Nimi: Exhibit
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Kaikenkarvaiset ystäväni (James Herriot)
Tyylilaji: Eroottisia jännittehiä, söpöskiä ihasteluita ja joitakin inhorealistisia eläimiä. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: James Herriot/Tristan Farnon
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Kirjoittelin tätä tarinaa tuntikaupalla viikonloppuna. Sen yhden kerran kun en muistanut tallentaa pilveen/tikulle, niin tietokoneeni hajoaa viimeistä tiedostoa myöten. Minua ärsytti tuntien työn meneminen hukkaan, niin menin sitten kirjastoon ja valehtelematta kirjoitin kaiken uudestaan ulkomuistista. Oikeastaan, minä luulen, että lopputulos on alkuperäistä nasevampi, tosin se on oma narsistinen mielipiteeni. En kyllä yhtään tiedä mitä käytännönjärkeä näitä on kirjoittaa, fandom on niin tuntematon, että englanniksikin ficcejä on yhteensä ehkä 30. Minä se raukka kun vain pidän James Herriotin romaaneista (ja niistä tehdystä TV-sarjasta).
Exhibit
Koska yläkerrassa oli vain yksi kylpyhuone, se oli meidän kaikkien miesten käytössä. Rouva Hall ja neiti Harbottle käyttivät pääasiassa alakerran hienompia saniteettitiloja, mutta käytännössä konflikteja tapahtui harvoin. Tristan ja minä olimme heti kättelyssä oikeastaan kuin veljekset, kulku kun hänen huoneeseensakin meni minun kamarini kautta.
Ei yksinkertaisesti ollut tilaisuutta ruveta häveliääksi, niinpä olin nähnyt hänet mitä omaperäisimmin puolipukeisena tai alastomana monen monituista kertaa ennen kuin Siegfriedin mieleen tuli edes kysyä haittasiko Tristanin oleskelu minua.
”Älä ole turhaan kohtelias James. Tristanin sopii nukkua vaikka ullakolla jos niikseen tulee”, sanoi Siegfried, ”Ei siellä ole edes niin kurjaa, tulin tuossa jo vuosia sitten remontoineeksi yläpahnoille pienen asunnon. Vuokrattavaksi sitä ajattelin, jollekin nuorelle parille tai opiskelijalle, mutta en sitten koskaan päässyt niin pitkälle.”
Pudistelin päätäni ystävällisesti.
”Ei Tristanista ole mitään vaivaa”, sanoin, ”Me tulemme hyvin juttuun, ja nyt kun olen tottunut hänen unissakävelyihinsä, tuntisin itseni äkkiä yksinäiseksi ilman hälyääniä.”
Siegfried kohautti olkiaan. ”Tee niin kuin lystäät”, hän tuhahti kuin olisin tehnyt elämässäni suurenkin virheen.
Tristan vietti aktiivista poikamieselämää, hoipperehtien monina viikonloppuina hilpeässä humalassa kotiin Siegfriediä vältellen ja sammuen minun sänkyyni, jos ei omaansa millään ehtinyt. Alkuun siirryin nukkumaan Tristanin vuoteeseen, jos petini oli päivystyksestä palatessani vallattu, mutta sekin aikaa myötä jäi. Kumpaakaan meistä ei hävettänyt, eikä Tristan ainakaan näyttänyt pienimpiäkään kiusaantumisen merkkejä, vaikka olisimmekin heränneet jonain lauantaiaamuna liimaantuneina kuin kaksi toffeelusikkaa toisiimme.
Monta kertaa keskityin ajamaan partaani Tristanin kylpiessä, tai toisin päin, eikä mieleeni tullut ajatella siitä mitään. Osansa luulen olevan ammatinvalinnan peruja, sillä harvoin olin kuullut puhuttavankaan herkkähipiäisistä eläinlääkäreistä. Vaikka tietysti sikolätissä makaaminen, käsi sian emättimessä oli tietysti täysin eri asia kuin ihmistenvälinen vieraskoreus, mutta välttämättä sitä karaistuu henkisesti mitä enemmän näkee ja kokee.
Poikkeuksiakin toki oli. Kun Tristan sairastui joulun alla kuumeeseen, käski vaistoni pitää häntä erityisesti silmällä. Se nyt oli pelkästään järkevää, sillä posliiniamme, märkä saippua ja kohmeloinen pää harvoin kävivät yks yhteen. Mutta tuli minulle mieleeni kerran jotain muutakin. Luulen, että sillä oli jotain tekemistä herra Braithwaiten lampaiden kanssa.
Mitä tekemistä lampailla ja Tristanilla sitten on, kysytte? Minä vastaisin, että ei oikeastaan mitään, muuta kuin se, että olin eräänä talvisena päivänä käynyt hoitamassa haavaa erään lampaan takajalassa. Ikävä nirhama, mutta ei kovin vakava. Siinä keskustellessani vanhan herra Braithwaten kanssa niitä näitä hän tuli kertoneeksi samalla eräästä omistamastaan pässistä, jota hän toivoi minun vilkaisevan.
”Terveeltä se minusta vaikuttaa. Kirkkaat silmät, pullea olemus. Mahtaa olla kova puskemaan?” totesin päällisin puolin eläintä silmäiltyäni. Se oli terveyden perikuva, oikea mallilammas suoraa anatomian oppikirjan sivulta. Älykäskin se oli, täynnä auktoriteettia ja villaisaa omanarvontunnetta. Isäntä yskäisi vaivautuneena.
”Niin. Niin. Eihän se nyt päältä pahemmalta näytäkään. Hyvä pässi, aivan erinomainen. Olin ajatellut sillä teettää kilejä, mutta katsokaas tohtori kun se ei astu. Ei astunut yhtäkään uuhta. Eikä se iästä voi johtua.”
”Niinkö? Toisinaan uuhet voivat olla luonteeltaan nirppanenäisiä. Oletteko varma ettei se edes yrittänyt?” kysyin vilpittömästi, enkä tosiaan olisi arvannut kuinka vaikeaksi herra Braithwate tykkänään meni. Hän oli vanha ja kokenut lammastenkasvattaja, ja minä vasta nuori eläinlääkäri, mutta jo silloinenkin kokemus oli minulle osoittanut, että tietotaito lukuisista eri eläinlajeista ja niiden käytöksestä sai minut toistuvasti unohtamaan miten vähän tavallinen ihminen välttämättä eläimistä tiesi.
”Yritti, yrittipä hyvinkin…” isäntä kierteli ja kaarteli, mutta kärsivällisyyteni oli pettämätön. ”Kun se yrittää astua naapurin pässiä! Ei perhana uuhet kelpaa ollenkaan!”
”Ohhoh”, sanoin ja katsahdin kenkieni kärkiä. Olin tikahtua pidättelemääni nauruun, mutta yllätin itsenikin kuinka hyvin sain itseni kuitenkin hillityksi. Kerroin ikävän uutisen, ettei asialle ole oikeastaan mitään lääkettä. Piti vain toivoa, että ensivuoteen mennessä pässi vaihtaisi kenties mieltään. Ehdotin laiduntamista toisella puolen peltoa, niin ehkä naapurin houkutukset eivät tuoksahtaisi liian voimakkaasti lammasherran nenään.
Jotain sellaista minä ajattelin siinä partaa ajaessani. Sitä, kuinka normaali tuollainen tilanne oli minun näkökulmastani, sillä totuus kuitenkin oli, että minä olisin jo silloisen urani aikana nähnyt eläimiä hevosista lehmiin ja kissoista koiriin, jotka maallikon silmissä uhmasivat luonnonlakeja.
Kolmekymmentäluvulla se oli vielä käytännössä ammattikunnan vaiettu salaisuus, mutta tunnettu tosiasia. Väistämättä tämä vaikutti käsitykseeni ihmistyypin homoseksuaalisuudesta, sillä minusta vain tuntui, että mikä ei vaikuta negatiivisesti yhdenkään kissan tai lampaan elämään, niin tuskin siitä ihmisellekään oli yhtään mitään haittaa.
Puhutaanko sitten alitajunnasta, tai jopa freudilaisista yhteensattumista, mutta mielestäni oli perin tyypillistä, eikä täysin huumorintajutontakaan, että omat piilevät homoseksuaaliset taipumukseni pulpahtivat pinnalle Tristanin kylpiessä puolisameassa vedessä. Näin aivan tarpeeksi hänen alastomuudestaan ja voin sanoa, ettei libidonikaan ollut untenmailla.
”Viilsit muuten haavan leukaasi”, huomautti Tristan tyypilliseen iloiseen sävyynsä. Minusta silti kamalasti tuntui, että hän luki ajatukseni, tai ainakin huomasi ilman sähköistyneen. Hän valui ammeen reunaa pitkin makuulleen ammeeseen, kunnes hänestä näkyi vain polvet, silmät ja nenä veden pinnalla. Minä tuijotin häntä ja hän tuijotti tuijotustani. Kovin kummallinen tilanne. Eikä se siitä päässyt paranemaan, Tristan nousi vedestä kuivatakseen itsensä valkoiseen pumpulipyyhkeeseen.
Minusta tuntui, että hän teki sen kiusallaan. Oikein venytteli lihaksiaan, esitellen vartaloaan kuin antiikin atleetti konsanaan. Tosin siinä Tristan oli väärässä, jos kuvitteli minun vertaavan häntä kiekonheittäjänpatsaaseen. Minulle tuli enemmän mieleen poikavuosieni kuvakirjan maidossa uiva Narkissos… vai meniköhän minulta kuvat sekaisin, kuka se oli se kaunis ihmisenlapsi joka peseytyi maidossa? Nefertiti, Kleopatra? Ei pitäisi lukea historiallisia romaaneja sikin sokin, alkaa mennä ajanjaksot keskenään sekaisin.
”Kuule Jim, mitä jos lähdettäisiin tänään Scarlet Halliin? Siellä on tänään tanssit”, Tristan kysyi niin viattomasti, että koetin uskotella itselleni, ettei hän kosketellut kaulaansa ja vatsaansa minua kiusatakseen.
”En tiedä pitäisikö… siellä menee kuitenkin myöhään”, toppuuttelin, mutta salaa olin jo myöntynyt. Yhtäkkiä minun teki suunnattomasti mieli nähdä Tristan tiptop komeana vaaleassa herrasmiespuvussaan, johon kuului nappien ja solmion lisäksi kiiltävät kengät ja hurmaava viehätysvoima.
Niin me sitten lähdimme puettuamme viettämään poikamiesten iltaa. Tristan oli pukeutuneena kenties vielä mielikuvitustani komeampi. Ehkä minunkin olisi pitänyt katsoa millä puolella peltoa oikein laidunnan!
Siegfried normaalisti tuhisi vastalauseita Tristanin viipottaessa vähän väliä jos jonkinmoisissa yöjuoksuissa. Useimmiten toisten pitkästyneiden opiskelijanuorukaisten kanssa, mutta koska minäkin olin lähdössä, hän nyökytteli kuin taistelun hävinneenä päätään.
Keräsimme pöhinää aloittamalla Arrow’s Armin pubista, josta siirryimme kiitettävässä nousukiidossa tanssimaan. Aika kului niin nopeasti, etten ehtinyt saada yhdestä sensaatiosta kiinni kun jo toinen iski vasten kasvojani, mutta Tristan luovi seurapiirimeressä kuin hai konsanaan.
Tanssin illan mittaan monen tytön kanssa ja minusta tuntui kuin olisin ollut elämäni parhaimmassa terässä. Takaraivossani kuitenkin tykytti jatkuvasti nalkuttava pelko siitä, että Tristaniin nauliintunut kiintymykseni näkyi ulospäin, ja että ihmiset vain huomaavaisuuttaan esittivät, etteivät olisi panneet silmissäni roihuavaa himoa merkillekään.
Kuten sanottua, joku toinen olisi saattanut säikähtää omaa seksuaalisuuttaan, mutta minäpä olin lääkäri. Eläinlääkäri, mutta lääkäri kumminkin, enkä minä tosissani tuntenut itseäni sairaaksi – en vain tahtonut tulla nöyryytetyksi, Darrowby oli kuitenkin niin pieni kaupunki. Eikä minulla ollut varaa kaivautua häpeästä maanalle.
Mielessäni pyöri värivalot, päässäni soi kevyt musiikki ja suonissani virtasi olut ja sherry sekä nikotiini. Scarlet Hallissa välkehtivät peilit ja kahisivat naisten hameet. En ole koskaan ollut järin kiihkeää sorttia, mutta valehtelisin jos väittäisin, etteikö mustasukkaisuus olisi nostanut rumaa päätään kun Tristan seurusteli kaikkien muiden, paitsi minun kanssani. Hän teki sen tahallaan, hänen täytyi, koska hän soi minulle toisinaan kosketuksen tai katseen vain mennäkseen muualle nauramaan. Onneksi tarjolla oli yllin kyllin alkoholipitoisia juomia sammuttamaan janoani.
”Oliko hauskaa? No, oliko, oliko Jim, oliko hauskaa?” Tristan nauroi ja töni minua kun kävelimme yön viileässä viimassa kohti kotia. Tristan oli tuhannen tähden humalassa, mutta iloisesti. Kravattinsa hän oli kadottanut, se oli hänen hienoimpansa ja viimeksi minä olin nähnyt hänen sitomassa sitä sukkanauhaksi Maisie Millsin sääreen. Se oli ollut joku seuraleikki. Minä pyyhin otsaltani hikeä, minun oli ulkoilmasta huolimatta kuuma. Me suutelimme mukulakivitien risteyksessä ja minä luulen, että Tristan teki aloitteen. Yhtä kaikki, se tuntui samalta kuin oasis keskellä Saharaa, minä tartuin Tristaniin ja hän tarttui minuun. Onneksi yöt ovat talvella pimeitä ja tiet tyhjiä kulkijoista, jokin uusi puoli syntyi minussa silloin. Koin sellaisia tunteita, joiden en ollut koskaan aikaisemmin kuvitellut koskevan minua.
Mitä sitten Tristan ajatteli viimekädessä minusta jäi lopulta arvoitukseksi. Tanssiaisilta tuli kyllä useamamman kerran puheeksi, mutta Tristan uskoakseni tahallaan jätti kajoamatta villakoiran ytimeen. Tosin hän kertoi minulle yhden valaisevan tarinan eräästä edinburghilaisesta huonetoveristaan yliopistolla, joka aina iltaisin halusi vain katsella häntä lukemassa alusvaatteisillaan.
”Peiton alla! Hän makasi aina leukaa myöten peittonsa alla ja ärähti jos nostin katseeni sivulta. Kumma kaveri”, Tristan päivitteli, mutta minusta oleellista asiassa oli se, että Tristania ei vähääkään harmittanut olla katseenvangitsija. Kaikkihan me haluamme tulla nähdyksi.
Toisen kerran kun Siegfried kysyi minulta, ettenkö tosissani häiriintynyt Tristanin huithapelin elämäntavasta minun oli todella vaikea pidätellä naurua. Mitäköhän vanha Siegfried sanoisi, jos tietäisi miten lämpimästi muistelisin Tristanin kaunista alastonta vartaloa ihoani vasten vielä neljänkymmenenvuoden päästäkin, kun nuo poikamiehenpäivät olivat jo kauan sitten jääneet taa? Omassa talossani oli kylpyhuonekin vain minua varten.
FIN
