Mä puhun sekavii kun me jutellaan [30/30, k-11, hömppädramaslash]

[Zarroc]

Siunsäe, kiitos paljon kommentistasi :3
Tuhisija, saa nähdä kuinka kauan tämä pysyy hömppädramana koska en ole siinä kauhean hyvä.. 8'D mutta aww, kiitos ihanasta kommentistasi! ♥

A/N. yritän nyt olla jumittamatta tätä montaa viikkoa kerrallaan, kun lukuja on kuitenkin välillä odottamassakin. F300 12. Asiallinen

11.    Atomeiks miljooniin eri suuntiin

Joten pliis hymyile takas vaan
Tää on liian kylmä maailma jos kaikki tunteensa pakastaa

Minulla meni päälle viikko siihen, että kykenin jälleen ottamaan yhteyttä Tommiin edes jotenkin. Tai no, ei se minusta ollut edes johtuvaa, olisin vain luistanut karkuun jos olisin suinkin pystynyt. Mutta rastat ilmestyivät yhtenä tiistaiaamuna tiskille ja nostettuani katseeni näppäimistöstä, näin vain Tommin kohti kumartuneen olemuksen.

”Et oo soitellu mulle”, se sanoi viatonta ilmettä tavoitellen ja minä vähän väkisin hymyilin.
”En niin”, totesin. ”On ollu kiireitä.”
”Ai sellaisia, on-niin-tylsää-että-luen-töissä-iltalehteä –tyyppisiä kiireitä?”
”Kind of”, huokaisin. Ketä minä muka edes huijasin?

Tommin hymy oli ilkikurinen, mutta se vaihtui hetkessä hieman vakavampaan kuullessamme sen puhelimen soivan.

”Etkö vastaa?” kysyin huomatessani sen välttelevän olemuksen.
”En mä. Jaakko tulee suomeen ens maanantaina ja mä…” Rastat heilahtelivat surullisesti kun se pudisti päätään ja loi minuun sitten yhden intensiivisimmistä katseista ikinä. Ja me oltiin kuitenkin joskus tehty kaikkea, mistä naapurit tuppasivat seinän takana hermostumaan.
Yritin avittaa sitä saadakseni mielikuvat pois päästäni. ”Sä et halua sitä takas?”
”Nii.”

Nielaisin raskaasti ja katsahdin Marjoon, joka näytti sentään vähän armeliaammalle kuin viikko sitten. En oikeasti tiennyt mitä minun olisi nyt pitänyt tehdä. En tiennyt olinko valmis ottamaan Tommia takaisin vai kannattaisiko minun työntää se pois.

Valitsin sen ainoan vaihtoehdon, jossa olin hyvä.

”No tiiätkö, mun pitää jatkaa töitä”, totesin viileällä sävyllä. Tommi kuului sen Jaakkonsa luokse, ei lähellekään minua. Ei olisi pitänyt unohtaa hetkeksikään, että se oli tuollainen epämääräinen suhteilija.
”Sun ois parasta mennä ennenku…” en kuitenkaan saanut edes lausetta loppuun, en tiennyt miten päättää se. Tommin katse sai muuttamaan käsitystäni kaikesta joka hetki, joten painoin pääni. Nähdessäni pelkkää tympeänruskeaa pöytää, en voinut estää Tommin huulien käväisyä hiuksissani ennen kuin paino pöydänreunalta katosi.
”Mä tiiän.”

Nostin katseeni vasta monta minuuttia askeleiden hiljennyttyä ja tajusin purreeni huuleni melkein verille. Marjo läimäytti lastenkirjan pöytään vähän turhan kovaa ja sai minut vilkaisemaan itseään.
”En sano mitään”, se sanoi ensin ja meinasin jo huokaista helpotuksesta. ”Mutta sä oot kyllä tyhmä jätkä Gabriel.”
Sen jälkeen se loi hymyn kasvoilleen ja kääntyi keskustelemaan paikalle tulleen mummon kanssa. Minä mutisin itseni tukehduttamisesta mangaan ja pakenin takaseinän sohvannurkkaan.

[Räntsäke]

Kiva luku! : )
Mariasta ja Nitasta oli mukava välissä lukea, samoin kiehtovaa on tämä Gabrielin jahkailu. Se ei tunnu oikeen ittekään tietävän, mitä tahtoo Tommista. Vähän kyllä silloin tällöin tuntuu siltä, että tämä toinen osapuoli on koko ajan selvillä vesillä siitä mitä hän tahtoo. Varmaan Tommia ittäänki vähän mietityttää pyöritellä toista jätkää samaan aikaan ku tämä Jaakko on muualla, vaikka ei se niinkään ole tässä esille tullut. Liekö siksi kun Gaben näkökulmastahan tämä kerrotaan.
Ihan hyvä tuo, kun se sanoi ettei taho enää jatkaa Jaakon kans. Mää oon oikeestaan vähän miettinyki, että haluaako Tommi oikeesti Gaben takas vai onko se pelkkä korvike Jaakon poissaolon ajaksi.
Musta tuntuu, että mä alan ehä pikkuhiljaa saada kiinni näistä hahmoista. Siinä on hetken aikaa kestäny, mut hiljaa hyvä tulee.

[Tuhisija]

Voi Gabriel ja voi Tommi. Kieltämättä vähän ja vähän enemmänkin kinkkinen tilanne, kun ottaa huomioon, että heillä on jo yhteinen menneisyys, eikä ilmeisestikään kovin valoisa sellainen (noh, ei Gabrielin osalta, jos Tommi on suhteillut samalla muidenkin kanssa). Mutta silti vain se Tommi vetää puoleensa, mikä on toisaalta ymmärrettävää. Ei taida Gabriel olla päässyt eroon kaikista tuntemuksistaan toista kohtaan. Mutta pohdin samoja juttuja kuin Räntsäkekin pohti kommentissaan, siis siitä että mitähän Gabriel mahtaa olla Tommille. Hmm.

Marjo on muuten kiva. Jotenkin se on sellainen symppis, tai mun mielestä ainakin. En osaa sanoa miksi, mutta se nyt vain on

[Zarroc]

Räntsäke, uhh, hyvä että joku saa jotain selvää näistä hahmoista. Minulla ei nimittäin ole mitään hajua mitä nämä säätää, ne vie minua ihan satanolla. Kiitos ihanasta kommentista ♥
Tuhisija, jes, joku huomasi Marjonkin! 8'D en siihen ole kyllä paljoa huomiota edes kiinnittänyt tekstillisesti, mutta hyvä sivukomppaajaätätipersoona se on. Kiitos jälleen :3

A/N. F300 212. Ponnettomuus

12.    Sun takii mä oon näin saatanan sekasin
 
Sori beibi ei pitäny tehä numeroo
Mut koska sä eroot?

Istuin viikon lopun ajan oman sohvani nurkassa ja tuijotin tympääntyneenä television tyhjää ruutua. En halunnut katsoa telkkaria, en lukea kirjaa enkä kuunnella musiikkia. Halusin hankkiutua humalaan ja nuolla Tommilta luulot pois, mutta olin siihenkin liian pelkuri. Saamaton. Vätys. Onneton reppana.

Hiton pelkuri, Antti Tuisku lauloi päässäni ja minua ärsytti.

”Oot perseestä”, totesin puhelimeen ennen kuin tiesin kuka soitti ja kuulin ärähtävän naurunrippeen. Viola siis.
”Joo mulla on se tiedossa”, se tokaisi turhautuneen oloisena. Mutta ei samalla tavalla kuin minä olin. Se vaikutti sille, ettei se halunnut puhua minulle, mutta ei kenellekään muullekaan. Minä halusin vain ryömiä kuoppaan kuolemaan.

”Arvatenkin”, vastasin, en tiennyt mitä tehdä. Heitin kaukosäätimen jonnekin kauemmas ja halusin huutaa. ”Mitä sä haluut?”
”Tuu mun luo, saat kaikkee mitä tarviit.” Violan äänessä oli jotain, mitä en halunnut kuulla ja työnsin itsepäisenä kaikki ajatukset pois.
”Mistä sä tiiät mitä mä…” en kerennyt saada lausetta loppuun, kun Viola oli jo lyönyt luurin korvaan ja minä huokaisin.

Keräsin itseni kasaan sohvalta ja lähdin Violalle yksinäni kiroillen. Oven taakse asti kuului musiikki ja puheensorina, minä vähän varkain mietin miten se aina lahjoi kaikki naapurin mummot. Ehkä se oli liian ihastuttava eikä kukaan halunnut valittaa siitä. Tai sitten se oli vaan perseestä ja muut oli kuuroja. Taisin liputtaa enimmäkseen jälkimmäisen teorian puolesta.

Oven avautuessa olin kerennyt juuri ja juuri saada naamalleni jonkinasteisen neutraalin ilmeen. Tai edes sen tapaisen.
”Moi beibi”, Viola nauroi minulle jonkun tummahiuksisen naisen kaulasta käsin ja minä vähän hämärästi tajusin, että se oli se joku Karita. Sen lanteilla oli sormet, mitkä varmaan kuuluivat tyttöystävälle tai jollekin. Ahdistuin lisää tajutessani, etteivät edes hyvinkin kauniisti esiin tulevat rinnat herättäneet minussa mitään kiinnostusta.

Violaa ei tuntunut mikään kiinnostavan, se hymyili vain siksi, että joku tajusi pitää sen pystyssä. Keppiä en nähnyt missään, vaikka jalka arvatenkin oli yhtä kipeä kuin ennenkin.

”Miks sä ees halusit mut tänne”, huokaisin, kun Viola riistäytyi kannattimistaan ja ripustautui hetkeksi kaulaani. Kai se olisi ollut ihan okei, jollei se olisi ollut ainakin osittain sisareni. Äh, jollei olisi ollut nainen ollenkaan. Kiedoin kuitenkin käteni sen vyötärölle, nostin sitä vähän ilmaan ja annoin sen painaa pusun poskelleni. Ällöä. 

”Maria haluu sut käväsemään siellä, kai”, tuhahdin ja se pudisteli päätään. Se ei halunnut muistaa riitoja, Nitaa – jota kohtaan se tunsi kai myötätuntoa – eikä mitään muutakaan.

”Mä halusin vaan näyttää sulle jotain”, Viola hymyili kuin en olisi koskaan mitään sanonutkaan ja kohta Tommi astui niiden takaa eteeni. Sen rastoissa oli helmiä ja se hymyili minulle hellästi, vaikka näin varovaisen surun sen katseessa.

En osannut kuin hengittää hiljaa, melkein päästäen Violan tippumaan.

[Hilla]

En osannut kuin hengittää hiljaa

Oi.

Kyllä se tästä.

[Zarroc]

takkuinen, kyllä se joskus

A/N. F300 42. Olematon

13.   Tanssit lasinsirpaleissa (aikaa on)

Kuin savukkeet kupeissaan, sun sydän palaa pikkuhiljaa
Yökerhon valokyltin alla sä siitä karistelet tuhkaa

He väistyivät hiljaa syrjemmälle meidän tieltämme, kun Tommi tuli lähelleni. Aivoissani ei liikkunut mitään katsellessani sitä, minusta tuntui sille, kuin koko maailma olisi hiljaa pysähtynyt. Eikä se johtunut suinkaan siitä, että olisin ollut niin iloinen nähdessäni Tommin, vaan siitä, että näin Jaakon astuvan hitaasti esille sen takaa. Tai ainakin arvelin sen olevan se Jaakko, sopi ainakin kuvaukseen.

Äkisti huomasin, että Tommi oli jäänyt oikeasti huomattavasti kauemmas kuin yleensä. Purin huultani ja katsoin sen pään yli Jaakkoon, joka oli sekin aika lyhyt. Mistä näitä kääpiöitä oikein sikisi?

”Mä…” Tommi ei tuntunut saavan sanaa suustaan, tuijotti vain minua hiljaa. Ihan kuin se olisi koittanut kertoa jotain. Jaakko astui eteenpäin, kietoi kätensä sen vyötärölle ja hymyili kiintyneesti.
”Me ajateltiin julkistaa meidän kihlaus”, blondi tokaisi kuin vettä vain ja särki koko maailmani pieniin pirstaleisiin.
”Mitä?!” ärähdin, Tommin neutraali ilme oli vaihtunut pieneen pelkoon.
”Gabriel…”
”Älä”, pyysin siltä, vaikka ääneni kalskahti teräkseltä. Katsahdin Violaan, joka tuntui hieman yllättyneen käytöksestäni.

Minun oli pakko saada ilmaa.

Käännyin ympäri ja kävelin pois heidän luotaan, paiskaten oven kiinni perässäni. Kävelin portaat alakertaan ja viimein alaovesta ulos, uskomatta vieläkään näkemääni. Hetken kuluttua ovi kolahti uudestaan, mutta en kääntynyt katsomaan.
”Voit vaikka suksia suohon”, ilmoitin tietämättä vieläkään kuka siellä oli. Kuulin – uskomatonta kyllä – pienen naurahduksen ja se sai minut pysähtymään ja kääntymään ympäri.

Katselin sitä Karitaa, joka oli piikkikoroissaan yhtä pitkä kuin minäkin ja se hymyili.
”Mitä sä täällä teet?” kysyin siltä paljon vihaisemmin kuin tuntemattomille oli edes yleensä tarkoitus.
”Tulin tuomaan sulle röökiä ja viinaa, koska miehethän ei itke”, se kohautti olkiaan. ”Vaikka tuskinpa sä ees poltat, junnumestari.”

”Mitä sä siitäkään tiedät”, sylkäisin.

Karita vain hymähti ja minusta tuntui, että se oli vähän kuin immuuni kaikelle. Se oli siirtynyt harppomaan viereeni ja vilkaisin sitä synkästi silmäkulmastani. Silti ihmettelin edelleen, mitä se teki täällä. Eihän se edes tuntenut minua millään tavalla.

”Viola ois tullu, mut se ei ehkä oo hyvä idea”, se totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja ojensi minulle röökiaskia. Otin sieltä yhden sanomatta mitään ja annoin naisen sytyttää sen. ”Ja Rebecasta ei oo missään mitään hyötyä, ne muut oli liian kännissä ja Tommi…”
Sen nimen kuuleminen sai minut vavahtamaan ja Karita vilkaisi minua tutkimaton ilme kasvoillaan. Se sytytti itselleen röökin ja hetken ajan seurasimme savun leijailua sen hiuksiin.

”Joten mä tulin. Ei auta valittaa.”

[Tuhisija]

Apua, mitä? oli mun ajatukset kun luin kahdennentoista, koska ajattelin hetken aikaa, että ei kai Violalla ja Tommilla nyt ole taas jotain meneillään, mutta ei sittenkään onneksi

Mutta... Mitä Tommi olet mennyt tekemään? Kihlaus Jaakkoon? Mitä, milloin, missä näin kävi? Voi apua, eikä se edes vaikuta innostuneelta. Nyt on kyllä draamaa (jee, draamaa !) ja voi apua, mihinkäs tästä nyt edetään?

Ihanaa kun nuita tyttöjä joistain siun kirjoittamista tarinoista pompahtelee esiin tässä, Karitastakin muistelisin lukeneeni joskus. Mutta nyt ei olekaan mitään sen kummallisempaa sanottavaa, odottelen tässä, että mitä Gabe mahtaa tehdä ja selitteleekö Tommi vai palaako se vaan Jaakon kainaloon vai mitä. Kiitos

[Hilla]

Mitä tässä oikein tapahtui? Kihlaus? Taisin pudota kärrystä ja iskeä pääni kovaa. Johonkin sattui nyt ja eittämättä kohta johonkin toiseenkin.

[Zarroc]

Tuhisija, äläpä muuta viserrä. Olen itsekin vähän ulapalla, mutta kyllä tämä tästä.. 8'D kiitoos :3
takkuinen, epäilemättä kohta koskee kaikkiin c:

A/N. F300 47. Pitkä

14.    Pahan pojan rauhottaa se kun saa vaan lyödä

Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään.
Jos sä kuulet mun huudon melun alle jääneen.

Karitan sanoja seurasi hiljaisuus, minkä aikana se sai poltettua röökinsä loppuun. Minä olin jo puolivälistä lähtien antanut sen vain olla, tuijottaen hiljaa eteeni. Vauhtimme oli hidastunut verkkaiseksi, vaikkei toisella ilmeisesti ollut ollut mitään vaikeuksia pysyä rinnallani äskenkään.

”Niin oliks sulla sitä viinaa”, kysyin lopulta hitaasti, ajatuksiani järjestellen. Se ojensi minulle salmaripullon, jolle irvistin vähän. Totta kai nämä tytöt joivat väkeviä, ei kai nyt mitään muutakaan voinut olettaa. Enkä tiennyt ollako siitä edes pahoillani.

Ottaessani ensimmäisen kulauksen olin ehdottomasti pahoillani, mutta toisen jälkeen en jaksanut enää välittää.

”Ei varmaan kannata koko pulloa juoda kerralla”, Karita kommentoi ja tajusin antaa sillekin. Se hymähti, joi hieman ja pisti sitten pullon takaisin nahkatakkinsa sisälmyksiin. Ihmettelin, oliko sillä muka noin suuret povitaskut vai tisseihinkö se sen työnsi. En kuitenkaan uskaltanut kysyä.

”No, kerropa mikä sun ongelmas Tommin suhteen on”, se totesi lopulta kun olin juuri kerennyt miettiä, että alkoholi alkoi kiertää kivasti elimistössä. Vilkaisin siihen kulmaani kohottaen, mutta en halunnut tivata kuka sillekin oli mitään kertonut.

Eihän Violakaan tiennyt.

”Se alko taas lämmittää muhun suhdettaan ja sano ennenku Jaakko tuli takas, ettei halua sitä enää”, purskautin suustani kaiken, mitä en meinannut edes sanoa. ”Mä pääsin siitä jo kerran yli, mut vittu ne rastat tekee mut hulluks.”

Karita naurahti hiljaa, mutta olin jo tajunnut, että se oli vain sen tapa kommentoida asioita. Itseironiaa, ehkä. Sen vihreät silmät näyttivät tummilta iltahämärässä, kun se katseli mietteliäänä ympärilleen.
”Ihmisillä on vähän paha tapa tehä tommosta paskaa”, se totesi. ”Eikä ne lopulta ees ite tajuu miks ovat niin perseestä.”

”Tai sit tajuuvat ja ovat ihan megaperseestä”, tuhahdin ja Karita nauroi tällä kertaa oikeasti.

”Okei, mun pitää ehkä kertoo sulle miks mä ja Rebecca ollaan yhessä. Ehkä sit alat tajuta miks mulla on paljon pohjaa tälle keskustelulle.”

Katsahdin siihen tietämättä haluaisinko edes kuulla jonkun toisen ongelmia, mutta en osannut kieltäytyä siitä salmarista. Eikä sitä minulla ollut, jos lähtisin vain lätkimään Karitan seurasta.

Se heilautti jumalattoman pitkät hiuksensa selän puolelle, sytytti uuden tupakan ja veti henkoset selkeästi miettien, millainen versio minulle kannattaisi edes kertoa.
”No niin, kaikkihan lähti siitä että mä varastin Rebecan sen poikaystävältä”, se aloitti ja minua huvitti ihan vähän.

Tästähän tulisi opettavainen tarina.

[Hilla]

Lohduttaminen on vaikea laji. Jotkut alkavat heti kertoa kuinka itse on ollut samassa tilanteessa, toiset ovat vain läsnä jne. Kuitenkin lohdutettavan osa on aina yksilöllinen, riippumatta siitä vaikka sata lähimmäistä olisi kokenut saman. Tuska on kuitenkin käytävä läpi itse, toiset voivat sitä helpottaa, mutteivät ottaa pois.

Miesten tilanne on tiukassa jumissa, eikä minulla ole mitään ymmärrystä, kuinka tästä vielä pari saadaan. Voi.

[Tuhisija]

Mun pitää selvästi mennä tutkimaan sun ficcilistaa, koska nyt jäi mietityttämään, että oonko lukenut Karitasta ja Rebecasta ja jos oon, niin mitä. Kyllä mä hämärästi muistan, että olisin, mutta sitä on varmaan sen verran aikaa, että apua. Jäi vaan mietityttämään tuo Karita alkoi kertoa siitä ja Rebecasta

Mutta no niin, hienoa että Gabe sai nyt edes jollekin avattua suunsa, koska kieltämättä tuossa tilanteessa haluaa ehkä vähän jo avautuakin ja pohdiskella. Vaikkei se pohdiskelu mitään auttaiskaan.

Ihmettelin, oliko sillä muka noin suuret povitaskut vai tisseihinkö se sen työnsi. En kuitenkaan uskaltanut kysyä.

Mua välillä naurattaa nää Gaben tekemät huomiot Ne on vaan niin jotenkin ihania pieniä piristyskohtia tekstissä. Tai niin, jotenki. Hymyilen ja hymähtelen täällä ainaskin niille.

Mutta kiitos jatkosta, jään odottelemaan lisää :>

[Zarroc]

takkuinen, lohduttaminen on aika kamalaa osaltaan. Mutta jumissa ollaan pahemmin kuin täi tervassa, katsotaan päästäänkö irti...
Tuhisija, Karitasta ja Rebecasta mulla onkin aimo annos kaikkea, ne taitaa olla mun rakkaimmat hahmot.. 8'D niiden suhteesta tosin ei taida oikeasti edes kunnollista tekstiä olla. Mutta he, hyvä että huomiot huvittaa ja kiitos paljon kommentista ♥

A/N. F300 17. Erakko

15.    Ota mun takki, ei palella sun tarvii

Sit baaripöydässä, kerroit sun miehestä sun eksästä, teidän väleistä kylmistä
olit nähny sen aulassa, toinen nainen kaulassa

Puolikasta salmaripulloa myöhemmin Karita oli kertonut puolikkaan elämänkertansa ja kuulemma senkin vain pääpiirteittäin. Minä urahdin jotain sekavaa, olimme päätyneet jonnekin metsänreunaan istumaan puita vasten kuin kunnon hipit aikanaan. Se pirun nuotio vain puuttui ja äkisti toivoin, että minulla olisi ollut päällä jotain muutakin kuin puolipitkähihainen kauluspaita.

En minä kauhean herkästi palellut, mutta pitkään istuminen lähes kosteassa maassa nyt ei tehnyt kenellekään hyvää. Alkoholikaan ei lämmittänyt muualta kuin vähän sisältä päin.

Karitalla ei näkynyt olevan mitään ongelmaa nahkatakissaan, pillifarkuissaan ja koroissaan. Uskalsin jopa kevyessä humalassa myöntää itselleni, että vaikka se näytti kuinka kauniille, en osannut tuntea siihen yhtään minkäännäköistä seksuaalista vetoa.

Voisin toki yrittää vitutukseen asti, mutta se oli vähän turhaa.

Hauskinta koko jutun kertomisen aikana oli se, että Karita oli kutsunut Rebeccaa tasan kerran tyttöystäväkseen. Ja senkin menneessä aikamuodossa.
”Siis mikä se sulle ees on, jos te ootte kerran yhessä?” lipsautin kysyä, vaikka olimme olleet hiljaa aiheesta jo jonkin aikaa.
”Se on mun… elämänkumppani. Mun rakastettu, mun kihlattu, mun vaimo, vielä joskus.”

Karitan syntisen vihreät silmät paloivat ihan eri tavalla kun se puhui Rebecasta.

"Mä ehkä ymmärrän nyt", totesin lopulta hiljaa, kun Karita poltti taas ja katseli jonnekin taivaalle. Sen katse viivähti minussa hetken ajan, mutta muuta merkkiä kuuntelemisesta en erottanut siitä.
"Siis, miks sä lähit mun perään."

Karita naurahti savua ja katsoi minua nyt kunnolla. "Älä erehy luulemaan että kykenisin tuntemaan jotain empatiaa, koska siihen nää jutut aina vaan kaatuu."
"Mä epäilen että sä oot vaan sekasin päästäs", virnistin sille ja se tuntui hyväksyvän syyni mukisematta.

Eli sille kelpasi mikä tahansa muu paitsi se, että sen luultiin tuntevan jotain.

Katseeni seurasi lähes välinpitämättömästi, kun se nyki ruohonkorsia korkojensa piikeistä. Äkisti minua hymyilytti, halusin tanssimaan. Mieluiten jonnekin, missä oli musiikkia.
"Eli sä et itke, mutta sä tanssit?" Karita kommentoi ideaani esitettyäni sen ja hetkeksi mielialani melkein latistui.
"No, piru vie. Mennään tanssimaan kun tälle tielle lähdettiin", se kuitenkin ärähti hetken kuluttua puolittain hymyillen ja kohta minua vietiin kuin pässiä narussa.

"Meinasiks saada sen salmarin muka sisään tonne?" kysyin mietteliäänä tuijottaessamme baarin aukinaista oviaukkoa, mistä kuului varsin erehtymätöntä rumpujen pauketta.
"Luuleksä että nää kattoo täällä?" Karita tuhahti ja veti minut perässään humaltuneeseen musiikin maailmaan.

[Siunsäe]

Tämä käy vaan entistä kiinnostavammaksi. Tommi käyttäytyy kovin kummallisesti... Ja toivon, ettei Gabe sen takia nyt ihan kokonaan romahda. Karita on hyvin rakennettu henkilöhahmo.
Jatkoa!

[Zarroc]

Siunsäe, totta puhuen minua hirvittää milloin tämä alkaa vain toistaa itseään.. en ole jatkisten kirjoittaja. Mutta heh, Gabe on vahvempi kuin luulemmekaan! ainakin toivon niin 8'D kiitos paljon kommentista ♥

A/N. F300 55. Surkea

16.   Mutten jätä sua vaik avain ei toimi

Piti taas pitkittää aamuu, kaunis ajatus känniin kaatuu
Saatan väärälle ovelle vaappuu, mut aina mä palaan

Päässäni humisi kuin karusellissa ripustautuessani kiinni Karitaan, kun sen itsevarmuus loi ympärillemme vapaata tilaa olla. Minua olisi hävettänyt oma vakauteni päätyä koko ajan kontilleni, jos olisin välittänyt yhtään enempää senhetkisestä elämästäni tai olemuksestani. Niinpä hoipertelin sen rinnalla ja yritin pitää kädet niissä kohti, etten ottaisi ensimmäisenä turpaani.

En kyllä pitänyt sitä mahdottomuutena noin muutenkaan, vaikken sanottavasti hiplaisikaan.

Karitaa selkeästi huvitti lääppivä käytökseni, se oli juonut piilopullonsa tyhjiin minun vetäessä välillä välistä ja ihmettelin, kuinka helvetissä se pysyi edelleen pystyssä. Se ei horjunut vetäessään minua perässään ulos, se tarvitsi röökin ja minä happea ihmismassan seasta. Tai saattoi se huojuakin, mutta minä olin liian onnellinen omassa sumeassa maailmassani tajutakseni sellaisia asioita.

Olin kysynyt mihin se sulloi sen pullon, kun ei kai niiden tissien lisäksi takkiin mitään mahtunutkaan. Se oli nauranut ja murjaissut jotain salataskuista, joita en kuitenkaan millään nähnyt.

"Mikä sua vaivaa", ulisin sille ulkona seinää vasten nojaillessani, minulla oli ihan täysi työ pysytellä pystyssä, vaikka olin huomattavasti pidempikin kuin Karita. Miten sille ei viina mennyt päähän sitten mitenkään, ei tuo ollut edes mahdollista enää. Ainoastaan silmistä näki, että se oli nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta ja se siitä.
"Voi kuule, toleranssi", se virnuili minulle. "Enkä mä oo mikään pikkutyttö enää."

Samassa sen puhelin soi, kun meinasin jo väittää vastaan ihan mihin tahansa, vaikken ollut enää ihan varma siitä mistä me ylipäätään puhuimme.

"Karita. Mm, joo. Gabe on ihan okei, mä vein sen vähä tanssimaan. Joo me tullaan sinne takas jahka toi taas kävelee, joojoo. Sä tunnet mut, ei meillä tässä mitään hätää ole. Ootsä kunnossa? Violako? Raahaa se sisälle, mä oon kohta siellä. Joo, pysyn. Oo kunnolla, moi."

Karita työnsi puhelimen taskuunsa katsottuaan ensin kelloa. Minulla ei ollut hajuakaan paljonko se mahtoi olla, mutta en välittänyt kysyäkään. Nainen poltti savukkeen pikavauhtia loppuun, tallasi sen päkiällään ja katsahti minuun. Arvasin sen naamasta jo, vaikken olisi sitä puhelua kuullutkaan, että meidän iloinen tanssi-ilta oli päättymässä.
"Nyt ois kiva ku voisit liikkua, siellä se Viola vollottaa parvekkeella marihuuruissaan kun on niin paska sisko."

"Voi vittu", huokaisin, otin Karitaa kädestä ja me lähdimme taivaltamaan seuraavaan määränpäähän, vaikka halusin harata vastaan koko 80 kilon painollani.

[Hilla]

Kannattaakohan Gabrielin mennä takaisin, hänelle ei ehkä tee hyvää nähdä ihan kaikkia/kaikkea asunnossa. Tai jos Tommi olisi löytänyt järkensä ja ainakin täksi yöksi häipynyt.

[Räntsäke]

Hmm... Tää kommentti tulee varmaan vähän myöhässä ku kihlausuutisesta on jo näinkin pitkä aika, mut sitä onkin pitänyt pureskella jonkin aikaa. Miulla on omat päätelmäni siitä, miten tällaiseen tilanteeseen päädyttiin, tai oikeastaan kaksikin, mutta saa nyt nähä oonko lähelläkään oikeaa. Musta tuntuu, että tässä on käyny joko niin että Tommi on suuttunut Gabelle, tai sitten äijä on täys mulkvisti ja on käyttänyt Gabea vain törkeästi hyväkseen oman ukon korvikkeena. No, jälkimmäinen vaihtoehto ei omiinkaan korviini kuulosta todennäköiseltä, mutta kattoo nyt miten tässä loppupeleissä käy ja miten asiat oikeesti ovat.
Mie odotan kyllä ihan innolla sitä kun nää menee takasin... Saas nähä, mitä tapahtuu. : )

[Zarroc]

takkuinen, hehe. Tuut ehkä vihaamaan mua tän takia.
Räntsäke, 8'D saapa nähdä mitä tapahtuu, tosiaan. Minulla on takataskussa tätä viisi lukua lisää ja silti ei meno parane. Kertoo paljon tekstistä. Kiitos jälleen kerran! :3

A/N. F300 197. Inho

17.    Haluun karkuu äkkii

En tiedä mitä tapahtuu, en tiedä mistä herään
taas täs kävi näin, mul on paita väärin päin

Heräsin aamulla siihen helvetin outoon tunteeseen, että joku tuijottaa minua. En saanut aluksi edes silmiäni auki kunnolla, kun jo aistin tuijotuksen tulevan ihan vierestä. Sitten älysin hetkittäin, että joka kohtaan kehossani koski aivan saatanasti, puhumattakaan siitä, että joku selkeästi makasi jalkojeni päällä.

Räpyttelin silmiäni epävarmana ja ensimmäinen asia, mistä sain suunnilleen kiinni, oli Jaakon pistävänsiniset silmät, kun se tuijotti minua sängynreunalta.
"Mitä?" korahdin sille osittain hämmentyneenä, osittain ärtyneenä ja se pudisti päätään lievästi hymyillen. Minun täytyi tosiaan näyttää aika perseeltä kun se katseli minua noin.
"Sulla oli melkonen ilta”, Jaakko totesi, heitti minulle buranaliuskan ja hävisi. Miksi sen piti muka olla noin ystävällinen? Kuka edes käyttäytyi noin kun muut makasivat krapulassa? Eikö sillä sitten ollut?

Tykkäsin koko jätkästä hetki hetkeltä vähemmän.

Tajusin vasta sen mentyä katsoa vähän paremmin ympärilleni. Vieressäni oli Viola sikeässä unessa, kietoutuneena sängyn toiseen peittoon kuin jonkin sortin kevätkääryle. Jalkojeni päällä oli Tommi, jonka rastat kutittivat reittäni harvinaisen ikävästi. Ja myös todella häiritsevästi aamuseisokin kannalta mietittynä.

Pudistin ajatuksen äkkiä päästäni, vaikka sen liikuttaminen sai kyllä katseeni sumentumaan ärsyttävästi. Siirsin siis katseeni vierelleni, yrittäen kovasti unohtaa päänsärkyni ja sen aiheuttajat.

Vasemmalla puolellani oli Laine. Siinä kohti minun teki mieli kirkua kuin tyttö, koska tajusin, että olimme ainakin puolittain saman peiton alla. Eikä minulla ollut mitään hajua miten, miksi ja oliko minulla vaatteita päällä noin ylipäätään.

Yritin saada itseni ylös sängystä potkimatta Tommia juurikaan päähän ja luojan kiitos, minulla oli sentään bokserit jalassa. Etsin katseellani muita vaatteitani, mutta en nähnyt muuta kuin housuni lattialla. Vedin ne jalkaani äristen päänsärkyäni ja onnistuin herättämään Violankin buranaliuskaa etsiessäni.

"Mitä sä rymyät täällä tähän aikaan", se mutisi minulle selkeästi tietämättä kuka edes olin. Sen silmät olivat sameat, kun se räpytteli muutaman kerran.
"No etin buranaa saatuani oikein sivistävän aamuherätyksen", ärähdin sille omaa pahaa oloani, mutta ennen kuin kerkesin edes katua, Viola oli jo nukahtanut uudestaan.

Katsoessani uudemman kerran sängylle näin, että Tommi oli kietoutunut johonkin, mikä muistutti erehdyttävästi kauluspaitaani.

Kasvot kevyesti hehkuen painelin ulos huoneesta varoen paiskaamasta ovea kiinni perässäni.

Keittiöstä löysin Jaakon, Karitan ja Rebecan aamukahvilta. Kahdesta viimeisestä välittämättä käänsin katseeni suoraan Jaakkoon, päänsäryn tuomaan ärtymykseen turvautuen.
”Mitä vittua jätkä stalkkaa nukkuvia ihmisiä?” murisin sille paikallani seisten. Tunsin Karitan katselevan minua, mutta en halunnut tietää miltä se tänään päätti näyttää.

”Mitä --”, Jaakko aloitti, mutta minä sihahdin hiljaa. Tunsin vatsani kääntyvän ympäri yhtä äkillisesti kuin mielialanikin tuntui vaihtelevan ja jouduin pinkomaan vessaa kohden epätoivo silmissä kiiltäen.

[haryu]

Huu, vähänkö jännä  oon monesti tuota otsikkoa tiiraillut ja miettiny että jospa nyt vilkaisisin että miltäs tää näyttää mutta niin. Oon kyllä tosi ilonen että päädyin lukemaan.

Tosi simppeliä kieltä ja mukavaa luettavaa. Tässä ei mun mielestä turhia höpötellä ja hyvä niin, tykkään tän tyylistä. Hahmot on kaikki tosi kivaisia ja Gabe niin sulonen tosiaan menee vaan hetki hetkeltä kiemuraisempaan suuntaan ja vähän kauhunsekaisella mielenkiinnolla odotan että miten tää kaikki tulee päättymään.

Jään seurailemaan

[Tuhisija]

Mäkin mietin, että mitä ihmettä Jaakko nyt siellä tuijotteli Gabea, mutta ehkä se vain oli katselemassa, että sen kihlatulla on kaikki hyvin (kihlatulla, joka on kietoutunut Gaben kauluspaitaan!). Tästä ei kyllä yhtään nyt osaa sanoa, että mihin suuntaan tää on menossa ja mitä Tommi ja Jaakko miettii ja apua. Täähän voi edetä vaikka mihin suuntaan, joten propsit siitä, että ainakin osaat pitää tämän yllätyksellisenä ja arvaamattomana.

Tykkäilen Karitasta, se vaan jotenkin iski muhun noissa osissa, missä se seikkaili Gaben kanssa ulkona ja baarissa Ja kyllä mä oon itse asiassa siitä ja Rebecasta joskus lukenut, kun selailin vähän, että mitä oot niistä kirjoittanut.

Enivei, kiitos :>

[Zarroc]

Otaku, ooo uusi lukija! :3 hih, mahtavaa että miellyttää ja tervetuloa joukkoomme pieneen seurailemaan miten matka etenee.
Tuhisija, haha, jee. Hyvä ettei ainakaan vielä ole käynyt tylsäksi. Ja Karita on ♥. Joku ikuinen rakkauteni, joten jees, kiitos sinulle :3

A/N. turhauttaa pitää tätä julkaisutahtia yllä kun odotan itse tulevia tapahtumia niin kovasti.. (nolo) 8'D mutta en silti luista ettei mene spämmiksi. F300 228. Kihlat

18.    Oothan niin kaunis ja vittumainen

Laulat yhden laulusi, joku itkee vieressäni
Ja otsikoissa lehtien sä kerrot jos tahdot jonkun myös saat sä sen

Halailtuani vessassa patteria suurin piirtein varttitunnin ajan koin kykeneväni nousemaan edes ylös. Hieman haparoiden sain itseni ensin kontilleni ja siitä seisaalleni, tunnustellen olotilaani varovasti. Hyvä, mitään ei tuntunut lentävän kaaressa ainakaan ensimmäisen askeleen ajan, joten ehkä selviäisin keittiöön asti.

Tai sitten en, nähdessäni Tommin naaman eteisessä heti astuttuani ulos vessan ovesta, minun teki mieli vain kääntyä ympäri ja yrjötä kaikki ulos heti tunteistani lähtien. Tommi oli edelleen kietoutunut homonviolettiin kauluspaitaani, sen rastat olivat vielä enemmän pörrössä kuin tavallisesti ja poskessa oli kuvioita helmistä, jotka olivat painautuneet yöllä sen naamaa vasten.

”Ööm”, totesin älykkäästi ja sen ilme vaihteli neutraalista tuskastuneeseen hymyyn.
”Ööm?” se kysyi kuitenkin huvittuneena ja minä odotin Jaakon pölähtävän koko ajan jostain paikalle.
”Sulla on mun kauluspaita”, tokaisin sitten kun en muutakaan keksinyt.
Se kohotti minulle kulmaansa ja vilkaisi alaspäin, kuin todetakseen, että niinpäs näköjään oli. ”Sulla on mun kihlasormus.”

Tuijotin sitä jonkin aikaa täysin sanattomana, kiitos muistutuksesta ja sitä rataa. Mutta miksi sen sormus oli minulla? Kaivelin kuitenkin taskujani hetken ajan, mutta en löytänyt sitä mistään.
”Eikä ole?”
”Sun sormessa, Gabriel…” se huokaisi ja minä jäin tuijottamaan vasenta pikkusormeani. Selkeästi sormus ei ollut mahtunut lähellekään nimettömääni.

Naama punaisena ojensin sormuksen Tommille, mutta se ei näyttänyt halukkaalta antamaan paitaani vastalahjaksi. Katseli vain vatsalihaksieni muotoa mietteliään näköisenä, enkä minä todellakaan halunnut kysyä miksi sormus oli minulla. En halunnut myöntää, että muistikuvia yöstä oli pyöreähkö nolla sen jälkeen, kun olimme Karitan kanssa lähteneet kävelemään baarista tänne.

Katselin Tommin ruskeita silmiä, joiden vihreät pilkut vain korostuivat violetin paidan vaikutuksesta ja hymyilin vähän tahtomattani sille. Se hymyili takaisin ja kiilasi ohitseni vessaan, mutta tunsin sen käden pyyhkäisevän kylkeäni arvioivasti.

Yritin jättää sähköiset aallot ihollani huomioimatta ja päätäni pudistellen palasin keittiöön.

Rebecan jalat olivat Karitan sylissä ja se nojasi päätään ikkunaan. Otin jo varmaan aika kauan keittimessä seissyttä kahvia kuppiin ja ahdoin takapuoleni tiskipöydälle sille kohdalle, missä Violakin aina istui.
”Jaakko meni tuulettamaan tunteitaan”, Karita kommentoi pöydän äärestä, sen pitkä tukka oli puolikkaalla nutturalla, josta laskeutui selkeitä kiharoita selkää pitkin.

Teki mieli kysyä, kuinka kauan noiden suoristamiseen meni, mutta en oikeastaan halunnut edes tietää. Kahvia maistettuani kaadoin sen tiskialtaaseen irvistyksen kera.

”Jaa?” totesin kuitenkin hetken kuluttua naisen sanoihin ja Karita hymähti.
”Niin, että voit joko jatkaa ykspuolista väittelyäs sen kanssa tai karata hyvän sään aikaan.”
”Mun paita on Tommilla”, tuhahdin.
”No, eikös Tommin paidan sitten pitäisi olla jossain?”

Ihme jos sellainen edes menisi päälleni, mutta otin neuvosta vaarin ja menin makuuhuoneeseen penkomaan vaatekasaa kiinnittämättä suurempaa huomiota Violaan, joka katseli toimiani kuorsaavan Laineen vierestä mietteliään näköisenä.