Writer: Duzku
Ikäraja: S
Genre: angst, drama, pakkoavioliittolaki
Pairing: Pansy Parkinson/Ron Weasley, (Ron/Remus)
Disclaimer: J.K. omistaa, minä omistan vain angstaddiktioni. En saa hyvitystä.
Warnings: vähintäänkin viittauksia itsetuhoisuuteen
Summary: Pansy oli lakastunut kukka. Hän ei koskaan kelvannut kenellekään, hän oli kelvoton, yksin.Rare10#2, KesäetydejäA/N: Pari gifiä ja
kuva,
Nevillalle niistä kiitos. Ei mulla muuta, nuo,
Tuomiollako tavattua ja ficci puhukoon puolestaan.
Ficci, johon tämä itsenäisenä pohjaa:
Tuomiollako tavattua, S
VedenselälläLoppukesästä hän näki unen.
Unessa oli valkopukuinen hahmo, joka ojensi pienestä veneestä kättä. Vedenpinta oli tyyni ja musta, ja vettä reunustivat korkeat ruohot.
Hän laskeutui veneeseen, ja valkopukuinen hahmo työnsi venettä pitkällä sauvalla pitkin vettä. Vene oli tehty ruohoista, jotka kurottuivat heidän sivuilleen kapean veden molemmin puolin.
Valkopukuinen hahmo oli häntä pidempi, hän laittoi merkille tarttuessaan tarjottuun käteen. Käsi oli yhtä kapea ja kalpea kuin hänenkin. Hahmon kättä hän saattoi koskea ja katsoa ilman inhon pistoa.
He lipuivat veneellä jokea pitkin, sillä kai unen vesi oli kapea joki, ja heidän ylitseen kulkivat ruohojen korkealla hitaasti huojuvat päät ja matalat oksat, joissa kypsyivät kukinnot. Hänen katseensa kiinnittyi sauvovan hahmon mustiin silkkisiin hiuksiin, jotka laskeutuivat yhtä suorina kuin hänenkin.
Vesi oli mustaa, ruohot loittonivat
tuli täysin mustaa, oli vain vesi ja venettä työntävä valkopukuinen hahmo.
Keskelle mustaa vene pysähtyi. Sauvojalla oli hänen silmänsä, hänen nenänsä ja hänen poskipäänsä, ja sauvoja asetti hellästi hattunsa hänen silkkisille hiuksilleen.
Pansy muisti unen myöhemmin, oli sitten iltapäivä, aamu tai yö, hän ei tiennyt. Hän istui pimennetyssä huoneessa peilipöydän ääressä nyhtämässä piikkejä harjasta. Suuri ovaalinmuotoinen peili oli käännetty seinään päin. Aivan kuten pienempi pöydällä sen vieressä.
Hän hämmästyi, kun ei kokeillessaan tuntenut hattua päässään. Hattu oli ollut unessa hassu, laelta terävä ja pyöreä, ja se oli jättänyt silmät varjoon. Hattua etsiessään hänen sormensa tapasivat vain tankeat hiukset, takkuiset, pesemättömät.
Miten kauan siitä oli, kun hän oli… Lukkiutunut huoneeseen, kieltäytynyt syömästä? Mikä vuodenaika nyt oli? Hänen vieressään oli huoneenlämpöinen ruoka-annos, eikä hän muistanut syöneensä. Ehkä hän oli juonut.
”Fanny, Fanny!” ääni sortui käyttämättömyyttään. Kun tonttu ei tullut, hän kurtisti kulmiaan. ”Cinna?”
”Rouva”, tonttu kumarsi lattiaan saakka. ”Rouva puhuu sittenkin! Cinna on lakannut syömästä huolensa vuoksi –”
”Cinna, tuo minulle tällainen hattu”, Pansy esitti tontulle huonon piirroksen hatusta, jonka oli unessa nähnyt. Hänen silmänsä olivat tottuneet pimeään, ja hän taatusti tarvitsisi hatun.
Vähän myöhemmin hän astui ulos kartanon takapihalle. Leveästä hatusta huolimatta aurinko sokaisi ja särki hänen silmiään, vaikka oli mitä ilmeisimmin laskemassa. Sileät kivilaatat veivät pihamaalle, peittivät sen osan mikä ei ollut istutusta tai patiota.
Puutarhasta oli pidetty huoli. Komeat gladiolukset, siperiankurjenmiekat, viiniköynnökset… Kurjenmiekkojen lehdet olivat tasaantuneet kirjavista ainoastaan vihreiksi. Taikakasvit pilkistivät sieltä täältä näyttävien myöhäiskesän kukintojen seasta, ja hän kuuli solinan sivummalta suihkulähteestä. Viinirypäleet vaikuttivat olevan pian kypsiä, vielä aavistuksen kirpeitä, mutta lämmön myötä ne makeutuisivat.
Käveleminen oli kankeaa, kulku haparoivaa. Puutarhan perällä Pansy pysähtyi. Aukeat pellot avautuivat matalien reunaistutusten takana hatun varjostamien silmien eteen, leikkaamattomat niityt, heinämeret, jotka aurinko punasi.
Katse osui puutarhavajaan kivetyksen päässä. Begoniat olivat aina olleet hänen suosikkejaan, syvän vaalean- ja rubiininpunaiset begoniat, raskaat kukinnot vajan seinustalla tuulelta suojassa. Niitäkin oli hoivattu, begonioita, jotka hän oli pyytänyt piilottamaan tänne kauas äitinsä ulkokullaisista kynsistä.
Hänen äitinsä oli kuollut. Se siitä, ylpeätkin kupsahtivat.
Pansyn pää nytkähti oven paukahtaessa vimmalla auki. Hän oli päätellytkin, että Weasley asui täällä, mutta ei hän ollut tullut ajatelleeksi, hän ei ollut näihin muutamaan päivään nähnyt ketään.
Punatukkainen Weasley tuli suoraan eteisestä salonkiin ja pysähtyi kuin olisi törmännyt. Ron heitti avaimet pöydälle begoniaruukun viereen kukkia vilkaisematta. Pansy pidätti hengitystä kirjaansa puristaen, hän ei ollut varma mitä halusi, hän ei ollut nähnyt Ronia kunnolla sitten alkutalven. Siitä oli kauan.
”Pansy?”
Pansy nyökkäsi hitaasti.
”Pansy? Hei, minä – hitto, olin oikeasti – tai, siis, et halunnut syödä. Ja kotitonttu ei jaksanut yksin kaikkea, en muista sen nimeä, ja minä yritin auttaa, ja sillä täällä on näin likaistakin, ja –”
”Ron”, Pansy keskeytti. Hänen äänensä oli vieläkin käheä. Nämä parit päivät olivat tuntuneet unelta, eikä hän tiennyt vieläkään kuinka jaksaisi ja mitä nyt. ”Kiitos.”
”Ai?” Ron vingahti ja punastui hiustensa väriseksi ja alkoi taas liikehtiä hermostuneesti. ”Minä… Joo, olin vain hakemassa yhtä kirjaa, ja –”
”Ron?”
”
Mitä?”
Selvä, ehkä hän ei ollut ollut kohtelias aiemmin, mutta ei Weasleyn silti tarvinnut vinkua. ”Miten paljon sinä vihaat minua?”
Ron näytti menevän mykäksi. Pansy oli sittenkin lakastunut kukka. Hän ei koskaan kelvannut kenellekään, hän oli kelvoton, yksin –
Ronin ääni oli vakaampi kuin koskaan aiemmin. ”En minä vihaa sinua ollenkaan. Se ei ole sinusta kiinni, jos et voi saada lapsia. Ei siinä mitään.”
Ai?”Ja sinä voisit varmaan… Ei missään nimessä ole pakko, mutta – Remus, siis, että voisit puhua sen kanssa. Remus on tosi hyvä kuuntelemaan, se voisi auttaa sinuakin. Minä voin pyytää. Jos haluat?”
Pansy tirskahti.
Ron oikeasti tuijotti häntä kuin aavetta.
”En kai minä noin kauhelta näytä”, Pansy tuhahti kylkeään koskettaen. Ehkä hän näyttikin aaveelta, hän oli laihtunut. Paljon.
”E-et”, Ron änkytti. Sitten hän virnisti. ”Et ollenkaan. Näytät tosi – hyvältä, ja niin. Oikeasti. Käytit minun nimeä ensimmäistä kertaa, huomasin vain – nuo hiukset, tyyli sopii –”
Pansy yllätti itsensäkin halaamalla Ronia pikaisesti. Ron meni täysin lukkoon, ja punastui hiuksiaan punaisemmaksi.
”Täytyy oikeasti mennä, Remus odottaa, ja Teddy –” Ron pihahti, pudotti avaimet lattialle, pyyhkäisi begoniaruukun reunaa ja pysähtyi vilkaisemaan Pansya. ”Olen hei oikeasti onnellinen. Siis sinun puolestasi ja niin. Lupaa olla vielä hengissä kun tulen takaisin, minun pitää mennä nyt.”
Ronin lähdettyä puolijuoksua Pansy taisi nauraa ensimmäistä kertaa. Ron oli aina yhtä… Muuttumaton. Jostain syystä ajatus oli ennemminkin lohdullinen kuin pilkallinen, vinosta hymystä huolimatta. Minkä kirjan perässä Ron oli…
Hän katsoi pitelemäänsä kirjaa. Kirjan etulehdellä luki Remus L.
Ehkä hän voisi harkitakin puhuvansa
Lupinille.
