Nimi:Omenan pauloissa
Kirjoittaja: Feliicia
Ikäraja: Sallittu
Genre: Fluffy
Paritus: tyttö/poika
Yhteenveto: Seisoin keskellä käytävää. Jalkani eivät liikkuneet kuin ne olisi liimattu lattiaan. Vilkuilin ympärilleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota. Olin taas kerran pysähtynyt nähdessäni hänet.
Sanamäärä: 823
A/N: Tää tarina syntyi viime syksynä Luovan kirjoittamisen kurssilla. Hämmentävää kun hahmoilla ei oikeastaan ole nimiä, niin en tiedä miksi niitä nyt oikein kutsuisi. Oon viimeksi julkaissut tekstejä Finissä yli vuosi sitten niin tosi omituista julkaista taas jotakin. Kommenttia saa rohkeasti laittaa.
Omenan pauloissa
Seisoin keskellä käytävää. Jalkani eivät liikkuneet kuin ne olisi liimattu lattiaan. Vilkuilin ympärilleni, mutta kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota. Olin taas kerran pysähtynyt nähdessäni hänet. Mieleni teki hakata päätäni seinään. Sain jalkani liikkeelle ja käännyin pois. En juuri nyt halunnut häiritä häntä.
Seisoessani luokan edessä ennen tunnin alkua, hän käveli luokseni pirteästi kuten aina. Katsoin puhelintani, joten en huomannut häntä ennen kuin hän seisoi aivan vieressäni. Hän tuoksui raikkaalta omenalta. Nostin katseeni puhelimesta ja hän hymyili minulle leveästi.
”Moi”, hän tervehti. Hänen äänensä ei ollut karhea kuten muilla pojilla ja vaan ihanan pehmeä. Se sai hänet kuulostamaan hyvin ystävälliseltä. Sitä hän olikin.
”Moi”, henkäisin.
”Kai sä muistit tehdä läksyt?” Hän kysyi. Tietenkin olin muistanut tehdä läksyt. Miksi hän kysyi noin ilmiselviä asioita?
”Joo, kyllähän sä sen tiedät. Tärkeä kysymys onkin, ootko sä tehnyt läksyt?” Puhuimme paljon arkisista asioista. Aamulla ei voinut keskustella mitään syvällisempää.
”No, osan. Mulla on paljon mielenkiintoisempaa tekemistä kuin läksyjen tekeminen.” Hän virnisti tietävästi ja vilkaisin jalkojani. Olimme puhuneet illalla aika myöhään.
Tunnilla hän häiritsi keskittymistäni. Välillä huomasin jääneeni laskemaan hänen pisamiaan tai vain nauttimaan hänen tuoksustaan. Raikkaan omenan tuoksu sai yleensä keskittymiseni herpaantumaan ja aloin helposti miettimään alkuvuotta. Olin huomannut hänet jo ensimmäisenä koulupäivänä. Hän oli hymyillyt melkein koko ajan ja vaikuttanut jotenkin helposti lähestyttävältä. En kuitenkaan ollut uskaltanut mennä hänelle juttelemaan. Hän oli kerran kävellyt ohitseni niin läheltä, että haistoin hänen tuoksunsa. Sama tuoksu, jolta hän tuoksui joka päivä.
Ja yllättäen, yhtenä yksinäisenä välituntina, hän oli tullut luokseni. Me olimme vain jutelleet, en edes muista mistä olimme puhuneet. Jostain aivan tavallisesta. Hän oli ollut juuri niin ystävällinen kuin olin ajatellut. Olin hämmästynyt siitä, että hän halusi tutustua minuun. En ole oikeastaan vieläkään tottunut siihen, että voin puhua hänelle milloin tahansa.
”Haloo?” hän heilutti kättään kasvojeni edessä ja säpsähdin. ”Jäitkö sä taas haaveilemaan musta?”
”Ööö…”, yritin sopertaa jotain nokkelaa vastausta. Naurahdin ja hän hymyili minulle.
”Sä olet niin söpö kun punastelet.” Häntä ei haitannut se, että jäin usein haaveilemaan, olin hiljainen tai huonot polveni. Hän ei välittänyt pikku virheistä. Joku takanamme tirskui. Ehkä muut pitivät kömpelyyttäni hauskana. Käänsin katseeni taas opettajaan ja hän tarttui käteeni. Hengitin sisään hänen ihanaa tuoksuaan. Hänen raikas omenan tuoksunsa oli saanut minut riippuvaiseksi. Hänen ajattelemisensa sai minut nousemaan joka aamu sängystä. Ja vaikka en aamulla mennyt hänen luokseen, odotin aina näkeväni hänet.
Välitunnilla istuimme koulun aulan sohvilla. Hän oli kietonut kätensä ympärilleni. Mieleeni tuli etten oikeastaan koskaan ollut kertonut kuinka tärkeä hän oli minulle.
”Sä… tota siis…” En saanut suustani järkevää lausetta. Olisin niin halunnut kertoa hänelle, että välitin.
”No? Kyllä sä voit mulle kertoo.” Hän tiukensi otettaan ympärilläni.
”Sä… siis mä… tai siis et kai sä tiedät et sä oot mulle… nälkäinen. Tai siis mä oon tosi nälkäinen.” Miksi ihmeessä mä menin lipsauttamaan jotain tuollaista. ”Koska meil on ruoka?” Hän katsoi minua hieman kummastuneena ja nousin ylös.
”Ens tunnilla.” Hän tuijotti minua kuin yrittäisi tulkita ilmettäni. Nappasin tavarani lattialta.
”Mä meen tunnille. Nähdään sit koulun jälkeen.”
En pystynyt keskittymään tunnilla. Ajatukseni eivät vain pysyneet matikan yhtälöissä ja niiden ratkaisutavoissa. Aina kun yritin ajatella yhtälöitä, muistin miten hän oli yrittänyt opettaa minulle matikkaa. Loppujen lopuksi turhauduin ja aloitimme tyynysodan. Laskin kynän pulpetille. Viimeisenä kunnon kesäpäivänä, jolloin aurinko paistoi kirkkaana taivaalta ja pilvistä ei ollut tietoakaan. Olimme silloin puistossa muiden opiskelijoiden kanssa. Mutta en huomannut muita kuin hänet. Ja piilossa, selkiemme takana, hän oli tarttunut käteeni ja hymyillyt hieman. Se ei ollut leveä virnistys, vaan hänen suupielensä kohosivat vain aavistuksen ylöspäin. Muut ehkä luulivat, että hän hymyili heidän hauskoille jutuilleen, mutta tiedän, että se hymy oli tarkoitettu minulle.
Havahduin siihen, kun kaikki ympärilläni pakkasivat tavaransa. Tunti oli jo loppunut. Olin ollut aivan ajatuksissani, ruokailustakaan en muistanut oikeastaan mitään. Keräsin tavarani ja lähdin luokasta. Päästyäni pääovelle muut suuntasivat suoraan portista ulos, mutta minä kävelin jännittyneenä kohti paikkaa, jossa yleensä tapasimme.
Vanha, jo hieman kulahtanut penkki koulun pihalla odotti minua. Meidän ei ollut tarvinnut sanoa missä tapaisimme. Tämä paikka oli se mihin aina palasimme. Istuttuani hetken hieman tahraisella penkillä, kuulin askelia. Sen jälkeen tunsin hänen tuoksunsa ja pian hän rojahti viereeni ja penkki notkahti hieman alaspäin.
”Sori siitä aikaisemmasta. Mä en tiedä mikä muhun meni.”
”Ei se mitään. Sä voit nyt sanoa sen.” Hän hymyili minulle rohkaisevasti.
”Mä… mä vaan halusin kertoo et kuinka tärkeä sä oot mulle.” Hengitin syvään. Sanoin sen. Hänen hymynsä oli rauhoittanut minua ja nyt tuijotin polviani odottaessani hänen vastaustaan.
”Tonko takia sä hermoilit?” Hän tarttui kasvoihini ja sai minut katsomaan häntä silmiin. ” Sä oot mulle tärkeä. Luulitko sä, että mä vain nauraisin sulle?”
”Jotain sinnepäin kai. ”Käänsin katseeni pois hänestä.
”Hei, kato mua.” Katsoin häntä. ”Mä en ikinä nauraisi sulle.”
”Mä tiedän. Mä olin vaan epävarma, kun me ei oikeastaan olla määritelty tätä meidän juttua.”
”Tarviiks meidän? Ei meidän tarvitse alkaa selittämään muille.” Hymyilin jo hiukan.
”Ei, kunhan sä tiedät et sä oot mulle tärkein.”
”Säkin mulle.”
Hän tarttui käteeni. Hänen iso kätensä minun pienessä kädessäni me katselimme ihmisiä. Ja minä vedin sisääni hänen tuoksuaan ja annoin itselleni luvan nauttia siitä.
