Nimi: Hopeasieppi
Kirjoittaja: KellariKummitus
Ikäraja: S
Varoitukset: Hahmon mainittu kuolema (hiukan tulkinnanvarainen)
Paritus: Harry/Draco
Disclaimer: Rowlingin kaikki, minä vain leikittelen
A/N: Alle tunnissa kirjoitettu tajunnanvirtaa täynnä oleva one-shot, varmasti täynnä mitä kummallisimpia kliseitä ja muuta soopaa
Mä en tiedä voiko tätä suositella kenellekään, mutta jos luet, niin kommentoi
HopeasieppiHarry ei tiennyt milloin se oli alkanut, ehkä silloin, kun hän huomasi ne hopeiset silmät. Harryn lempiväri oli aina ollut hopea (asia, jota rohkelikko ei voinut myöntää) ja kuudennella luokalla hän oli nähnyt ensimmäisen unen jossa nuo silmät esiintyivät. Ne silmät olivat puhtaimman hopean sävyiset, mutta kylmästä väristä huolimatta ystävälliset. Melkein puoli vuotta Harryltä kesti selvittää kenen silmät ne olivat. Siihen saakka hahmo oli ollut musta siluetti, vain hopeiset silmät olivat olleet selkeät. Harry ei ikinä kertonut unista kenellekään, ja ehkä hän jossakin alitajunnassaan sen tiesikin. Ne silmät olivat Draco Malfoyn. Harry tajusi sen kesken huispausottelun. Hän ja Malfoy kiisivät kohti sieppiä rinta rinnan ja samassa Harry tuli vilkaisseeksi Malfoyhin. Juuri tuolla hetkellä Malfoy katsoi Harryyn, ja Harry näki sen. Hopeiset silmät. Mafoyn silmät. Jälkeenpäin Harry kirosi. He molemmat olivat melkein törmänneet maahan ja sieppi oli karannut. Onneksi ottelu oli joka tapauksessa päättynyt Rohkelikon voittoon vain hieman myöhemmin, mutta Harry ei voinut nauttia voiton juhlista oleskeluhuoneessa.
Sinä vuonna Harry huomasi kuinka hyvälle niiden hopeisten silmien omistaja näytti muutenkin. Jostakin Harry oppi lukemaan Dracoa, Malfoytä, silmien perusteella. Hän tiesi milloin ei kannattanut jatkaa väittelyä. Eikä hän olisi halunnut väitellä. Hän olisi halunnut tutkia niitä hopeisia silmiä tarkemmin ja... No, ei mennä siihen nyt. Joka tapauksessa, Harry oli ihastunut pahemmin kuin ikinä ennen. Harmi vain, että Draco oli vielä saavuttamattomampi kuin kultasieppi. Harryn ulottumattomissa, saavuttamaton hopeasieppi. Harryn henkeä salpasi, kun Malfoyn piti tappaa Dumbledore, mutta hän näki pojan epäröinnin ja toivoi. Toivomus ei toteutunut, aika ei riittänyt, hopeasieppi karkasi Dumbledoren kuoltua. Onneksi Kalkaroksen kädestä, Harry ei olisi kestänyt jos Draco olisi ollut tappaja.
Seuraavana vuonna hirnyrkkejä metsästäessään Harry ei ehtinyt ajatella Dracoa, eikä hänen silmiään. Unissa ne silti kummittelivat, ja kun Harry näki niiden anovan apua keskellä palavaa tarvehuonetta, hän ei voinut kuin auttaa pojan ulos. Vielä samana päivänä hänen oli pakko kirota kuolonsyöjä Dracon kimpusta, hän ei voinut jättää poikaa, tai nuorta miestä, pulaan. Ehkä hänet palkittiin siitä, sillä Dracon jatkuneen elämän ansiota oli tämän äidin armo. Harry oli saanut elää, koska Draco eli. Tylypahkan taistelu oli ollut viimeinen kerta kun Harry oli nähnyt Dracon. Hän oli lähtenyt matkustelemaan, nähnyt matkallaan Päivän Profeetassa viimeisen kerran nuo kuvassakin niin selkeinä hohtavat hopeasilmät, niin hän oli luullut. Draco oli tuomittu Azkabaniin. Vuosiksi. Avunannosta Dumbledoren murhaan, se oli ollut pääsyyte. Harry oli murtua, hänen olisi pitänyt olla kertomassa asian oikea laita. Pelastamassa Draco. Mutta hän ei ollut tiennyt.
Kolme vuotta kului, ja Harry sai lukea Dracon kuolleen Azkabaniin. Hän oli lukenut vain otsikon (”Kuolonsyöjäksi syytetty Draco Malfoy kuollut Azkabanissa") ja laittanut lehden pois. Hopeasieppi ei enää olisi hänen tavoitettavissaan.
Toiset kolme vuotta. Harry masentui, jatkoi matkustelua ilman päämäärää, päätyi Romaniaan ja vierailemaan lohikäärmefarmilla. Siro melkein valkoinen lohikäärme lensi häntä kohti, eikä hän välittänyt varoitus huudoista joita takaa kuului. Juuri tuosta kyseisestä lohikäärmeestä heitä oli erityisesti varoitettu. Se ei sietänyt ketään. Harry oli kuitenkin nähnyt jotakin, mitä hän ei ollut enää ikinä uskonut näkevänsä. Lohikäärmeellä oli hopeiset silmät. Lohikäärme laskeutui aivan Harryn eteen, eikä tehnyt elettäkään hyökätäkseen. Sen sijaan lohikäärme laski päänsä Harryn tasolle ja päästi erikoisen lempeän äänen. Harry katsoi sen hopeisiin silmiin, laski kätensä sen kuonolle ja hymyili aidosti ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Kelmeä kyynel vieri Harryn poskelta pudoten lohikäärmeen kasvoille.
”Hopeasieppi”. Kuiskaus kaikui laakson seinämistä, ja lohikäärme jäi Harryn viereen pimenevään iltaan.
