Title: Kirmaa kuin kevätvarsa
Author: Celtic Circle
Beta: Noup
Genre: Fluff
Pairing: Lily/James
Rating: S
Summary: Lily, James ja toistaiseksi tuntematon heinäpelto
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot, mutta minä vain hyväksikäytän niitä. ^^
A/N: Ideaa pukkaa suunnasta ja toisesta, ja pakkohan ne on paperille saada. Pyydän etukäteen anteeksi mahdollisia kirjoitusvirheitä, jotka tekstiä tarkistaessani onnistuivat piiloutumaan. Tarinan kertojana on James.
~*~
Olin jo unohtanut tämän pellon.
Joudun nostamaan käteni silmieni suojaksi, sillä keskipäivän aurinko porottaa pilvettömällä taivaalla suoraan yläpuolellamme. Mustanpuhuva vaatetukseni alkaa tuntua jo hiukan tukalalta, mutta syrjäytän tunteen jonnekin mieleni kaukaisimmille perukoilleni. Olen keskittynyt vain sinuun, sinun tuulessa hulmuavaan punertavaan tukkaasi ja nauraviin vihreisiin silmiisi, joita ympäröivät kauniit kasvosi.
Sydämeni jättää yhden lyönnin väliin, kun näen sinun kääntyvän minuun päin. Siitä huolimatta, että olemme tunteneet jo vuosia, saat henkeni yhä salpautumaan vähäisilläkin liikkeillä. Myönnän olevani hämmentynyt minulle suodusta onnesta, joka toi sinut luokseni. En pysty vieläkään uskomaan, että sain sinut omakseni.
Huuleni leviävät hymyyn, kun näen sinun lähestyvän. Kuulen heinien hienoista kahinaa jostain jalkojesi alta, mutten anna sille suurta merkitystä tässä hetkessä.
“James...”
Tuskin kuuluva kuiskauksesi jää kaikumaan korvieni seudulle, kun kiedot sirot kätesi ympärilleni ja painat pääsi rintaani vasten. Olen varma, että kuulet sydämeni tiheät lyönnit.
“Hmm...”
Enempää en pysty sanomaan, vaan annan selkääsi hivelevien käsieni puhua puolestani.
Tunnen pientä vastustusta napani seudulla ja ymmärrän sen olevan kauniisti pyöristynyt vatsasi, jonka sisällä kannat ensimmäistä yhteistä lastamme. Onnen tunne leviää kehoni jokaiseen sopukkaan. Niin se on tehnyt aina silloin, kun todellisuuden onni ja auvuus on iskenyt tajuntaani. En voisi olla onnellisempi tällä hetkellä, ja tiedän sinun tietävän sen.
Astut askeleen kauemmaksi ja tartut käteeni.
“Tule, löysin sen tuolta”, sanot hymyillen ja lähdet johdattamaan minua pellon poikki kohti toisella puolella siintävää järveä. Vilkaisen olkapääni ylitse ja näen lapsuuden kotitaloni kutistuvan sitä mukaa, kun kävelemme auringossa kimaltelevan vedenpinnan suuntaan. Muistot ilmoittavat olemassaolostaan, mutta työnnän ne kauemmaksi.
Istumme rannan tuntumassa kasvavan puun alle. Hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa, mutta painostavuus olematonta. Jossain rannan toisella puolella kahlaa lintu kaislojen seassa. Korret ovat sen verran korkeita ja lintu niin pieni, etten nähnyt sitä. Eipä se toisaalta haitannut, sillä olithan sinä vieressäni, lämmin kätesi yhä omani ympärillä.
“Olen pahoillani vanhempiesi puolesta, James.”
Äänesi on hiljainen ja surumielinen. Tiedän surunvalittelun tulevan sydämestäsi, sillä olit tuntenut heidät lähes yhtä hyvin kuin minä.
“He rakastivat sinua kuin omaa lastaan. He halusivat kertoa sen sinulle”, sanon hiljaa ja kierrän käsivarteni hartioidesi ympärille.
Kyynel vierähtää poskellesi ja kuivaat sen nopealla pyyhkäisyllä ennen kuin nojaat pääsi olkapäätäni vasten. Tunnen heikkoja nytkähdyksiä nyyhkäisyjesi saattelemana ja vedän sinut tiukemmin itseäni vasten.
“Oletko ajatellut tulevaisuutta?”
Kysymys tulee yhtäkkiä, ja se hämmentää minut hetkellisesti. En keksi minkäänlaista vastausta, joka olisi käynyt järkeen.
“En ole ehtinyt”, sanon totuudenmukaisesti. Pysyt hiljaa hetken aikaa, ja ehdin jo luulla sinun loukkaantuneen. Helpotuksekseni en kuule äänestäsi mitään paheksuntaan viittaavaa.
“Minä näen meidät omassa kotitalossamme veden äärellä. Paikassa, jossa lapsemme voi viettää turvatun lapsuuden ennen koulun alkua.”
Hymy leviää kasvoilleni ja onnen tunteeni vain kasvaa entisestään. Kuvauksesi saa minut ajattelemaan itseäni istumassa järven rannalle rakennetulla laiturilla sylissäni pieni käärö, josta pilkistää pienen vauvan nauravaiset kasvot. Sinä seisot takanani hymyillen onnellisena ja kiedot kätesi ympärilleni.
“Minun puolestani voisimme palata kohta takaisin”, sanot lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja nouset ylös. Vielä tunti sitten hiuksiasi hulmutellut vieno tuuli oli yltynyt voimakkaammaksi, mutta aurinko ei ollut toistaiseksi saanut verhoavia pilviä eteensä. Vedät minut seisaalleni, ja yritän vetää sinut itseäni vasten. Naurahtaen kiskaiset itsesi irti ja lähdet leikkisästi juoksemaan pellon poikki. Otan haasteen nauraen vastaan ja kirin perääsi.
Heinikko antaa kiitettävän vastuksen, mutta tiedän miten saada sinut kiinni. Käännyt pois päin etkä huomaa minun katoavan hetkellisesti, mutta palaavan pian takaisin leikkiin. Loikin heinien yli ja saavutan sinut pian.
“James, minua väsyttää. Voisimmeko-”
Puheesi loppuu kuin seinään, kun hiljennät vauhtiasi ja käännyt tähyilemään minua. Silmäsi suurenevat ensin järkytyksestä, mutta pian ne muuttuvat huvittuneiksi.
“Mokoma kakara, sinä tiedät etten pidä tuosta”, sanot huokaisten ja läpsäytät minua.
Hirveksi muuttuminen on suosikkihupiani, joskaan sinä et ole koskaan osannut arvostaa sitä. Muutamassa sekunnissa olen ottanut takaisin oman hahmoni ja seison edessäsi kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut. Periaatteessa ei ollutkaan, sillä minulla on usein tapana lähteä vaeltelemaan metsiin ja nauttimaan luonnon tarjoamasta hiljaisuudesta. Varsin mukava terapiakeino välttää huonojen päivien muuttuminen vielä huonommaksi. Joskus otan Lilyn mukaani ja vietämme monta rentouttavaa hetkeä, minä kävellen poluilla kuin oikea hirvi ikään ja Lily istuen selässäni.
“Sinua siis väsyttää?” pohdiskelen ääneen ja katselen sinua mietteliäänä. “Sallinette minun kantaa teidät kotiin asti”, lisään virnistäen ja kaappaan sinut syliini. Kiljaiset yllätyksestä, mutta et pysty peittelemään nauruasi kauaa. Mullasta esiin työntyviä kiviä kierrellen kuljen heinien keskellä kohti pellon laitaa, jonne olimme jättäneet automme saapuessamme tänne muutamaa tuntia aiemmin.
“Olen surullinen siitä, ettemme voi tulla tänne niin usein”, sanot laskettuani sinut maahan. “Muistan, miten ihastuin tähän peltoon heti nähtyäni sen.”
“Ei se ole este eikä mikään”, hymyilen ja avaan sinulle auton oven. Niiaat kauniisti ennen kuin istut etupenkille, jonka jälkeen suljen oven ja kierrän omalle puolelleni.
Vilkaisemme kumpikin nopeasti ikkunasta ulos ennen kuin käynnistän auton ja ajan hiekkatietä pitkin kohti ihmisten ilmoja. Vanhempieni minulle jättämä talo tuntuu jäävän katselemaan lähtöämme, ja olen salaa iloinen, että minulla oli edes yksi syy palata takaisin säännöllisin väliajoin. Kukapa ei haluaisi kirmailla lapsuuden ympäristöissä kuin kevään ensimmäinen varsa ikään?
