Author: Duzku
Fandom: Doctor Who
Disclaimer: Jos oikeasti luulet minulla olevan mitään oikeuksia, mahtanetkohan olla pöpipää-pipipää? Ei tästä rahaa saa. Sitä varten on äänimeisselit. Ja ai niin, oletko koskaan ennen kuullut
husgialaisista?
Ikäraja: k-11
Genre: actionangstdramasekasotku
Warnings: ei kai tuota nyt itsetuhoisuudeksi voi suoraan laskea
Hahmot/Paritus: 10. Tohtori (rivien välissä nyt ainakin Tohtori/Rose)
Summary: Tohtori virui raajat levällään veden pyöreällä kalvolla. Joskus toiste hän olisi naurahtanut viittaukselle Vitruviuksen mieheen.A/N: Säästän pienokaisia ja laitan tähän korkeampaan ikärajaan, kun Tohtori ei nyt ole kovin kiltti. Inspiraatio teilasi ja siinä meni ne yöunet. Sijoittuu heti uuden DW:n kolmannen kauden perään. (Mulla ei ole (almost) mitään hajua tapahtumista kolmannen kauden jälkeen, älkää tuomitko.)
Rumpukattilakansalle oikeutta
Lämmin vesi helli ihoa läpimärkien vaatteiden läpi kuin linnunmaito.
Tottahan toki se tiedettiin, että husgialaiset ottivat palkokasvin syvälle limaiseen peräaukkoonsa jo pelkästä väärien kattiloiden tahattomasta kalistelusta, mutta että yliäänipesukoneen asettamisesta suoltamaan silkkaa visualisoituvaa avaruusääntä? Bingo. Suoraan agressiotumakkeeseen.
Ei sen silti mormooni vie olisi tarvinnut käydä käsiksi.
”Hyvä herra”, Tohtori pärski pulpahtaessaan pinalle, mutta joutui sulkemaan suunsa uudelleen välttääkseen vetämästä haalennutta keitinvettä keuhkoihinsa.
”Ihan tarpeetonta, luulemma. Voisimme keskustella, hoitaa –”
Tämänkertaisen uppeluksen aikana Tohtori sai vihdoin taiteiltua äänimeisselin povitaskusta.
”Sivistyneisyyttä,
hoplaa!”
Husgialainen tipahti kanveesiin kuin tutiseva perunasäkki, mutta ei riemu kauaa urennut – teollisuuskattila otti sukeltavan ajan herran märkänä vastaan kurttuisen käden otteen hervottua nilkasta. Raajat vispasivat, pää kolahti pohjaan, taju ajasta ja paikasta joutui hetkeksi hämärän peittoon.
Tohtorin ruumis nousi keuhkoihin jääneiden ilmataskujen avulla kyllä pintaan eikä ollut kovin älyllinen prosessi kääntää keittosammion pohjalle selkä, eli mitään todellista hätää ei ollut. Tohtori hengitteli rauhallisesti sakean mausteista ilmaa ja kelluskeli selällään suljetut silmäluomet väristen vesirajan pyyhkiessä niiden yli.
Hänellä ei ollut tästä kiire minnekään. Murto-osan verran epätahtiin (oi, pitkä tarina, leinauhoja ja sähköshokkeja) lyövän kahden sydämen jyhkeä rumpu kumahteli.
Tohtori virui raajat levällään veden pyöreällä kalvolla. Joskus toiste hän olisi naurahtanut viittaukselle Vitruviuksen mieheen.
Hänen ei tarvitsisi koskaan lähteä tästä, ei pakko jatkaa jatkumoa, ei astella taas seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan riemun pilkahdukseen ja sitä seuraavaan suruun. Universumi saisi pärjätä, hän vetäisi vekskuukkeliin sitä, joka laittaisi hänet hylkäämään nämä
rummut.
Rose… Ja nyt Mestari, viimeinen hänen kaltaisensa…
Nyt hetkinen, hälytyskellot pärähtivät soimaan. Rummut? Mitkä rummut?
Husgialaiset eivät hetkeen olleet kavahtaneet mitään niin kuin tärkkelykseltä lemahtavaa ajan herraa, joka karjuen ryntäsi äänimeisseli ojossa erehdyttävästi moottorisahalta näyttävää vihannesveistä (vehkeen toimintamalli oli moottorisahan) heristäen lahtaamaan pienintäkin limalölleröä myöten niistä jokaisen. Tohtorin ilme oli yhtä sanoinkuvaamatonta irvistystä.
”Sinä siinä! Onko teilläkin johtajana pahainen raukkamainen lippahivolainen?”
”Me_ll_ e_ ole johtajaa” jäivät husgialaisen viimeisiksi sanoiksi, joista ei tullut kuuluisia ajan herran pistettyä täyden raivonsa vimmalla koko rauhaan silloin kun niitä itseään huvitti tyytyvän mestarikokkilajin paistikuutioiksi. Ehkä jokin niiden vihollislajeista lähtisi kostoretkelle ja pistäisi poskeensa vuorostaan ne.
Tohtori haroi huohottaen paksuun tahmaan kuorruttuneita hiuksiaan. Irve ei ollut väistynyt, vaikka husgialaiset olivatkin.
Titaniumtölkki kieri nurkkaan tennarinkärjen tieltä. Näissä kaikkeudenkolkissa titaniumia oli tiheämmässä kuin alumiinia, mutta sen louhijat eivät enää olisi muovaamassa säilöttävilleen purkkeja tai ylipäänsä laittamassa mitään säilöttävää. Kestäisi kauan ennen kuin titaniumesiintymille eksyttäisi alustaan yksikään kansa. Taas yksi tapaus jonka olisi voinut hoitaa tyylikkäämmin, siistimmin, ja… Enemmän
oikein.
Mutta hetken aikaa hän oli ollut luovuttamassa. Hän tiesi käyneensä vain millisekunnin päässä irti päästämisestä. Ja hän oli sillä hetkellä tuntenut ainoastaan saavuttaneensa vihdoin jonkinlaisen rauhan.
Tohtorin keittiöveistä pitelevä käsi veti hänet maahan aina polvilleen saakka.
Ei enää koskaan.Ja ne RUMMUT.
