alaotsikko: Sirius/James, S
Nimi: Sanoista solmittu
Paritus: James/Sirius
Ikäraja: S
Beta: Gartenzwerg
Disclaimer: J.K. Rowling on luonut hahmot, joilla tässä leikin. Alun tähtitiedeteksti
täältä.
Summary: James lähtee pyytämään Siriusta Harryn kummisedäksi, ja henkisistä arvista tihkuu verta.
A/N: Puolitoista vuotta vanha ficci, jonka löysin sähköpostistani. Päätin julkaista uudestaan, jos tästä joku iloa saisi.
Ja kommentteja kaipaisin tietysti. (Jep, ikkunalaudallatupakoiva!Sirius on hieman kliseinen, tiedetään.)
***
James selailee Päivän Profeetan mukana tulleita mainoksia. Yksi niistä kiinnittää hänen huomionsa, se joka mainostaa uutta kirjaa tähtitieteestä. Mainoksessa on kuva kirjan aukeamasta.
Siriuksen sanotaan olevan tähtitaivaan kirkkain tähti. Todellisuudessa taivaalla näkyvistä tähdistä moni on Siriusta kirkkaampi, mutta Sirius näyttää kirkkaimmalta, koska se sijaitsee sitä kirkkaampia tähtiä paljon lähempänä maapalloa.
Sirius sijaitsee 8,7 valovuoden etäisyydellä Maasta. James huokaisee. Valovuosilta hänen ja Siriuksen välinen matka tuntuukin. Vaikka he näkevät usein Feeniksin killan yhteydessä, niin usein he vain tervehtivät toisiansa niin kuin ketä tahansa satunnaista tuttavaa, ja silloinkin he väistävät toistensa katseita.
Sarvihaaran ja Anturajalan on kuitenkin pian kohdattava toisensa. Jamesin ja Lilyn lapsi syntyy joidenkin kuukausien päästä, ja he ovat päättäneet kenet he haluavat kummisedäksi.
***
Sirius istuu ikkunalaudalla tuijottaen ulos alkukesän hämärään. Hän pitää etusormensa ja keskisormensa välissä savuketta, joka ei ole pitkään aikaan koskettanut hänen huuliaan. Savu vain kiemurtelee hitaasti ylöspäin.
Jamesia yskittää.
"Siellä on aika viileä ilma", hän sanoo ja miettii uskaltaisiko muistuttaa Siriusta siitä, ettei pidä tupakansavusta. James ei kuitenkaan halua ärsyttää Siriusta, vaikka se joskus vuosia sitten saattoikin olla hauskaa. Hän myös tietää, että tuo ikkunalaudalla istuva mies polttaa vain erityisen tunnekuohun nurkkaan ajamana.
Sirius murahtaa hiljaa ja rypyt hänen kulmakarvojensa välissä syvenevät. James tuntee itsensä typeräksi ja epämukavaksi, juuri sellaiseksi mitä hän ei halua olla.
"Viileä kesäyöksi. Todella", James takeltelee yrittäen kuulostaa rennolta ja normaalilta, mutta epäonnistuu pahasti.
Tuhkaa karisee ikkunalaudalle, ja Sirius näyttää vieläkin ärtyneemmältä kuin hetki sitten. Hänen mielen tummuutensa tuntuu täyttävän koko huoneen.
James nielaisee epämääräisen palan kurkustaan ja yrittää hengittää syvään.
"Mikä sinun on, Sirius?" James haluaa vetää sanansa saman tien takaisin. Ne kuulostavat hänen korviinsa hirveiltä ja teennäisiltä, vaikka kysymys onkin sellainen johon hän haluaa vastauksen. Vaikka he eivät olekaan nähneet pitkään aikaan kunnolla, voisi Sirius edes yrittää käyttäytyä niin kuin aikuiset ihmiset käyttäytyvät.
Sirius kääntyy vihdoinkin Jamesiin päin, muttei sano sanaakaan ja pitää kasvonsa ilmeettöminä.
"Mitä? Puhu minulle!" James melkein huutaa, vaikka yrittää kovasti pitää äänensä tavallisena. Kynnet pureutuvat kämmenen ihoon tehden hiukan kipeää.
Siriuksen ääni on hyytävän viileä, kun hän puhuu:
"Ai mikä minulla on, Sarvihaara? Et tiedä? Vai etkö sinäkään tunne minua, niin kuin minäkään en tunne sinua, vaikka luulin niin?" Sanoissa on häivä raivoa, jonka näkee myös Siriuksen tavasta sammuttaa savuke seinän harmaaseen pintaan tökäten.
James nieleskelee jälleen. Hän ei halua olla samassa tilassa sellaisen Siriuksen kanssa. Hän katselisi mieluummin tupakkaa polttavaa Siriusta tunnin, kuin kuulisi ja näkisi hänet näin syväjäädytettynä sekunnin ajan.
"Ei, et sinä taida minua tuntea", jatkaa Sirius ja nousee seisomaan. "Et, vaikka seitsemän vuotta olimme aina yhdessä, jaoimme kaiken, kasvoimme ja jopa asuimme yhdessä", Sirius astelee nyt aivan Jamesin eteen, niin lähelle että pystyy koskettamaan toista. "Et, vaikka olimme vielä enemmän kuin kukaan muu aavisti. Paitsi ehkä Remus, hän nyt tietää aina kaiken", Sirius puhuu tuskallisen hitaasti ja kuljettaa sormeaan Jamesin poskelta huulien kautta kaulan iholle. Kynsi raapaisee ehkä tahallaan hieman kipeästi.
James värähtää, muttei sano mitään. Hän ei voi valehdella edes itselleen, etteikö olisi kaivannut tuota kosketusta, Siriuksen sormea liukumassa pitkin hänen ihoaan.
"Et, vaikka meidän piti olla olemassa vain toisillemme. Niin sinä sanoit, minä muistan. Huvittavaa, eikö totta?" Sirius kysyy hiljaa ja hymyilee hymyä, jossa ei varmasti ole mitään aitoa.
Jamesia ei huvita, ei sitten ollenkaan. Hän väistää Siriuksen katsetta suuntaamalla silmänsä vastapäiseen seinään. Sirius on aina osannut satuttaa sanoillaan, jos on halunnut. James haluaa väittää itselleen, ettei ole tehnyt mitään väärää. Menneet ovat menneitä.
Sirius kääntyy ja astuu askeleen kohti ikkunaa. "Ja minä olin tosiaankin niin tyhmä, että uskoin", hän sanoo ja pudistaa päätään mustien hiuksien heilahdellessa puolelta toiselle.
James pystyy jo tunnistamaan sävyn Siriuksen äänessä. Se on varmaa katkeruutta. Siriuksen vetämä viiva tuntuu edelleenkin kuumottavan Jamesin iholla. Sirius seisoo hiljaa. Jameskaan ei sano mitään. Ainoastaan kello tikittää seinällä. James unohtuu laskemaan sekunteja, ja neljännentoista kohdalla Sirius kääntyy takaisin kohti häntä ja on jälleen lähellä. Liian lähellä vai liian kaukana? James ei osaa päättää.
Hän näkee parransängen, joka on levinnyt kasvoilta kaulallekin. Samat tutut kasvonpiirteet ovat tallella, samoin kuin vasemman kulmakarvan yläpuolella vanha vaalea arpi. Sirius sai sen Tylypahkan kuudentena vuonna Rääkyvässä röttelössä.
"Eikö tämä enää tunnu miltään?" Sirius kysyy, nostaa Jamesin leukaa ylöspäin ja painaa huulensa hänen huulilleen.
James maistaa äskeisen tupakansavun, eivätkä Siriuksen huulet ole enää yhtä pehmeät kuin ennen.
"Ei", James valehtelee, kun toinen ottaa askeleen taaksepäin ja jää katselemaan Jamesia tummien kulmiensa alta. Suudelma tuntui pahalta, hyvältä ja kaikelta siltä väliltä, mutta James valehtelee. Välillä on helpompi vain teeskennellä ja kutoa sanoista verkkoa, ja James tietää Siriuksenkin oppineen sen.
***
"Minulla on lentävä moottoripyörä" , Sirius sanoi ja näytti hieman ylpeältä.
"Vau! Eikä ole!" James henkäisi.
"No, ei olekaan" , yksitoistavuotias Sirius mutisi. "Mutta sitten kun olen vähän vanhempi hankin sellaisen." ***
"Niin, ei sen pidäkään tuntua" , Sirius toteaa. "Muuten olisit tehnyt väärän valinnan minun ja Lilyn suhteen."
James ei pidä tavasta, jolla Sirius lausuu Lilyn nimen. Hänestä tuntuu, että Sirius yrittää - joko tahtomattaan tai tahallaan - houkutella hänet takaisin siihen aikaan. Aikaan, jonka James kirjoittaa vieläkin isolla mielessään.
"Piditkö sinä ollenkaan minusta, vai pelkästään siitä tunteesta, että joku myös piti sinusta? Siltä se nimittäin välillä vaikutti", Sirius ärähtää.
James sulkee silmänsä ja haluaisi tukkia korvansakin. Hän on kuullut tätä ennenkin, kuullut kun Sirius purkaa turhautuneisuuttaan.
"Ja entä Lily? Mikä hänessä on muka parempaa kuin minussa?"
"Hän on nainen. Hän voi synnyttää minulle lapsen. Sitä sinä et osaa tehdä. Olen sanonut tämä sinulle", James on harjoitellut, keksinyt hyviä syitä, joita Siriuksen on pakko tajuta.
"Ja?"
"Mitä ja?"
"Jos sinulla ei ole muuta syytä, niin kevyetpä ovat perusteet teillä kahdella."
James kiroilee mielessään. "Öh, kai minä tunnen oloni turvalliseksi hänen kanssaan, jos ymmärrät".
"En ymmärrä."
James tekee olankohautusta muistuttavan eleen, vaikka tietää Siriuksen inhoavan sellaisia epämääräisiä liikkeitä. Sirius tuhahtaakin hiljaa.
"Älä viitsi", James sanoo, ennen kuin Sirius ehtii jatkamaan. James ei jaksa kuunnella syyttäviä sanoja häneltä. James rakastaa Lilyä ja Lily Jamesia. Eihän siinä ole mitään vialla.
"Tehdä mitä?" Sirius kysyy.
"Syytellä minua, Anturajalka", James vastaa.
Sirius on hetken hiljaa ja seisoo kädet puuskassa katsellen Jamesia. "En minä syyttele sinua. Miksi minä muka niin tekisin?"
"Siksi, etten enää ole kanssasi. Siksi, että minulla on Lily."
Siriuksen kulmakarvat rypistyvät jälleen. Hän hakee hetken sanoja, ja löytäessään ne hän yrittää verhota niitä ylpeyteen: "Ne kysymykset, jotka äsken kysyin... Minä halusin vain tietää, ihan muuten vain."
James arvelee, ettei Sirius itsekään usko sanoihinsa. Ensin hän murjottaa, muistuttaa vanhoista ajoista, koskettaa, ilmiselvästi haluaisi vielä olla niin kuin ennen. Tai sitten Sirius ei itsekään tiedä mitä haluaa. Ainakin hetkittäin sellainen tunne nousee Jamesin mieleen, mutta hän työntää sen pois.
"Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas. Vaikket sinä olisi lähtenyt Lilyn mukaan, niin se juttu olisi kumminkin ollut pian ohi, minun valinnastani", Sirius sanoo ja tutkailee kattoa.
Jamesia jopa hieman naurattaa. Koko juttu menee niin epätodelliseksi. Jos kaikki tosiaan olisi niin kuin he väittävät sen olevan, ei olisi mitään ongelmaa. Huoneessa olisi kaksi miestä, joiden välillä ei olisi mitään ystävyyttä erikoisempaa. Ei katkeruutta, ei pettymystä, ei halua kääntää aikaa taaksepäin ja tehdä jotain uudelleen. Ei halua kokea jälleen sitä mitä he kokivat suljettujen ovien takana joskus kauan sitten. Kauan sitten? Siitähän on vasta muutamia vuosia.
Siriuskin näyttää huomanneen oman epäuskottavuutensa ja haroo hiuksiaan hymyillen aavistuksen verran nolosti. Molemmat pudistavat hieman sotkuisten, tummien hiuksien peittämiä päitään. Elämä on yhtä aikaa epäreilu ja naurettava. Se pilailee heidän, Anturajalan ja Sarvihaaran, kustannuksella.
"Minun on nyt mentävä. On jo vähän kiire" , James sanoo päättäväisesti ja yskii selvittääkseen kurkkuaan. Tänä iltana on jo valehdeltu tarpeeksi, mutta vielä yhden hän ehti juuri päästää suustaan. Ei hänellä ole kiire mihinkään.
"Hei sitten. Perheonnea", Sirius toivottaa ironisesti.
Perheestä Jamesin mieleen muistuu asia, jonka takia hän on tänne tullutkin. Hänellä on jäljellä yksi kysymys, jonka hän päättää uskaltaa kysyä.
"Ajattelimme pyytää sinua lapsemme kummisedäksi, muttet sinä varmaan suostu."
Sirius kohottaa katseensa yllättävän nopeasti, ja hänen silmänsä kiiltelevät lampun valossa. "Suostunpas", hän sanoo hiljaa.
James kohottaa kulmiaan epäuskoisena.
"Haluan opettaa edes yhdelle Potterille mitä uskollisuus on" , Sirius sanoo ja hymyilee pientä koiramaista hymyä. "Rehellisyydestä puhumattakaan."
