskaltaisi lähettää häntä kauppaan uudestaan.
”Kai sinä tiedät, etten ole oikeasti menossa takaisin?” Sherlock varmisti.
”Kyllä sinä muuten olet, minä en ainakaan niitä kärryjä palauta”, John vannoi ja heitti Sherlockia ruskealla saukkopehmolelulla. Sherlock nappasi sen kiinni ja katsoi Johnia huvittuneena. Tämä katsoi häntä hetken aikaa erikoinen ilme kasvoillaan.
”Mitä nyt?” Sherlock kysyi.
”Sinä näytät vähän tuolta saukolta, teillä on samanlainen ilme”, John tuumi ja hörppäsi taas teetään.
Sherlock katsoi saukkoa. ”Enhän”, hän kielsi tajuamatta mitä John voisi tarkoittaa. ”Mutta sinä näytät tuolta siililtä”, Sherlock virnisti.
”Miten niin?”
”Katso nyt!” Sherlock intti ja heitti siilin Johnin syliin. John vilkuili siiliä hetken ja pudisti päätään.
”Miten vaan Sherlock, miten vaan”, tämä naurahti ja siemaisi teetään.
Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka Sherlock ei kyllä astuisi enää jalallaankaan mihinkään kaupantapaiseen. Mutta ehkä tämä aamuteehetki Johnin kanssa oli ollut sen arvoista.
