Kirjoittaja Aihe: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 443/443, valmis 15.4.  (Luettu 157524 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #280 : 12.02.2020 13:58:03 »
Säästin tämän tarkoituksella kommenttilistani viimeiseksi, vaikka olenkin kappaleen taas lukenut useamman kerran. Järkeilin, että ehkä sitten olisin osannut muotoilla ajatukseni jotenkin parempaan kehikkoon, mutta ei nyt sit kummiskaan. :P

Tykkäsin kuitenkin taas kerran! Olen iloinen siitä, että Alisan taikuus hiipii hetki hetkeltä lähemmäs, ja Valve on aivan mahtava häntä tukiessaan. (Sitä jäin tosin pohtimaan, että suostuuko Valve vähän liian helposti uuteen yritykseen siihen nähden, miten uupunut Alisa on? Yleensähän hän on tosi suojelevainen ja varovainen, ja magian rajoja on tässä tekstissä korostettu tosi moneen otteeseen, joten ehkä tässä olisi voinut avata vähän enemmän niitä syitä, miksi Valve lähtee mukaan. Tai sitten jopa siirtää tuon kohtauksen seuraavaan aamuun - mielestäni sen teho ei siitä kärsisi, vaan malttamaton odotus ja huonosti nukuttu yö ennen uutta yritystä voisivat jopa syventää sitä jännitystä! Mutta tunnet hahmosi parhaiten, joten tärkeintä, että ratkaisu tuntuu sinusta sopivalta. :) )

Alisan taikuuden kuvaus on aina kaunista luettavaa ja pidän siitä, miten hänellä se on valoa ja kirkkautta, kun taas Valvella metsän hämärää. Ihana vastinpari! Pidättelen myös aina henkeäni näissä kohtauksissa, joissa hän pääsee sitä lähemmäs. Se kertoo siitä, että hahmosta on tullut lukijalle tosi tärkeä, joten olet selvästi kirjoittanut hänet hyvin!

Valven ja Alisan suhteen kuvaus on myös edelleen aivan ihanaa luettavaa. Mahtavaa, että Valve on niin vahvasti tukemassa näitä Alisan valintoja. Heidän suhteensa on terve ja tasapainoinen, ja sellaisesta lukeminen kaikkien vaikeiden/aaltoilevien/epäterveiden yms kirjallisuudessa näkyvien suhteiden joukossa on välillä tosi ihanaa vaihtelua!

Crystedin tavoin minäkin olen nyt ihan pähkinöinä tuosta lopun cliffhangerista! Kaikki oli niin hyvin ja sitten pudotaan! Apua! :D Täällä odotellaan siispä taas kerran malttamattomana jatkoa. :)

Kiitos hirveästi ja iloa ja inspiraatiota jatkon kirjoittamiseen!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 395
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 352/? 4.2.
« Vastaus #281 : 27.02.2020 21:23:57 »
Luin uusimmat osat heti ilmestymisen jälkeen, jolloin tahdoin heti kirjoittaa suunnilleen tämän tasoisen kommentin:

!!! <3 !!!

Mutta jätin sitten asian sikseen, koska tuota ei olisi voinut nimittää edes onelineriksi  :P ;D Niinpä, nyt kun aikaa on (tarpeeksi?) kulunut, ja yritän varovasti palautella finiaktiivisuuttani, tulin kirjoittamaan toivottavasti tasokkaamman viestin. Vaikka päällimmäiset tunteeni ovatkin kuvattuna tuossa ylempänä.

Juuri sanomastani huolimatta iloitsin kovasti siitä, että Alisa löysi keinon hahmottaa omaa taikuuttaan, ja että se vielä oli noin ilmeinen, vaikka ei olisi kyllä itselleni tullut mieleen! Se on hänen näköisensä, eikä ole ihme että Valve on vaikuttunut. Ehkä nyt saamme tietää myös mitä keinoa Valve käytti aikanaan... Olen pohjattoman utelias  ;)  Oli miten oli, tarina oli kaunis ja kunnioitti hienosti mytologiaa sen taustalla.

Ja hahmojen välinen kemia... Ihana huolehtivainen Valve, ja haasteitaan ja suorituksiaan vähättelevä Alisa. Putoaminen. Minusta tuntuu, että hukun täällä tunteisiin itsekin. Tämä tarina kaivaa sisältäni esiin  sellaisen fanitytön, että melkein hirvittää  ;D (yhtä kamalaa kuin silloin kun kymmenisen vuotta sitten luin ensimmäistä kertaa Pottereita... taas sitä tuntee kasvaneensa ihmisenä!) Ei vaiskaan, ihana Ævintýr ja ihana sinä joka olet jaksanut tätä meille kirjoittaa  :-* Aina piristää päivää kun saa palata tämän sarjan pariin.

Ymmärrän kyllä että on kiireitä, älä ota stressiä! Kirjoittamisen iloa <3
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #282 : 03.03.2020 16:31:08 »
Crysted: Lainauspainotteiset kommentit kelpaavat paremmin kuin hyvin, kiva aina kuulla, mitkä kohdat ovat olleet onnistuneita. Alisakin oli luultavasti huolesta pohjimmiltaan mielissään, vaikka toki huolestuttaminen on aina myös ikävä juttu. :D  Tosi mukava kuulla, että Alisan taikuuden kuvailu oli mielestäsi onnistunutta, se oli asia jonka kamppailin paljon. Cliffhanger oli tosiaan vähän julma, mutta tässäpä taas jatkoa. Kiitos hirmuisesti lukemisesta ja kommentista. <3

Vehka: Kuten sanoin Crystedille, on tosi ihana kuulla, että Alisan taikuuden kuvaus on onnistunutta! Etenkin noissa osissa painin sen kanssa todella paljon, varsinkin kun kaikenmoista valon kuvailua tahtoo tulla niin runsaasti. :D Heh, valo ja hämärä ei ole mikään maailman hienovaraisin kombo, mutta nämä tällaiset jutut tahtovat olla oma heikkouteni, joten ilahduttavaa että pidät siitä myöskin. Erittäin hyvä pointti tuo, että Valve suostui Alisan pyyntöön kokeilla loitsua uudelleen vähän turhan helposti - siinä näkyy varmasti osaltaan se, että alkuperäisessä juonisuunnitelmassani Alisa ei pyörtynyt, ja kun se nyt tapahtui, en ottanut sitä tuon jatkon suhteen tarpeeksi hyvin huomioon. Tuo seuraavasta aamusta jatkaminen voisi olla juurikin hyvä ratkaisu, jonka aion ehdottomasti huomioida kakkosversiossa, mikäli tämä kohtaus tulee siihen päätymään. Kiitos siis paljon hyvästä huomiosta! On myös aina ilo kuulla, että Alisan ja Valven suhteen kuvaus on onnistunutta. Toki heilläkin on kompastuskivensä ja ongelmansa matkan varrella, mutta en ole halunnut luoda heidän välilleen hirveästi ylimääräistä konfliktia konfliktin vuoksi. Ihanaa että pidit ja kommentoit, kiitos paljon! Näiden uusien osien kohdalla soittolistasi oli muuten oiva inspiraatio, kuuntelin sitä paljon editoidessani. <3

Isfet: Tosi mukavaa, että olet päättänyt tehdä paluuta finiin ja että tulit vielä kertomaan ajatuksiasi näistä osista, se ilahdutti paljon. <3 Se, että Alisan taikuuden hahmottamisen keino oli ilmeinen, muttei silti tullut mieleen, oli minusta tosi hyvä huomio ja tuli itsellekin sellainen ahaa-elämys, että sen tyylistä vaikutelmaa koetin myös hakea. Se, että mielestäsi tarina kunnioitti mytologiaa taustalla, teki myös kovin iloiseksi. Jospa Valven keinokin jossain kohtaa paljastuu, jos ei varsinaisessa tarinassa niin muuta kautta, hienoa että se kiinnostaa. :)  Fanityttöily on vain ihana asia, näin kirjoittajanahan sitä toivoo eniten juuri sitä, että onnistuu herättämään lukijoissa tunteita. Kiitos todella paljon lukemisesta ja kommentoinnista! <3

A/N: Iso kiitos vielä kertaalleen kommenteista! :)

**

353.

Se ei ole hidas, kiireetön suudelma. Me miltei kaadumme toisiamme vasten kärsimättömyydessä päästä mahdollisimman lähelle, kuin pieninkin aavistus etäisyyttä olisi äkisti kestämätön. Kaipaukseni on polte, jonka Valven jokainen kosketus herättää entistä vahvempana henkiin: lietsoo sitä. Ainoa millä on merkitystä, on hänen suunsa kutsuva lämpö, hänen sormensa kiertymässä hiuksiini.

En ollut ymmärtänyt kunnolla, sittenkään, kuinka paljon halusin tätä.

Minä olen yhä kokematon ja hiukan kömpelö, mutta en osaa välittää. Käsieni liukuessa Valven harteilta hänen niskaansa tunnen, miten hän vavahtaa mielihyvästä. Alun hapuilun jälkeen opin, millainen tulee olla suudelmamme rytmi. Palkintoni on Valven kurkusta karkaava matala, tukahtunut ääni, täysin vailla hänen tavanomaista tyyneyttään. Villi riemu kulkee lävitseni; tieto siitä, että minä saan hänet tuntemaan niin.

Taikuus sykkii välillämme, hämärä ja valo. On kuin ne kietoutuisivat ohikiitäviksi hetkiksi yhteen, salainen melodia molempien sisällä. Ástarin minussa aiheuttama kirkkaus ei ole vaimennut, vaan kaikki on yhä teräväpiirteistä ja väkevää. Se tekee myös energiavirrasta voimakkaamman. Ajattelinko joskus pelkääväni sitä? En enää. Nyt annan sen kuljettaa käsiäni Valven keholla, hänen kasvoillaan. Haluan oppia tunnistamaan hänet yksin kosketuksesta, sormenpäitteni kevyimmästäkin hipaisusta hänen leukapieltään pitkin.

Valve koskee minua kuin hän ajattelisi samoin. Tunnen hänen sormiensa vaeltavan hiuksistani olkapäälleni, viipyvän mekkoni kaula-aukon paljastamalla kaistaleella paljasta ihoa. Toinen käsi pysyy lujasti vyötärölläni. Suudelmamme on etsivä ja nälkäinen ja täynnä suunnatonta iloa. Löysin sinut. Löysin sinut viimein. Ei enää rajoja tai pelkoa toisen katoamisesta.

Selkäni osuu johonkin. Olen ollut niin keskittynyt Valveen, etten kunnolla tajunnut meidän liikkuvan. Ymmärrän äkillisen esteen hänen työpöydäkseen vasta, kun hän nostaa minut istumaan sille. Helposti, tuosta noin vain. Mielessäni käy hajanainen ajatus, että onneksi mustepullot ja pergamentit ovat turvassa hyllyillä. Se kuitenkin haihtuu Valven nojautuessa puoleeni ja suudellessa minua uudelleen. Vastaan epäröimättä. Tästä uudesta kulmasta tavoitan hänen suunsa omallani helpommin.

Lopulta meidän on pakko vetää henkeä. Silloinkin pysymme toisistamme vain aavistuksenomaisen matkan päässä, tahtomatta rikkoa läheisyydestä mitään. Minussa kaikuu yhä taikuutemme sopusointu, hämärä punoutuneena valoon. Se on melkein liikaa, loitsun onnistuminen ja nyt tämä – eikä kuitenkaan tarpeeksi. En täysin tiedä, mikä on tarpeeksi.

Valve sivelee alaselkääni kevyesti peukalollaan, lähettää kehoani pitkin uusia mielihyvän väreitä. Hänen silmänsä ovat kiihkeät ja tummat. Minä katson häntä, hänen suudeltuja huuliaan, hiusten mustaa virtaa. Kasvoja, joilla ei ole ollut enää pitkään aikaan korppikuninkaan etäistä naamiota. Rintakehässäni läikkyvä tunne on niin voimakas, että se on vuotaa minusta yli.

Tämä monimutkainen ja taianomainen mies, tässä näin. En tahdo ketään toista.

”Menethän sinä naimisiin kanssani?” kysyn.

Peukalon sivelevä liike pysähtyy. Valve näyttää siltä, ettei osaa päättää, kuuliko hän minut oikein vai ei. En tiedä kunnolla itsekään, mistä sanat pohjimmiltaan kumpuavat. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä vakuuttuneempi kuitenkin olen siitä, että ne ovat oikeat juuri nyt. Ylitsevuotava tunne minussa, se on myös yhtä kuin lausumani kysymys.

”Tarkoitan että… Kutsut minua morsiameksesi, mutta emme ole koskaan oikeastaan puhuneet siitä. Emme todella. Kaikki mitä olemme asiasta päättäneet, on Seremonian ja Edmundin aloittamaa. Ei mitään, mitä olemme valinneet itse.”

Valve katsoo minua yhä häkeltyneenä. Lisään pehmeämmin:

”Haluan olla kanssasi. En vain nyt, vaan vuosien päästä. Se on valinta, johon hovi ei ole vaikuttanut millään tavoin. Mutta olisin kanssasi myös ilman mitään virallista sopimusta, mikäli se –”

”Ei, Alisa. Ei.” Valve ottaa kasvoni käsiensä väliin. Hänen äänensä on käheä mutta päättäväinen. ”Minä vain – luulin, että se on kiistämätöntä. Että myös minä tahdon sitä, avioliittoa kanssasi. Valoilla ja liitoilla on vielä suurempi merkitys maageille kuin ihmisille. Kun kutsun sinua morsiamekseni, se on lupaus, joka ei rikkoudu. Tärkein sellainen. Minun olisi pitänyt tehdä se selväksi jo aiemmin.”

Valve sanoo sen kaiken kuin ei olisi koskaan ollut mistään yhtä varma. Vaikka uskoin olevani valmis millaiseen vastaukseen tahansa, minun on vaikea hillitä tunteiden paljoutta sisälläni. Puhuin totta sanoessani, että olisin hänen kanssaan joka tapauksessa. Ja silti, siitä huolimatta…

”Halusin kai vain kuulla sen ääneen”, sanon lopulta hiukan tukahtuneesti. Valve nyökkää vakavana, väistämättä katsettani.

”Loppuelämäni jokainen päivä. En voisi kuvitella, etten jakaisi niitä virallisten valojen kautta kanssasi. Sitä paitsi olet oikeassa siitä, mitä sanoit hovista. Sopimus ehkä aloitti tämän, mutta kaikki, mitä on tapahtunut Seremonian jälkeen, on pelkästään meidän välistämme.” Horjumattomiin sanoihin ilmaantuu kiivaampi sävy. ”Hovilla ei tule olla sen kanssa mitään tekemistä.”

”Joten… me…” En tiedä, miten päättää lauseeni. ”Miten me… Kuinka pian voisimme…?”

Osallistuimme molemmat alun perin Seremoniaan toivoen, ettei avioliittoa sittenkään tapahtuisi. Mielessäni käy, että ehkä tämä on sen vuoksi vierasta maaperää kummallekin meistä. Jopa pelkkä avioliitosta puhuminen tuntuu hiukan epätodelliselta – riippumatta siitä, kuinka paljon sitä tahdon. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia häitä odottaa tällaisessa tilanteessa. Saapuessani kalvaslinnaan yritin olla ajattelematta asiaa parhaani mukaan.

354.- 355.

Valve tarkastelee kasvojani tutkivaan sävyyn. ”Millainen avioliittoperinne kotikylässäsi on?”

Otsani rypistyy miettiessäni.

”Tavanomainen kai. Suostumus liittoon tulisi yleensä pyytää morsiamen vanhemmilta, ottaa vastaan myötäjäislahja. Kihlausaika kestäisi tovin, ja sen jälkeen kylänvanhin vahvistaisi liiton kylätalolla pidetyssä hääjuhlassa. Koko kylä osallistuisi siihen, toisi syötävää ja lahjoja… Yhteiset pidot kestäisivät auringonnoususta auringonlaskuun asti.”

Valven suupielille kohoaa alakuloinen hymy. Hän sanoo ääneen sen, mitä me molemmat ajattelemme:

”En usko, että pystyisin tarjoamaan sinulle sellaisia häitä. Useammasta eri syystä.”

Minä pudistan lujasti päätäni.

”Sillä ei ole väliä. En koskaan kuvitellut itseäni kylän morsianten paikalle.” Sitä paitsi en ole enää yksi heistä. Se ei ole surullinen ajatus.

”Siitä huolimatta haluan, että teemme tämän oikein. Ansaitset sen, et mitään vähempää.” Valve tarttuu käsiini, sulkee ne omiensa sisään. Huomaan hänen leukapieltensä kiristyvän hetkeksi. ”Mutta en ole varma, milloin se voisi tapahtua. Aiemmat Seremoniat… Oli kertoja, jolloin vihkiminen suoritettiin välittömästi jälkeenpäin hovin toimesta. Minä kieltäydyin siitä. Kuvittelin ostavani itselleni siten aikaa, mutta en myöskään kestänyt ajatusta, että minut ja valitsemani naisen olisi liittänyt valalla yhteen joku Edmundin lähipiiristä, heidän tavallaan.”

Hymähdän. ”Minä en olisi pitänyt siitä sen enempää. Halusit tarjota meille molemmille pakotien.”

”Niin. Kuten tiedät, ennen kuin tapasin sinut, en kuvitellut… Uskaltanut edes haaveilla…” Valve vaikenee. Hän lisää aiempaa raskaammin:

”Myös Edmund on tietoinen, että olen yrittänyt taistella Seremonian lopputulemaa vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Niin järjetöntä kuin se onkin, en tiedä, miten hän tulkitsisi juuri nyt tällaisen käänteen. Pistäisikö hän kaiken kunniantuntoni syyksi ja keskittyisi vain mustaamaan sen turvin entisestään mainettani? Toivon niin. Mutta hän tietää periaatteeni ja että minulla on aika puolellani, että voisin halutessani pitkittää kihlausta ihmisten silmissä loputtomiin. Jos hän kuulisi meistä ja ajattelisi sen johtuvan siitä, että haluan sitä, että minä ja sinä olemme –”

”Tarvitseeko hänen ja hovin tietää?” minä kysyn. ”Entä jos se on yksi salaisuuksistamme? Heillä ei pitäisi olla tämän kanssa mitään tekemistä, sanoit niin itse.”

Puhuessani minut valtaa kuitenkin olo, että vaikka kuinka tahtoisin, se ei ole totuus. Olemme yhä liiaksi sotkeutuneet hovin ja Edmundin luomaan juonittelujen ja valtasuhteiden verkkoon, jonka keskiössä myös Reina ja hänen veritaikuutensa on. Avioliittomme, varsinkaan yhteisymmärryksessä solmittu, ei olisi välttämättä yhdentekevä.

”Salaisuus”, Valve toistaa hitaasti. ”Kenties. Meidän olisi löydettävä kuningaskunnasta joku vahvistamaan liitto ilman, että kukaan hovista saisi asiaa selville. Jostakin läheisestä kylästä ehkä, tai kaupungista läheltä etelän rajaa… Joku, jolla ei olisi pienintäkään yhteyttä kuninkaankaupunkiin tai velvollisuutta hovia kohtaan. Taikuudenkäyttäjistä ei olisi apua tässä tilanteessa. Heidän ajatuksensa puolisoiden välillä solmittavasta liitosta on usein erilainen kuin ihmisillä.”

Jokin minussa liikahtaa Valven puhuessa taikuudenkäyttäjien liitoista. Se on usein erilainen. Ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa.

”Entä –”

Epäröin. Ymmärrän aivan liian hyvin, että seuraava kysymykseni on paljon aiempia painavampi. Monimutkaisempi. Joskus aiemmin en olisi kyennyt esittämään sitä lainkaan. Nyt päässäni kuitenkin kaikuu kaikki se, mitä Valve minulle aiemmin sanoi. En tahdo paeta enää. Lupaus, joka ei rikkoudu.  On kuin valoni loistaisi hiukan kirkkaammin.

Siksi kysyn mahdollisimman vakaaseen sävyyn, välittämättä sydämeni kiihtyneistä lyönneistä:

”Entä maagien tapa?”

Sanojeni merkitys ei tavoita Valvea heti. Kun niin viimein käy, hän jännittyy, irrottaa otteensa käsistäni. Tunnen ahdistuksen sävähdyksen hänen taikuudessaan; menneisyyden painon ja virheet, vääristä syistä tekemättä jätetyt teot. Syvimmät haavat paranevat hitaimmin.

Osasin odottaa kaikkea sitä, enkä siksi hätkähdä tai lannistu. Valve on saanut itsensä jälleen hallintaan, mutta hänen silmissään on ristiriitaisten tunteiden vääristämä ilme. On minun vuoroni koskettaa käsilläni hänen kasvojaan, lempeästi. Olemme yhä niin lähellä, yhä niin herkistyneitä toisistamme, että valoni sipaisee jälleen hänen hämäräänsä. Toivon sen kertovan hänelle sanojani lisäksi, miksi oikein yritän vakuuttaa hänet.

Valve ei pakene, vetäydy pois. Erotan hiljaisuudessa hänen sydämenlyöntinsä, yhtä kiivaat kuin omani. Tyhjä tila niiden välissä on täyttynyt taikuuden eri sävyistä. Tajuan, etteivät kaikki niihin kätkeytyvät tuntemukset, samat kuin hänen silmissään, ole surullisia tai kipeitä. Eivät täysin. Se antaa minulle rohkeutta jatkaa:

”Tiedän, että mikäli niin tapahtuisi, se ei tapahtuisi heti. Minä onnistuin tekemään tänään vasta ensimmäisen loitsuni, ja taikuuteni juurtumiseen on vielä pitkä matka. Valve – sinä et ole Rahko, enkä minä ole hänen morsiamensa, vaan sinun. Se loitsu –”

Ævintýr”, Valve sanoo karheasti.

Ævintýr ei olisi meidän tapauksessamme sellainen kuin pelkäät. Minä tiedän, ettei se olisi. Joten, minusta me voisimme… harkita myös sitä. Menneisyyden tapahtumien ei tarvitse tahrata ævintýria enää. Tässä on kyse pelkästään sinusta ja minusta. Kaikki muu on merkityksetöntä.”

Valve miettii sanomaani pitkään vaiti. Minä odotan kärsivällisesti, vaikka samaan aikaan rintakehässäni kipunoi jokin määrittelemätön. Milloin se oikein tapahtui? Milloin minä päätin, että ævintýr on sittenkin jotakin kaunista pelottavan sijasta? Asia, jonka ehkä tahdon elämääni?

Valven kertoessa minulle menneisyydestään en kyennyt keskittymään loitsussa muuhun kuin Rahkon tekojen julmuuteen, rumuuteen. Nyt on toisin. Ajattelen tapaa, jolla taikuutemme hetki sitten kietoutui yhteen, vaikkakin lyhyiksi silmänräpäyksiksi. Kaikkia muita taikuuden täyttämiä hetkiä ennen sitä. Se tuntui aivan yhtä oikealta kuin loitsun luominen tarinan avulla, ensimmäinen todellinen välähdys kesänkirkkautta sisälläni. Kuin niin olisi tarkoitettu.

Ehkä niin onkin. Olen sentään aistinut Valven hämärän jo ennen kuin edes tiesin omasta taikuudestani, ensimmäisestä kohtaamisestamme asti. Muistan, miten hän sanoi, että kyseessä on molemminpuolinen lupaus olla yhdessä niin kauan, kun aikaa siihen on suotu. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Miksen tahtoisi sitä, kun kyse on hänestä, meistä?

”Emme tiedä, millainen vaikutus mädällä olisi sellaiseen sidokseen.”

Valven pakotetun tyynesti lausuttu toteamus saa minut hätkähtämään. Minun on myönnettävä, etten tullut edes ajatelleeksi mätää tai sitä, mitä se ævintýrille ehkä merkitsisi. En ainakaan itseni kannalta.

Puren huultani. ”Oletko varma, että sillä olisi vaikutusta? Eihän niin ole enää myöskään sinun ja Eddan sidoksen tapauksessa. Mätä ei ole osa taikuuttasi.”

”Ei. Mutta se on osa minua, heikkonakin, ja ævintýrin sidos on syvä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos –” Valve vetää henkeä. ”Meidän olisi oltava varmoja, ettei siitä aiheutuisi sinulle mitään.”

”Siinä tapauksessa on hyvä, että aion päästä mädästä eroon”, minä totean. ”Tiedän, mitä ajattelet siitä, mutta noidat kykenivät auttamaan myös Väkeä Ikitammen suhteen. Minusta meidän ei pidä luovuttaa ennen kuin tiedämme, mitä mieltä he asiasta ovat. Agnes on minulle yhä palveluksen velkaa.”

Valven otsa rypistyy. Vastaan väittämisen sijasta hän kuitenkin vain painaa suupielensä tiukaksi viivaksi, nyökkää. Minä ristin käteni syliini. Me tiedämme molemmat, ettei hän ole vielä vastannut alkuperäiseen kysymykseeni. Kun kyse on ævintýrista, mätä on pohjimmiltaan vähäisin este. En voi olla toivomatta…

Valve huokaa.

”Kuvittelin aina”, hän sanoo viimein, hapuillen oikeita sanoja, ”ettei minun pitäisi yrittää edes haaveilla mistään sellaisesta. Ei kaiken sen jälkeen, mitä mest – mitä Rahko teki. Että elämääni saapuisi joku kaltaisesi, jonka kanssa saattaisin tahtoa… Ja silti, aina toisinaan näiden viikkojen kuluessa, olen huomannut ajattelevani…”

”Ajattelevasi mitä?” minä kysyn hiljaa.

Valve sulkee silmänsä. Hämärän sävyt hänessä muuttuvat aiempaa selkeämmiksi, se ja kirkkaan veden tuoksu. Vahvin tunne niiden keskellä on, ahdistuksen hälvettyä, toivo; miltei nälkäinen äkillisessä voimassaan.

”Sinä ja minä, yhdessä sillä tavalla kuin maagit on tarkoitettu. Siinä tapauksessa, että taikuutesi juurtuu, ja haluat todella valita maagintien. Tapa jolla tunsin hetki sitten valosi, se oli… oikein. Koska kyseessä olit sinä eikä kukaan muu. Mutta Alisa, mikään ei velvoita meitä siihen. Ihmisten tavalla solmittava liitto ei olisi vähäisempi.”

”Entä jos minä luulen tahtovani sitä silti? Mikäli valitsen maagintien, ja jos sinä vain olet samaa mieltä.”

Uusi toivon kipinä sydämenlyöntien välissä. En tiedä, kuuluuko se Valvelle vai minulle vai molemmille. Kun hän ei heti vastaa, lisään käytännöllisempään sävyyn:

”Jos, tai kun, sen aika joskus koittaa, en aio olla voimiltani yhtään sinua vähäisempi, älä huoli. Jatkan ahkerasti harjoittelua.”

Se havahduttaa synkkämielisyyteen taipuvaisen sulhaseni viimein. Hän vaikuttaa lähes ärtyneeltä siitä, että epäilen hänen luottamustaan kykyihini.

”Olet jo nyt edistyneempi kuin minä olin samassa tilanteessa. Se ei tule olemaan ongelma, mikäli todella aiomme solmia ævintýrin.”

356.

Tällä kertaa Valve lausuu vanhan kielen sanan lempeämmin, kuin se olisi kipeän lisäksi sittenkin myös jotakin arvokasta. Minä tukahdutan huojentuneen hymyn.

”Hyvä. Ei meidän tarvitse päättää mitään lopullista vielä nyt. Vai mitä? Joudumme kaiketi odottamaan joka tapauksessa, vaikka liittoomme ei liittyisi hippustakaan taikuutta.” Sanon viimeiset sanat hiukan haikeasti.

”Pelkään pahoin, että niin on. Edmund ja Reina ovat yhdessä yhä liian arvaamaton elementti.  Meidän ei tule ottaa heidän suhteensa tarpeettomia riskejä juuri nyt, etenkään tässä asiassa. Toivottavasti täysikuun tapaaminen noitien kanssa muuttaa tilannetta edes vähän.” Valve kohtaa katseeni. ”Hovi on vain hetkellinen este. Löydämme ratkaisun ennen pitkää, sinä ja minä.”

Hänen sanoissaan ei ole pienintäkään epäröintiä. Ilo, jonka se minussa aiheuttaa, on jälleen kovin ylitsevuotava. Tärkeintä on, että olemme yhdessä, että haluamme sitä molemmat. Olipa liittomme millainen hyvänsä.

”Uskon sen. Ja sillä välinhän… mikään ei estä meitä… tai siis, me voimme jatkaa…”

Valve kohottaa kulmiaan nähdessään minun punehtuvan. Hän nojautuu lähemmäs, äänessään äkillinen, kiusoittelevan utelias sävy:

”Jatkaa mitä, neiti morsian?”

Minä punehdun vielä pahemmin. Totean olevani naurettava; suurin osa ikäisistäni tytöistä on jo tässä vaiheessa perustanut perheen, kun taas minä en saa edes tätä yhtä sanaa suustani.

”Suutelemista”, mumisen lopulta. Ja ehkä jotain muutakin. Toive karkaa sydämeni salaisesta kolkasta ennen kuin ehdin estää. Olen melko varma, että se näkyy myös kasvoiltani.

”Ah, kyllä. Uskoisin niin.” Valven hymy paljastaa, kuinka paljon vastaukseni miellyttää häntä. Hän sivelee mekkoni vihreää kangasta ja samalla käsivarttani. Teko saa minut unohtamaan tyystin nolostuksen. ”Olenko muistanut mainita, kuinka hyvin tämä mekko pukee sinua?”

Sanojen sävy on nyt tummempi, hyväilevän pehmeä. Ääneni värähtää aavistuksenomaisesti. ”Et.”
”Olet se ylläsi samalla kertaa sadunomainen ja todellinen, vain sillä tavalla kuin sinä voit. Kesäisen metsän värit katseessasi…”

Huulteni sijasta Valve painaa suudelman tällä kertaa leukapielelleni. Kevyesti, hellästi. Ensin yhden ja sitten toisen, kunnes suudelmista muodostuu suloinen mutta määrätietoinen polku kaulani herkälle iholle. Minä hengähdän terävästi. Mieleeni kohoavat kuvat unista, joissa Valve teki juuri tällä tavoin. Silloin en kyennyt myöntämään itselleni, kuinka paljon sitä oikeastaan tahdoin.

Enää niin ei ole. Sitä paitsi todellisuus, minä päätän, on huomattavan paljon unia parempi. Pulssini sykkii kiivaana Valven huulia vasten, kutsuu jälleen esiin valoni palavan kirkkauden ja energiavirran. Sormeni eksyvät hänen hiuksiinsa, selkään, tunnustelemaan melkein omistavasti. Tahdon tuntea hänen paljaan ihonsa käsieni alla, kehon voiman ja jäntevyyden. Tahdon –

Samassa Valve urahtaa turhautuneena. Minä jähmetyn. ”Mitä nyt?”

Hän on hiljaa niin pitkään, että pelkään jonkin olevan vialla. Tovin kuluttua hän sanoo:

”Edda on leiponut kakun. Loitsusi onnistumisen kunniaksi. Hän haluaa, että menemme juhlistamaan sitä.”

Minun on ensin vaikea yhdistää Valven kertomaa tämänhetkiseen tilanteeseen, sisälläni sykkivään haluun. Hän voisi aivan yhtä hyvin puhua vierasta kieltä. Eddan nimeen keskittyminen auttaa kuitenkin vähän.

”Sinä… kerroit siitä hänelle jo? Sidoksen kautta?”

”Niin. Heti kun se tapahtui. En ajatellut silloin, että me –” Valve äännähtää jälleen turhautuneesti. Hän vaikuttaa suorastaan katuvalta. ”Voisin sanoa, että olemme kiireisiä juuri nyt. Se on totta, eikö niin? Kakku voi kyllä odottaa.”

Hänen toiveikas äänensä saa minut nauramaan hiukan hengästyneesti. Punnitsen vaihtoehtojamme hetken, kunnes kysyn:

”Millaisen kakun Edda leipoi?”

Valve kohottaa päätään. Voin nähdä hänen ilmeestään, että hän yrittää päätellä turhaan, miksi sillä on pienintäkään merkitystä. ”Siinä on manteleita.”

Manteleita. Hassua kuinka kaukaiselta se kuulostaa. Minä suoristaudun, yritän koota ajatuksiani jonkinlaiseen järjestykseen.

”Hmm. Luulen, että mantelikakku ei voi odottaa.”

Huokaisen sanojeni päätteeksi. Totuus on, etten haluaisi keskeyttää… tätä, yhtään sen enempää kuin Valve, mutta ehkä on vain hyvä, että emme kiirehdi. Ehkä. Sitä paitsi tahdon päästä näkemään leveän hymyn, jonka tiedän Eddan kasvoja koristavan, kun kerron hänelle tekemästäni loitsusta.

Valve hieraisee niskaansa kädellään. ”Taidat olla oikeassa. Sinun olisi hyvä syödä jotakin.”

Ah. Minulla ei ole siinä asiassa luultavasti mitään vastaan sanomista. Siispä laskeudun Valven avulla pöydältä ja sivelen jo toistamiseen pois mekkooni ilmestyneet rypyt.

”Olenko edustuskelpoinen?” kysyn. En voi itse olla epäilemättä sitä vähän. Oloni on leijuvalla tavalla hyvä, kuin olisin juonut hiukan lisää hehkuviiniä. Mikäli janoan vielä jotakin enemmän, en ajattele sitä juuri nyt. En lainkaan.

Myös Valve on selvästi päättänyt hyväksyä tilanteen maagin arvokkuudella. Hänen katseensa painavuus on silti yhä kovin paljonpuhuva sen kulkiessa ylitseni. Jäämme tarkastelemaan vaiti toisiamme. Kaikesta huolimatta tuntuu vaikealta päästää työhuoneen hetkestä irti, taikuudesta ja lupauksista ja uudenlaisesta kosketuksesta.

Viimein Valve kuitenkin siirtää muutaman karanneen hiussuortuvan takaisin korvani taakse ja nyökkää vastaukseksi kysymykseeni.

”Siinä tapauksessa ei anneta Eddan odottaa enempää.”

357. - 358

Eddan leipoma mantelikakku on makea ja herkullinen. Me syömme sen linnan keittiössä, kaikki kolme – minä ja Valve ja alkuun hiukan vastahakoinen Edda, joka yrittää usuttaa meitä ensin ruokasaliin. Kun ihmettelen syytä, hän sanoo, että niin olisi paljon juhlallisempi.

”Täällä on hyvä, jos se vain sopii sinulle”, minä totean päättäväisen sävyyn. ”Ja sinun pitää ehdottomasti juhlia kanssamme.”

”Minä laitan sinulle teetä”, Valve lisää tyynesti Eddan yhä empiessä. Yhdessä saamme hänen mielensä viimein kääntymään.

Niinpä vietämme illan keittiönpöydän ääressä välittämättä sen ahtaudesta. Tulisijassa rätisee iloinen tuli, joka pitää visusti loitolla ulkona vallitsevan kylmän. Se on muun keittiön lailla täynnä turvallista kotoisuutta. Edda tahtoo kuulla kaiken mahdollisen loitsustani, ja minä kerron hänelle revontulista ja tarinasta niin yksityiskohtaisesti kuin vain osaan. Hänen hymynsä on aivan yhtä leveä kuin millaiseksi sen kuvittelin, terävähampainen. Edda sädehtii, kun pääsen selityksessäni lasipullon sisällä häivähtäneeseen linnunsiipiseen kajastukseen.

”Minähän sanoin, Alisa-neiti, että taikuutenne käyttö selkenee teille ennen pitkää.”

”Kiitos hyvän opettajan”, minä huomautan ja kosketan kyynärpäälläni vieressäni istuvaa Valvea. Hän kohottaa hehkuviinilasinsa minua kohti toverilliseen eleeseen. Harmaat silmät ovat lämpimät.

Tunnit seuraavat toistaan kuin huomaamatta. Keittiötä ympäröi mausteiden tuttu tuoksu, tulenkajo. Hehkuviini tekee kaikesta pehmeää ja hyvällä tavalla kevyttä. Minä annan katseeni kiertää huoneessa, hyväntuulisissa seuralaisissani. Valve ja Edda keskustelevat parhaillaan jostakin kalvaslinnan maihin liittyvästä. Minusta on hauska seurata heitä yhdessä, nähdä jokaisesta pienestä eleestä, kuinka tärkeitä he ovat toisilleen. Aivan kuten he ovat minulle.

Kuka olisi uskonut, aivan alussa, että päätyisin Seremonian jälkeen tähän pisteeseen? Elämään, jonka haluan, täynnä taikuutta ja hyviä asioita. Ei ilman surua ja kipua, totta, mutta eihän se silloin olisi elämää lainkaan.

Onnellinen. Lausun sanan hiljaa mielessäni, jään kuuntelemaan sen kaikua. Juuri nyt olen kovin onnellinen.

Jonkin ajan kuluttua mantelikakusta ei ole jäljellä enää murustakaan, ja myös tulisijan liekit ovat alkaneet hiipua. Tajuan olevani unelias, vaikka talven pakkasenvärinen iltahämärä on vasta hädin tuskin langennut. Tunnen Valven katseen itsessäni, kun yritän pitää silmäluomiani itsepäisesti auki; ne haluavat sulkeutua toiveistani välittämättä.

”Sinulla on ollut pitkä päivä. Voisi olla parempi, että menet lepäämään.”

Hän käyttää huolehtivaisinta äänensävyään. Mietittyäni asiaa nyökkään ja tukahdutan saman tien haukotuksen kämmenselkääni. ”Minäkin luulen niin.”

”Siinä tapauksessa minä saatan sinu–”

Valve vaikenee kesken kaiken. Vilkaistessani häntä näen hänen tuijottavan tyhjyyteen, kasvoillaan tutkimaton ilme. Eddan olemus on samanlainen. He kuuntelevat yhdessä jotakin, ehkä linnan omaa taikuutta, joka on vielä minun saavuttamattomissani. Molempien katseessa viipyy jokin terävä ja hiukan vieras.

”Mitä nyt?” minä kysyn, äkisti täysin hereillä ja voimatta peittää huoltani.

Ääneni saa Valven palaamaan takaisin todellisuuteen. Hän kurottautuu koskettamaan olkapäätäni. Rauhoitun nähdessäni, että hänen huulilleen on kohonnut hymy.

”Vaikuttaa siltä, että olemme saaneet kalvaslinnaan arvovieraan. Tulisitko hetkeksi kanssani?”

**

Linnan puutarhassa, talviunta nukkuvan omenapuun luona, seisoo tuhkanharmaa peura.

Hetken aikaa minä vain tuijotan näkyä, en ymmärrä sitä todeksi. Hallavapeuran sarvet hohtavat samaa hopeaista valoa kuin syksyisessä metsässä, karkottavat vaivatta pimeän ympäriltään. Meidät nähdessään se pärskähtää ja ottaa muutaman askeleen lähemmäs. Katseeni kiinnittyy välittömästi taikaolennon vasempaan takajalkaan, jolle se ei kyennyt laskemaan viimeksi painoaan kunnolla. Ammottavasta haavasta ei ole enää jälkeäkään, ei edes ohuinta arpea. Hallavapeuran liike on täydellisen sulavaa ja helppoa, aaveenkevyttä.

”Kuinka… miten?” minä kuiskaan. En halua pelottaa vierastamme pois puhumalla liian kovaa, vaikka on selvää, että se on saapunut luoksemme itse.

Valve tarkkailee peuraa vierelläni. Kuulen yhä hymyn hänen äänestään, kun hän vastaa:

”Muistatko kun kerroin, että maagien ja noitien taikuus kiinnostaa sitä? Juureton taikuus on nykyisin äärimmäisen harvinaista. Uskon, että se on aistinut valosi havahtumisen eikä ole osannut pysyä poissa. Tällaisten asioiden suhteen se on loputtoman utelias.”

Jokin hallavapeuran läsnäolossa on oudon tuttua, eikä vain syksyn tapahtumien vuoksi. Hetken aikaa pohdittuani tajuan:

”Minä – luulen, että se oli metsässä tänä aamuna. Seurasi minua, mutta ei näyttäytynyt.”

”Ah. Ehkä se oli lähistöllä ja tiesi taikuutensa avulla, että olet aivan ensimmäisen loitsusi luomisen kynnyksellä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikka Rajankulkija kykenisi moiseen.”

En voi olla hymähtämättä. ”Ja minä kun kuvittelin, että se saapui viimein kiittämään meitä siitä, mitä syksyllä tapahtui.”

Hallavapeura katsoo suuntaamme yönmustilla silmillään, melkein kuin se odottaisi jotakin. Minulla on ylläni Valvelta lainattu paksu kaapu, mutta silti selkäpiitäni pitkin kulkee värähdys. Taivaalta pyryää pakkaslunta, joka ei kuitenkaan tartu kiinni peuran turkkiin. Valve sanoo miettivään sävyyn:

”Se taitaa haluta tervehtiä sinua. Tutustua taikuuteesi.”

Hengähdän huurua ilmaan. ”Pitäisikö minun…?”

”Jos vain haluat.”

En tohdi jäädä epäröimään. Astelen hallavapeuraa niin lähelle kuin vain kykenen puutarhaa peittävältä lumelta. Se seuraa saapumistani aluksi liikkumatta, nuuhkii ilmaa sieraimet väristen, kunnes ylittää välimatkan ja pysähtyy aivan eteeni. Kruunumaisten sarvien hopeinen hohto ja sen alta huokuva taikuus mykistävät minut; molemmista uhkuva vastaansanomaton, outo voima. Oman taikuuteni kirkkaus yrittää kurottaa sitä kohti.

Muistan, miten hallavapeuran maasta nostattamat kukat lävistivät metsästyskeihään. Pystyisikö se herättämään taikuudellaan henkiin myös puutarhan ruusut ja muratit, saamaan ne kasvamaan lumen alta? Sen täytyy olla helppoa olennolle, joka kulkee maailmojen rajojen yli kuin ne olisivat pelkkiä hiekkaan piirrettyjä viivoja.

Hallavapeura taivuttaa kaulaansa. Minä ojennan käteni, annan sen nuuhkia kämmeneni ihoa. Tunnen itseni tytöksi sadusta.

”Pahoittelut”, mumisen hallavapeuralle, kun se pärskähtää jälleen. ”Minulla ei ole sinulle marjoja.”

Mutta minulla on taikuuteni. Valoni koskettaa varoen hallavapeuran erilaisista kerroksista koostuvaa vanhaa taikuutta. Sen vaikutus on nyt toisenlainen, ei yhtä painava – lempeämpi, mutta vain hiukan. Ohikiitävän hetken ajan minusta tuntuu samalta kuin hetki ennen ástarin luomista, loitsun voima virtaamassa rintakehässäni, kunnes se katoaa. Olen aistivani ilmassa kukkien tuoksun.

Hallavapeuran pää kohoaa. Katseemme kohtaavat, tai ehkä vain kuvittelen niin. Se päästää äänen, joka muistuttaa enemmän linnun pehmeää sirkutusta kuin peuraa. Tahdon ajatella, että kyseessä on kuin onkin myös kiitos.

Sitten taikaolento kääntyy, lähtee kulkemaan puutarhan poikki siroin askelin. Hopeinen kajo katoaa sen vanavedessä.

Minä jään seisomaan aloilleni, yritän käsittää tapahtunutta. Lumi sataa hiuksiini hiljaa. Koleuden hiipiessä iholleni taikuuden sijasta havahdun ja palaan Valven luo. Huomatessaan minun olevan kylmissäni hän vetää minut lähelleen, puistelee lumihiutaleet huolellisesti yltäni. Hetkeen kumpikaan ei puhu.

”Se tuntui aivan enteeltä”, sanon viimein, kun lähdemme kävelemään takaisin sisälle. Valve katsahtaa suuntaani.

”Hyvältä vai huonolta?”

”Hyvältä. Tai”, korjaan, ”ehkä kyse on pikemminkin siitä, että meidän on tehtävä siitä sellainen.”

Valven sormet kietoutuvat omieni lomaan. ”Siinä tapauksessa teemme juuri niin.”

Seuraa joukko kirkkaita, hyviä päiviä, kuin hallavapeura todella olisi ollut myönteiseksi tarkoitettu enne. Niiden aikana minä vahvistan Valven valvonnassa taikuuttani, luen ja kirjoitan muilla oppitunneilla tavalliseen tapaan. Yhdessä me taas opettelemme, mitä oikeastaan tarkoittaa olla toisillemme sulhanen ja morsian. Ilokseni siihen sisältyy paljon aiempaa enemmän suutelemista. Myös täysikuu lähestyy vääjäämättä, ja samalla noitien tapaaminen. Tiedän meidän molempien toivovan, että sen jälkeen olisimme viisaampia Edmundin ja Reinan ongelman suhteen.

Niin ei kuitenkaan ehdi käydä. Viikko ensimmäisen loitsuni ja hallavapeuran ilmaantumisen jälkeen, viisi päivää ennen täysikuuta, kalvaslinnaan saapuu uusi vieras – viestintuoja kuningas Edmundin hovista.

**   

A/N2: Näihin osiin tuli varsin paljon kaikenlaista, toivottavasti ei kuitenkaan liikaa. Seuraavaksi alkaakin sitten viimeinen tarinakaari.
« Viimeksi muokattu: 27.06.2020 12:59:43 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #283 : 03.03.2020 16:42:05 »
Rip sydänparkani. ❤️❤️❤️❤️❤️❤️

Palaan myöhemmin paremman kommentin kanssa, mutta olipas tämä ihana! ❤️❤️❤️❤️


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 554
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #284 : 03.03.2020 21:00:55 »
No niin! Vihdoin pääsivät nuo hupsut muhinoimaan :D Ihastuin kovasti tuohon sun kuvailuun siitä hetkestä, siinä oli niin paljon molemminpuolista halua ja kaipausta että! Ja sitten tuli tuo Alisan kysymys, naurahdin sille vähäsen :D Valvekin epäilemättä vähän kohotti kulmaa moiselle muotoilulle. Mutta toisaalta, niin Alisaa että tuollainen pyörii hänen mielessään :D Ja Valven vastaus kommenttiin epäilemättä miellytti :D

En edes muistanut että Alisa ja Valve eivät olleet tavallaan kunnolla naimisissa koska tosiaan, aiheesta ei ole juuri pystytty puhumaan kun välillä on väreillyt kaikenlaista etäisyyttä ja epävarmuutta :D

Oon ihan kikseissä aina jostain syystä kun tarinassa mainitaan tarinan nimi ja niin kävi tässäkin tapauksessa :D Tälläne side note vaan :D Mutta joo, ymmärrän tässä maagien avioliittojutussa molempien kannan, Valven menneisyyden traumat sekä huoli mädän vaikutuksesta Alisaan ja Alisan uteliaisuuden sekä rohkaisun ensiloitsun toimimisesta.

Lainaus
Milloin se oikein tapahtui? Milloin minä päätin, että ævintýr on sittenkin jotakin kaunista pelottavan sijasta? Asia, jonka ehkä tahdon elämääni?
Ah! Tämä kuvaa tosi hienosti symbolisella tasolla myös koko tarinan etenemistä, että milloin Alisan matka Kalvaslinnassa ja Valven morsiammena muuttui pelottavasta kauniiksi ja lopulta tähän pisteeseen :')

Eddaaaa!! :D No, toisaalta ehkä on ihan hyvä ettei tässä kiirehditä niin mun pää ei räjähdä tähän kun meitä on nyt hellitty Alisa/Valvella jo aika runsaasti tässä luvussa verrattuna heidän yhteiseen mutkikkaaseen taipaleensa :D Ja onhan tuo hetki keittiössä söppänä, miten rennosti he voivat nyt kaikki olla toistensa kanssa :)

Lainaus
Hallavapeura taivuttaa kaulaansa. Minä ojennan käteni, annan sen nuuhkia kämmeneni ihoa. Tunnen itseni tytöksi sadusta.
No siis mäkin olin ihan heti kun toi hallavapeura mainittiin että nyt Alisa pääsee olemaan kunnon satuprinsessa jee :D

Ei yhtään ollut liikaa asiaa tässä luvussa, kuten aina olisin voinut lukea metrikaupalla lisääkin, koska tästä tarinasta mun on mahdoton saada tarpeekseni :D ihan pelottaa että loppu alkaa lähestyä iik! No, mutta onhan sitten aina mahdollista kirjoitella pieniä spinoffeja niin kuin se sun yksi hieno spinoff jonka julkasit vähän aikaa sitten :)

Kiitos taas jatkosta, sitä oli ilo lukea kuten aina!
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 23
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 358/? 3.3.
« Vastaus #285 : 03.03.2020 22:18:17 »
Uuu, olipas tämä kiihkeä ja onnentäyteinen luku, ihanaa luettavaa.

”Menethän sinä naimisiin kanssani?” kysyn.
Hyvä Alisa! Tähän samaan syssyyn kissa pöydälle Alisan kaveriks! Kuvaa muuten myös niin hyvin Alisan luonnetta tuokin, että kiihkeiden hetkien lomassa hän muistaa miettiä käytännöllisesti mustepullojen kohtaloa.

Joskus aiemmin näiden kahden kylmän kauden aikaan toruin Valvea vähän ankaramminkin (kun se nyt ansaitsi vähän...), mutta olen kyllä tähän mennessä leppynyt. Valve on niin kovin herkkä mies.
”Sinä ja minä, yhdessä sillä tavalla kuin maagit on tarkoitettu. Siinä tapauksessa, että taikuutesi juurtuu, ja haluat todella valita maagintien. Tapa jolla tunsin hetki sitten valosi, se oli… oikein. Koska kyseessä olit sinä eikä kukaan muu.

Alisan ja Valven... öö... malttamattomasta menosta päätellen tässä olisi ollut hieman liikaa suudelmia minun makuuni, jos ei olisi tullut keskeytystä. Koska slow burn <3 Joten pointsit Eddalle! (ja tietysti sinulle, Okakettu)
Samassa Valve urahtaa turhautuneena. Minä jähmetyn. ”Mitä nyt?”

Hän on hiljaa niin pitkään, että pelkään jonkin olevan vialla. Tovin kuluttua hän sanoo:

”Edda on leiponut kakun. Loitsusi onnistumisen kunniaksi. Hän haluaa, että menemme juhlistamaan sitä.”
Turhautunut Valve, tui tui, kuin söpöö. Odotin, että Alisa olisi purskahtanut nauruun tajuttuaan, miksi Valve synkistelee. Minä ainakin repesin. Mua jäi kauheesti vaivaamaan, että mitä väliä sillä on, minkälainen kakku se oli. Oliko sillä oikeesti väliä?

Hallavapeuran tapaamisessa tunnelma muuttui jännästi, itsekin lukijana virittyy aistimaan jotain, jotain pinnan alta, kätkettyä. Kirjoitat tällaisia kohtauksia erittäin hyvin. Vaikka hallavapeura edustaa ennen kaikkea hyvää, pidän siitä, että se on samalla vieraan salaperäinen, villi, voimakas ja kahlitsematon. Voisikohan se silti auttaa mädän kanssa?

Mussa on varmaan masokistin vikaa, kun vaikka tykkään lukea tällaista pehmeetäkin tekstiä, niin mielestäni on ihan hyvä, että luvun loppu palauttaa tarinan vähän synkempiin tunnelmiin.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2020 23:35:51 kirjoittanut Juuli »

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 362/? 23.3.
« Vastaus #286 : 23.03.2020 19:06:45 »
Vehka: Tosi ihana kuulla, että pidit! Kiitos paljon kommentista ja lukemisesta. <3

Crysted: Heh, ”vihdoin nuo hupsut pääsivät muhinoimaan” voisi olla noiden osien vaihtoehtoinen otsikko, oli sen verran olennainen teema. :D Senkin vuoksi oli tosi ihana kuulla, että kaipaus ja halu välittyivät. Alisan avioliittokysymyksen oli tarkoitus olla vähän ’out of nowhere’-tyylinen, ja se syntyi tosiaan siitä, kun tajusin, että eiväthän nämä kaksi ole missään vaiheessa oikeasti puhuneet asiasta suoraan. Minäkin tykkään aina paljon siitä, kun tarinan nimi mainitaan kerronnassa, hienoa kuulla että pidit siitä myös. Tässä oli tarkoituksella nyt paljon Alisa/Valvea, mutta halusin mukaan myös hetken, jossa Eddakin on mukana, koska hän on olennainen osa kalvaslinnan dynamiikkaa. :) Ilahdutti paljon kuulla, että luet tätä yhä mielelläsi, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista. <3 Spinoffeja minun on varmaan pakko kirjoittaa jossakin välissä, en muuten selviä siitä että tämä loppuu. :D

Juuli: Ihana kuulla, että tämä luku oli mieleesi!  ”Tähän samaan syssyyn kissa pöydälle Alisan kaveriksi”, nimenomaan, loistavasti ilmaistu. Minustakin mustepulloista huolehtiminen oli moisessa tilanteessa on niin alisamaista kuin vain voi. :D Heh, hauska kuulla, että olet leppynyt Valven suhteen, vaikka kyllähän hän kuitenkin toruja myös ansaitsi. Valven turhautuneisuus oli tarkoituskin olla vähän koomista, joten tuo oli juuri hyvä reaktio. Ja ei, ei sillä kakulla oikeasti ollut mitään väliä – lähinnä ajattelin sen Alisan yritykseksi palata maan pinnalle aiemman jälkeen. :D Ilahduin paljon siitä, miten koit tunnelmaltaan tuon hallavapeuran kohtaamisen, tosi hienoa että tuollaisia juttuja välittyi! Villi ja kahlitsematon olivat ehdottomasti sellaisia asioita, jotka halusin hallavapeuraan liittää myös, eli vaikka se saapuikin linnaan, kyseessä ei ole mistään kesystä lemmikistä. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista. <3

A/N: Kiitos vielä paljon kommenteista, ne ilahduttivat suuresti. <3 Näiden seuraavien osien kanssa kävi hyvin perinteisesti, eli jaoin yhden julkaisukerran kahdeksi. Kokonaisuudesta olisi muuten tullut pitkä, ja vaikka se olisi minusta tarinallisesti ehkä toiminut paremmin, niin nykyisellä editointityylilläni minulla ei riitä moiseen rahkeet, heh. Toivottavasti pidätte. :)

**

359.

Kun hovin viestintuoja saapui kertomaan Seremoniasta kyläämme, oli ollut kevään ensimmäinen lämmin päivä.

Minä olin kaivamassa ojaa naapurimme Aatoksen tilalla. Se ei ollut lisätienesti, vaan vastapalvelukseksi minun oli lupa lainata toista heidän hevosistaan kyntöjä varten. Olimme joutuneet myymään oman Ratamo-tammamme heti ensimmäisenä talvena isän kuoltua. Aatos oli sopuisa ja olisi kaiketi antanut hevosen käyttöömme myös ilman työtä, mutta minä en halunnut jäädä kiitollisuudenvelkaan. Sitä oli kertynyt perheellemme viime vuosina jo aivan tarpeeksi.

Olimme aloittaneet ojankaivuun heti ensimmäisen valonhäivän aikaan, ja nyt oli keskipäivä. Muistan, miten hartioitani ja käsivarsiani särki. Maa ei ollut niin kovaa kuin olisi voinut, mutta jokainen lapionisku kajahteli silti epämiellyttävänä tärähdyksenä talven heikentämässä kehossani. Minun olisi vahvistuttava pian, jotta selviäisin kunnialla kesästä.

Kevätauringon lempeä porotus kerääntyi hieksi niskaan. Huivini alta purkautuneet hiussuortuvat tuntuivat oudolta, koska siihen aikaan vuodesta tukkani oli tavallisesti paljon lyhyempi. Se oli muistutus unettomina öinä laadituista suunnitelmista, keinoista, joilla äiti voisi pitää tilan. Mutta vain jos sato olisi odotettua huonompi, vain jos emme onnistuisi saamaan siitä täyttä hintaa kuten yleensä. Jos, jos, jos. Toivoni oli samea ja kulunut, mutta pidin siitä silti itsepintaisesti kiinni.

Sitten saimme ilmoituksen viestintuojasta.

Meidät koottiin yhteen kylätalolle – kuin karja, joku takanani mutisi. Kaikkien kynnelle kyenneiden oli oltava paikalla, sillä vain harva kyläläisistä osasi lukea ja oli tärkeää, että hovin tiedoksiannot kuultiin juuri sellaisina kuin ne oli tarkoitettu. Suurin osa joutui tulemaan paikalle kesken töittensä, ja siksi ihmisten kerääntymisessä kesti jonkin aikaa. Kylätalon edustalla odottanut viestintuoja naputteli saappaallaan maata kärsimättömästi. Se oli korea ja kiiltävä saapas, täysin toista kuin meidän pölyisen multaiset jalkineemme.

Minä seisoskelin Aatoksen ja muiden ojankaivuussa olleiden miesten kanssa, mutta pian näin äidin ja Malvan saapuvan kotimme luota. Äiti piteli lujasti kiinni siskoni kädestä. Hänen sulkeutunut ilmeensä, viivaksi kiristynyt suu, oli samanlainen kuin millaiseksi tunsin oman oloni. Hovin viestintuojat eivät koskaan merkinneet mitään hyvää. Uuden kuninkaan myötä heitä oli alkanut ilmaantua kyläämme kuitenkin aina vain useammin, kuin kyse olisi ollut ensimmäisen onnistuneen ryöstöretken rohkaisemista ryöväreistä. He kertoivat, kerta toisensa jälkeen, että hovin valitettava velvollisuus oli kiristää verotusta valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi. Meidän panoksemme oli rauhan ylläpitämisessä äärimmäisen tärkeää.

Osasin ne teennäiset, tyhjät sanat ulkoa. Ajatus verojen nousemista oli kuristava tunne kurkussani. Jos niin tapahtuisi jälleen, minkäänlainen toivo ei auttaisi meitä enää. Minun oli keskityttävä niin kovasti pitämään kasvava ahdistukseni aisoissa, etten heti käsittänyt, mitä viestinviejä kädessään olevasta pergamentista oikeastaan luki. Siinä ei puhuttu sanallakaan veroista.

”…ja siispä maagi vaatii itselleen morsiamen ihmisten keskuudesta. Sitä varten järjestetään valintaseremonia, jossa on oltava mukana ehdokas jokaisesta valtakunnan kylästä. Kieltäytymisestä joudutaan rankaisemaan hovin toimesta ankarasti.”

Ympärilläni kiiri äänekäs epäuskon kohahdus. Se ei millään ottanut laantuakseen. Viestintuoja jatkoi lukemista välittämättä edessään vallitsevasta järkytyksestä. Kuinka hän olisi ymmärtänyt? Kylämme eli elämäänsä pitäen taikuutta ja taikuuden olentoja sadunkaltaisena, epätotena. Se oli ohut harso meidän ja muun maailman välissä, tuomassa näennäistä suojaa. Nyt se oli revitty välinpitämättömästi rikki. Maagi pohjoisesta oli tehnyt niin, hän ja hovi yhdessä.

Levottomuuteen sekoittui, vähän kerrallaan, myös pelko. Taikuuteen ei ehkä uskottu, mutta kaikki tiesivät silti tarinat julmuudesta ja pimeistä voimista.

Maagi. Muistan, miten sana kaikui päässäni. Kynsieni alla oli likaa, kasvoillani kiilteli hiki. Paikalla olleet ikäiseni ja hiukan nuoremmat tytöt, ne harvat, jotka eivät olleet vielä naimisissa, vilkuilivat huolissaan toisiaan. En ole varma, miltä oma ilmeeni näytti. Mitä oikein ajattelin silloin. Katsoin viestintuojaa, joka sanoi jo toiseen kertaan, että hovi joutuisi rankaisemaan niitä kyliä, jotka kieltäytyisivät lähettämästä sopivaa tyttöä Seremoniaan. Yritin etsiä hänen katseestaan myötätuntoa tai edes sääliä, mutta löysin ainoastaan hienoisen ylenkatseen.

Ja sitten:

”Uhrauksenne ei kuitenkaan olisi turhaa, siitä hyvä ja armollinen kuninkaamme pitää huolen. Hänen käskystään maagi on suostunut tekemään valitsemalleen morsiamelle vastapalveluksen, lupauksen, tämän toiveiden mukaan. Hovi katsoo, että mitä ikinä tyttö maagilta pyytääkin, niin myös tapahtuu.”

Suurimpaan osaan sillä ei ollut haluttua vaikutusta. Minun sydämeni löi yhtäkkiä aiempaa lujempaa. Kosketin likaisilla sormillani hiuksiani. Ne kävivät jo melkein morsiamenkampauksen pituudesta.

Viestintuoja antoi vielä viimeiset ohjeet Seremoniaan osallistumisen suhteen, jätti meidät sitten hämmennykseemme; valkoisten hevosten vetämät koreat vaunut lähtivät kuljettamaan häntä seuraavaa kylää kohti. Suurin osa kyläläisistä palasi takaisin töihinsä, koska kukaan ei oikein tiennyt, mitä muutakaan heidän tulisi tehdä. Seremoniasta tai tytön valitsemisesta ei mainittu sanallakaan. Minä seurasin Aatosta ja muita takaisin Aatoksen tilalle, jatkoin keskeytynyttä ojankaivuuta. Miehet puhuivat keskenään tulevista kylvötöistä ja kuluneen talven pakkasista kuin haluten unohtaa koko tapahtuman.

Minä hädin tuskin kuulin heitä. Lapioni osuessa yhä uudelleen ja uudelleen maahan ajattelin jälleen sanaa maagi, ja morsian, ja lupaus. Mitä ikinä tyttö pyytää, se tapahtuu. Ajattelin mitä isä oli sanonut minulle maageista kauan sitten:

”Heidän kunniansa sitoo heitä vahvemmin kuin yksikään ihmisen luoma vala. Lupaus, jonka maagi sinulle antaa, olipa se millainen hyvänsä, ei koskaan rikkoudu.”

En heti tunnistanut uutta tunnetta sisälläni. Vasta paljon myöhemmin, kuunnellessani yön pimeässä vieressäni nukkuvan Malvan tuhinaa, tajusin sen olevan toivo – hauras ja samalla kovin monimutkainen. En osannut päästää siitä irti.

360.

”…siispä kuningas Edmund ja hovi kutsuvat maagin morsiamen, Alisa Eljaksentyttären, vieraakseen kuninkaanlinnaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa siten kunnioittaa tämän roolia Seremoniassa ja ennen kaikkea varmistaa, että kihlausaika on sujunut ongelmitta.”

Kalvaslinnaan saapunut viestintuoja ei ole kukaan niistä miehistä, jotka kävivät vuosien mittaan kylässämme. Hänen portille jättämänsä vaunut olivat koreammat, niitä vetämässä hienommat hevoset. Sama pätee kaikkeen muuhunkin hänessä; tummansinisenä välkkyvään takkiin, hihansuiden koristeisiin, jotka kimaltavat ruokasalin lyhtyjen valossa kuin satukirjojen kuvien jalokivet. Tämä viestintuoja on epäilemättä sellainen, jonka Edmund lähettää merkittävimpien liittolaistensa luokse, ei satunnaisiin pikkukyliin.

Merkittävimpien liittolaisten, mutta myös huolella valittujen vihollisten. Vaikka mies on viestiä lukiessaan ilmeettömän kohtelias, on selvää, kumpaan ryhmään Valve kuuluu. Pergamenttia puristavien sormien ote on hiukan liian luja, pakonomainen. Aina välillä minä näen virallisuuden murenevan, ja sen takaa paljastuu vaivoin peitelty inho.

Sisimmissäni tiedän, että miehen ylenkatse johtuu suurimmaksi osaksi pelosta. Se ei tee oloani lainkaan paremmaksi.

”Kuningas Edmund odottaa maagin morsiamen, Alisa Eljaksentyttären saapuvan hoviin ennen tämän viikon loppua. Hovi tulee vastaamaan kaikista tarvittavista järjestelyistä. Hänen korkeutensa toivoo, että arvon maagi kunnioittaa sopimusta kuten hänen kaltaistensa kunniaan kuuluu, ja antaa tapaamisen tapahtua sillä tavoin kuin sopimuksen ehtoihin on määrätty.”

Minun on vaikea ymmärtää kuulemiani sanoja. Ehkä se johtuu siitä, ettei viestintuoja missään vaiheessa osoita niitä minulle. Miehen katseen alla voisin aivan yhtä hyvin olla näkymätön, ylläni Purhan langettama lumous. Seison ruokasalin nurkassa kauhtuneessa arkimekossani, kaukana Valvesta. Välttelemme huolellisesti katsomasta toisiamme. Viime päivien kosketuksiin ja läheisyyteen verrattuna moinen tuntuu täysin vieraalta, mutta on osa nopeasti laatimaamme suunnitelmaa. Minä olen maagin vastentahtoinen ihmismorsian, hän vielä vastentahtoisempi sulhanen. Olen paikalla tässä tapaamisessa vain, koska viestintuoja vaatimalla vaati sitä.

En kulje taikuus ihoni alla tai tiedä siitä mitään. En ole viettänyt aikaani suutelemalla Valvea niin, että olemme molemmat sen jälkeen perusteellisesti hengästyneitä ja hymyileviä.

Tajuan ajatusteni harhailevan sinne tänne, ja yritän palata takaisin tähän hetkeen. Kämmeniini on kihonnut kylmä hiki. Viestintuoja katsoo Valvea varautuneesti, odottaa tämän vastausta. Valve seisoo aloillaan kuin patsas. Minä en näe hänen kasvojaan, mutta tunnen hänen taikuutensa. Kirkkaan veden tuoksu tuo mieleeni jäätyneen, mustan joen. Hämärän sävyt ovat mustanpuhuvia ja painavia kuin taivaalle kerääntyvä myrsky, sellainen, joka repii kaupunkeja irti juuriltaan. Myös viestinviejä kykenee ilmeisesti aistimaan siitä osan, sillä hän vaikuttaa hetkittäin siltä kuin tahtoisi perääntyä ruokasalin seinää vasten.

Maagin morsian, kuninkaanlinnan vieras. Ennen tämän viikon loppua. Toistan sanat huolellisesti mielessäni, mutten edelleenkään saa niistä kunnolla otetta. Valven taikuuden tuntu on paljon todellisempi.

Hiljaisuus miesten välillä säröilee kireänä ja hauraana. Viimein Valve kysyy:

”Olenko ymmärtänyt oikein, että kutsu koskee vain ja ainoastaan morsiantani?”

Hänen äänensä on vaarallisen pehmeä. Korppikuninkaan mustankoristeellinen kaapu tekee hänestä samalla kertaa ylhäisen ja hiukan uhkaavan, tällä kertaa siksi koska hän itse tahtoo niin. Voin kuvitella kylmän harmauden Valven silmissä, kun hän jatkaa kohteliaaseen sävyyn viestinviejän nyökättyä jäykästi:

”Pahoin pelkään, että minun on vaikea nähdä syytä moiselle pyynnölle.”

Pyyntö, hän sanoo, vaikka me kaikki kolme tiedämme, että todellisuudessa kyse on käskystä. Minä puristan käteni nyrkkiin, mutta pakotan lähes heti sormieni otteen löyhtymään. Viestinviejä vilkaisee pitelemäänsä pergamenttia. Hän kohentaa jo entisestään suoraa ryhtiään, kuin valmistautuen taisteluun, ja sanoo lähes urhoollisen päättäväisesti:

”Hänen korkeutensa on myös teidän kuninkaanne, arvon maagi. Teidän ei pidä kyseenalaistaa hänen päätöksiään.”

”Ah, mutta tässä tapauksessa joudun kyseenalaistamaan ne silti – etenkin, kun kyse on morsiamestani.” Sana morsian on täysin vailla sen tavanomaista lämpöä, sävytön ja merkityksetön. Valve pudistaa päätään. ”Miksi hän kiinnostaisi kuningasta? Minä valitsin hänet, hän on nyt täällä, siinä kaikki. Olen tehnyt oman osani sopimuksesta, eikä hovilla pidä olla mitään sanottavaa siihen, miten täällä elämme.”

Kunpa se vain olisi totta, minä ajattelen. Valven äänessä välähtävästä katkeruudesta päätellen hän miettii samaa.

”Sopimukseenne on merkitty toista, arvon maagi”, viestintuoja sanoo. ”On hovin ja kuninkaan velvollisuus varmistaa, että Alisa Eljaksentytär voi hyvin eikä hän ole kokenut… kielteisiä vaikutuksia elämästään täällä. Taikuuden maailma on hyvin erilainen verrattuna paikkaan, josta hän on lähtöisin. Maagina teidän saattaa olla vaikeaa ymmärtää sitä. Niin – niin sopimuksessa lukee.”

Mies luettelee sen kaiken katsomatta edelleenkään lainkaan minun suuntaani. Sisälläni leimahtaa suuttumus, miltei tervetullut muun hämmennyksen keskellä. Kuinka Edmund kehtaa yhä teeskennellä, ettei Valvea pakotettu osallistumaan Seremoniaan siinä missä meitä morsianehdokkaitakin? Niin kuin hovi muka välittäisi kuparikolikon vertaa siitä, miten pärjään.

Valvelle sanoihin kätkeytyvässä syytöksessä on kuitenkin kyse myös jostakin kivuliaasta. Kuulen hänen hengähtävän vihaisesti; jää mustassa joessa murtuu virtauksen voimasta. Viestintuoja ottaa hätääntyneen askeleen taaksepäin.

”Velvollisuus? Voi hyvin?” Sanat tulevat ulos matalana sähähdyksenä. ”Miksi kuulen tästä kaikesta vasta nyt? Kerro tämä kuninkaallesi: Edmund on typerys, jos kuvittelee, että minä sallin hänen määrätä noin vain –”

Lause katkeaa kesken, liian äkillisesti. Siinä on jotakin väärää.

Katseeni etsiytyy Valveen ennen kuin ehdin estää itseäni. Myös viestintuoja on keskittynyt tuijottamaan häntä otsa rypyssä. Valve pyrkii kätkemään tuntemuksensa parhaansa mukaan, mutta pienet merkit paljastavat silti jonkin olevan vialla. Hänen hartioittensa asento on muuttunut aiempaa jäykemmäksi, kuin niitä painaisi jokin raskas. Sama koskee myös hänen taikuuttaan. Myrsky on hiljentynyt, mutta ei lainkaan rauhanomaisesti – sen alla on vain vaivoin tukahdutettu kaaos.

Minun on tehtävä kaikkeni hillitäkseni haluni mennä Valven luokse. Hän on purrut hampaansa yhteen niin lujaa, että se varmasti sattuu.

Ennen kuin kukaan meistä ehtii puhua tai tehdä mitään muuta, oveen koputetaan. Sisään huoneeseen kurkistaa Edda, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kasvonsa ilmeettöminä. Minulla on pahaenteinen tunne, että hänen jännittynyt olemuksensa johtuu sekä viestintuojasta että siitä, mitä Valven taikuudelle tapahtui.

Näen, miten kuninkaanmies kavahtaa aavistuksenomaisesti huomatessaan linnan taloudenhoitajan. Inhoan häntä sen takia vielä hiukan enemmän. Edda ja Valve eivät kuitenkaan välitä asiasta. He ovat keskittyneet sidoksen kautta käytävään vaivihkaiseen keskusteluun.

”Isäntä”, Edda sanoo anteeksipyytävään sävyyn ja niiaa. Valve nyökkää.

”Minun ja morsiameni on jätettävä teidät hetkeksi”, hän ilmoittaa viestintuojalle, jonka silmät kapenevat.

”Anteeksi kuinka –”

”Taloudenhoitajallani on minulle kiireellistä asiaa, joka ei voi odottaa. Ymmärtänette myös, miksi en halua jättää morsiantani yksin kanssanne. Palaamme pian, ja sen jälkeen voimme toivon mukaan laittaa lopullisesti pisteen tälle keskustelulle.”

Valve käännähtää kannoillaan ja viittoo minua tulemaan perässä. Seuraan häntä katse luotuna visusti jalkoihini. Tunnen selässäni viestintuojan tuijotuksen, ja niskaani kihelmöi. Nyt hän sitten katsoo minua. Kävelenkö kuten minun kuuluu, vastahakoisen nöyrä morsian? En kuten nainen, joka on helpottunut päästyään pois kuninkaanmiehen luota ja samalla tavattoman huolestunut sulhasestaan.

Oven sulkeuduttua minä kiirehdin Valven ja Eddan vierelle. Kukaan meistä puhu. Minulle valkenee pian, että olemme menossa keittiöön. Vasta sinne päästyämme Valve seisahtuu ja vetää värähtäen henkeä, nojaa kädellään kiviseinään. Tunnen, miten hän muodostaa sanattomasti jonkin loitsun. Äkillinen hiljaisuus laskeutuu yllemme, hiukan samalla tavalla kuin metsä nielaisee äänet ympäriltään. Kuulen ainoastaan omat sydämenlyöntini, Eddan vaatteiden kahinan. Valven tavallista raskaamman hengityksen.

”Hän tulee raportoimaan tästä joka tapauksessa Edmundille, mutta kaiken varalta. Nyt voimme puhua rauhassa”, hän sanoo ja kääntyy hitaasti minun ja Eddan puoleen. Minua kylmää huomatessani, että Valven kasvot ovat kalvenneet.

361.

”Mitä oikein tapahtui?” kuiskaan. Hämärä hänessä ei ole vielä täysin tyyntynyt. Kohottaessani käteni koskettaakseni Valven olkapäätä hän pudistaa kuitenkin päätään. Voimme ehkä keskustella, mutta muutoin meidän ei pidä ottaa turhia riskejä, ei edes hänen luomassaan äänettömyyden piirissä. On kuin jo pelkästä yksinkertaisesta kosketuksesta voisi jäädä liian paljonpuhuva jälki.

En tiedä, uskonko siihen itse, mutta ymmärrän Valven halun olla varovainen. Siksi tyydyn ristimään käteni hyödyttöminä syliini, kun hän vastaa:

”En ole varma. Luulen – se liittyy jotenkin sopimukseen minun ja hovin välillä. Edda lupasi voivansa selittää.”

Käännämme kumpikin huomiomme Eddaan. Sydäntäni puristaa pelko nähdessäni hänen huolestuneen ilmeensä, levottoman tavan, jolla hän pusertaa yllään olevaa esiliinaa. Valven sijasta hän katsoo minua.

”Voi Alisa-neiti”, Edda sanoo murheesta värähtäen. ”Millainen ansa teille onkaan asetettu, teille ja isännälle. Kuninkaanlinnan nykyiset asukkaat ovat täysin vailla kunniaa.”

”Edda.” Valve ääni on pingottunut. Toivon vain kuvittelevani siitä kuultavan epätoivon. ”En voi kieltäytyä Edmundin määräyksestä. Kun vain yritänkin ajatella sitä, maaginkunniani taistelee vastaan. Moinen ehto, morsiamen vierailu kuninkaanlinnassa, on selvästi osa sopimusta, mutten ymmärrä, miksi niin olisi. Siinä ei ole mitään mieltä.”

Edda katsoo isäntäänsä onnettomana.

”Se on kaikki totta, isäntä. Hovi ja… entinen isäntäni laativat sen. Tai pikemminkin, entinen isäntäni suostui kyseiseen ehtoon.”

Valve ei vastaa heti. Hänen ilmeensä on synkeän sulkeutunut. Viimein hän kysyy hiljaa:

”Kuinka se oikein tapahtui?”

Edda pusertaa esiliinaansa hiukan lujempaa. Se ei ole hänelle helppoa, asian muisteleminen.

”Seremonioita oli järjestetty siinä vaiheessa jo useita. Neljä, luulen. Ihmisille oli käynyt selväksi, etteivät morsiamet… Ettei entinen isäntäni kohdellut heitä oikein. Se oli silloisen kuninkaan yritys suojella heitä. Hän oli kuninkaalliseksi hyvä mies, syvästi vihainen siitä, että hänen edeltäjänsä olivat solmineet maagin kanssa moisen sopimuksen. Siispä hän tahtoi tehdä siihen lisäyksen, mitä tahansa, joka auttaisi seuraavaa morsianta. Hovi kaiketi toivoi, että kun morsian kutsuttaisiin Seremonian jälkeen kuninkaanlinnaan yhtenä sopimuksen ehtona, entinen isäntäni käyttäytyisi hänen suhteensa… paremmin. Ymmärtäisi oman asemansa, ja hovin. Mutta kun kyseinen kuningas kuoli, kyseinen määräys unohdettiin hyvin pian.”

Kenenkään meistä ei tarvitse lausua ääneen, miksi – koska kyse oli silkasta turhasta toivosta.     
 
Valven ilme on synkistynyt entisestään. Tunnen, miten hänen hämäräänsä sekoittuu vanha kipu. Hän hieraisee kasvojaan käsillään ja sanoo pakotetun rauhalliseen sävyyn:

”Ymmärrän. Ilmeisesti määräys on silti yhä osa sopimusta, eikä siitä kerrottu minulle. Mutta… kyseessä oli Rahkon taholta virallinen lupaus, taikuudella solmittu, samalla tavalla kuin Seremoniaan liittyvät yksityiskohdatkin. Miksi hän olisi ikinä alentunut suostumaan johonkin sellaiseen?”

”Koska se huvitti häntä. Moinen typeryys.” Eddan vastaus on pelkkä kuiskaus. ”Morsiamet kyllä vierailivat kuninkaanlinnassa sopimuksen mukaan, mutta mikään voima ei saanut heitä pysymään siellä. Ennen pitkää heidän oli palattava. Sillä ei ollut mitään merkitystä, millaisia tarinoita he elämästään täällä kertoivat, kuinka paljon he pelkäsivät sulhastaan. Siinä vaiheessa kyseiset morsiamet eivät tosin yleensä vielä… Hän oli siihen aikaan hiukan kärsivällisempi. Jaksoi odottaa.”

Suuhuni kohoaa paha maku. Voin kuvitella sen kaiken mielessäni aivan liian hyvin.

”Siinä tapauksessa hovi ei voi nytkään pidätellä maagin morsianta luonaan kauemmin kuin on määrätty”, Valve sanoo aiempaa vaimeammin. Hän kääntää katseensa minuun. ”Mitä mieltä olet?”

”Mitä tarkoitat?” minä kysyn, levottomana varjoista hänen silmissään. Tiedän nyt, etten kuvitellut aiempaa epätoivoa.

”Minulla on velvollisuuteni, jota en voi rikkoa. Sinua se ei kuitenkaan koske. Sopimuksessa tuskin puhutaan mitään morsiamen omasta suostumuksesta. Mikäli haluaisit kieltäytyä, voisit tehdä niin. Periaatteessa hovi ei pystyisi tekemään asialle mitään.”

Periaatteessa. Mutta todellisuudessa –

Vasta Valven sanojen myötä kaiken paino viimein löytää minut. Edmund kutsuu, ei, käskee minut linnaansa hyvin pian, ilman Valvea. Minun on kerrottava hänelle ja hoville elämästäni maagin morsiamena. Miksi Edmund haluaisi tehdä niin? Ennen tämän viikon loppua, viestintuoja sanoi. Se tarkoittaa, että minun olisi lähdettävä kuninkaanlinnaan ennen noitien tapaamista, ennen kuin olemme tehneet suunnitelman Reinaa ja Edmundia vastaan.

Kuningas Edmund määrää minut luokseen kuninkaanlinnaan.

Kylmyys valtaa sisimpäni jälleen, saa kasvoni valahtamaan kalpeiksi. Aiempi epätodellisuuden tunne on muuttunut järkytykseksi, jonka läpi on vaikea hengittää. Se näkyy kaiketi kasvoiltani, sillä Valven katseessa häivähtää syvä huoli. Hän nojautuu lähemmäs ja tarttuu käteeni, sivelee kämmenselkääni peukalollaan rauhoittavin liikkein. Myös hämärä ja valo koskettavat toisiaan silmänräpäyksen verran.

Mielessäni käy, että meistä molemmista on tullut äärimmäisen kehnoja pysymään etäällä toisistamme. Lopulta Valve muistaa viestintuojan olemassaolon, aiemman varovaisuutensa, ja päästää vastahakoisesti irti. Edda tarkkailee meitä alakuloisena.

Minä pakottaudun vetämään syvään henkeä, ajattelemaan järkevästi. ”Luuletko Edmundin ja Reinan tietävän? Noitien tapaamisesta ja suunnitelmasta?”

”En tiedä. En usko, mutta tämä ajoitus…. Se on liian sopiva.” Valve mietti hetken otsa keskittyneessä rypyssä. ”Mutta en myöskään ymmärrä, kuinka he olisivat voineet saada sen selville. Noitapiirit ovat hyvin tiiviit, yhä enemmän nyt, kun Reina todella koetaan uhkana. Niin epätodennäköiseltä kuin se vaikuttaakin, kyse voi olla myös sattumasta.”

Sipaisen kädelläni kohtaa, jota Valve äsken kosketti. Pelkään, ettei hovin tarvitsisi tietää edes noidista. Jo pelkästään se, että heillä olisi aavistus meistä, suudelmista ja yhteistä tulevaisuuttamme koskevista suunnitelmista…

”Mitä Edmund voisi siinä tapauksessa minusta oikein haluta? Tai – tai Reina?”

Näen Valven ilmeestä, että hän on kysynyt itseltään samaa yhä uudestaan ja uudestaan.

”En usko, että he pitävät sinua itseäsi keskeisenä tai jollain tavalla uhkana. On hyvin todennäköistä, että tämä on jälleen yksi Edmundin vallan osoitus, vahingoniloinen muistutus minulle. Olisipa suhteeni sinuun millainen hyvänsä, hän tietää, etten päästäisi sinua kuninkaanlinnaan mielelläni, etenkään moisin perustein. Se yksin on jo loukkaus kunniaani kohtaan.”

Valve vaikenee jälleen miettiäkseen.

”Voi myös olla, että hän kuvittelee sinun voivan antaa minusta tietoja hoville – mitä tahansa, mikä saisi asemani heikentymään. Hän luultavasti lupaisi palkita sinut moisesta avokätisesti.”

Jo pelkkä ajatus saa suuttumuksen puristamaan rintakehääni. Keskityn siihen suorastaan kiitollisena, sanon kiivaasti:

”Hovi ei voisi ikinä ostaa minua sillä tavoin.”

Valven katse pehmenee, mutta ei muutu yhtään vähemmän vakavaksi. ”Tiedän. Kaiken huomioon ottaen kuitenkin toivon, että kyse on juuri siitä. Jos hovi tahtoisi sinulta tietoa, meidän olisi varmistettava, että pystyisit kertomaan heille jotakin, jonka he kokevat hyödylliseksi. Niin on turvallisempaa kannaltasi.”

”Entä äiti ja Malva?” Ääneeni hiipii uusi ahdistus. ”Mitä jos Edmund ja Reina yrittävät uhata heitä?”

”He ovat suojeluksessani, ja se taas on kirjattu sopimukseen kuin kyseessä olisi hovin tekemä päätös. Sen rikkominen tarkoittaisi koko sopimuksen mitätöitymistä, sitä, ettei Edmundilla olisi enää valtaa minuun. Hän ei riskeeraisi sitä.”

Ei enää valtaa. Minä ajattelen Valven taikuuden aiempaa reaktiota, sitä, kuinka paljon sopimuksen uhmaaminen häneen vaikuttaa. Kun vain ajattelenkin sitä, maaginkunniani taistelee vastaan.

Mutta kuten Valve sanoi, minua sopimus ei koske. Voisin yksinkertaisesti kieltäytyä lähtemästä. Ja silti…

”Mikäli hovi kuvittelee yhä, että olen täällä vastoin tahtoani, kutsusta kieltäytyminen olisi omanlaisensa viesti – että minä valitsisin mieluummin kalvaslinnan kuin hovin, maagin ihmisten sijasta. He kysyisivät itseltään, miksi niin olisi. He saattaisivat tulla johtopäätökseen, että me… Loppujen lopuksi he hakisivat minut luokseen joka tapauksessa, eikö totta? Tavalla tai toisella, ennen tämän viikon loppua.”

Valve näyttää siltä kuin tahtoisi kiistää asian. Lopulta hän kuitenkin nyökkää raskaasti. ”Kyseessä on kutsun muotoon puettu määräys. Sitä ei ole tehty kevein perustein.”

”Ja jos he tulisivat tänne, sinä et voisi estää heitä, maaginkunniasi takia.”

Vaikka yrittäisit sitä varmasti silti. Ajatus saa minut värähtämään huolesta ja pelosta. Kohotan leukaani toivoen, että näytän päättäväiseltä. Joskus kahdesta huonosta vaihtoehdosta on vain valittava vähemmän huonompi. Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun minun on tehtävä niin.

”Meidän ei tarvitse mennä niin pitkälle. Arvon kuningas on kutsunut minut vieraakseen, ja siispä minä menen hänen luokseen kuten lainkuuliaisen alamaisen kuuluu.”

Edda äännähtää huolestuneen kuuloisena. En osaa tulkita Valven ilmettä, kun hän sanoo:

”Siinä tapauksessa se on viesti, jonka menemme kertomaan vieraallemme.”

362.

Palattuamme takaisin ruokasaliin kaikki etenee kovin nopeasti. Valve yrittää vielä parhaansa mukaan suostutella siirtämään lähtöni ajankohtaa vetoamalla kutsun äkillisyyteen, mutta viestintuoja on ehdoton. Hänen pergamentissaan lukee ennen tämän viikon loppua, eikä mikään tule muuttamaan sitä.

Myöskään erään toisen asian suhteen hovi ei aio tehdä myönnytyksiä.

”Kuningas Edmund ei hyväksy mailleen minkäänlaista maagien taikuutta”, viestintuoja vastaa, kun Valve esittää, että minun tulisi matkata kuninkaankaupunkiin kalvaslinnan vaunuilla. ”Morsiantanne varten lähetetään vaunut ja saattaja hovin toimesta. Ymmärrätte varmasti syyn, arvon maagi.”

”Tietenkin.” Valven vastaus on kohteliaan sulava, vaikka hänen silmissään hohtaakin tumma jää. ”Emmehän me toki halua, että arvon kuninkaamme tuntee olonsa epämukavaksi taikuuden takia.”

Viestintuojan kasvoilla käy levoton ilme. Minä mietin, tietääkö hän, että hänen kuninkaansa vehkeilee verinoidan kanssa.

Kireätunnelmaisen neuvonpidon loputtua Valve saattaa viestintuojan kalvaslinnan porteille sillä välin, kun minä ja Edda odotamme hiukan kauempana. Se ei ole ystävällinen ele. Korpit ovat mustanpuhuva vartiojoukko vaunujen luona, sekoitus tarkkaavaisesti kiiluvia silmiä ja pahaenteistä hiljaisuutta. Viestinviejä vilkuilee niiden suuntaan vähän väliä. Kuninkaanmiehen hengitys huuruaa hermostuneesti pakkasessa, kun tämä sanoo viimeisiksi sanoikseen:

”Alisa Eljaksentytärtä tullaan hakemaan kahden päivän kuluttua auringonnousun aikaan.”

Edes sitä ilmoitusta hän ei lausu minulle. Valven äänettömyys on yhtä pahaenteistä kuin korppien. Hän odottaa porttien luona niin kauan, että vaunut ovat kadonneet näköpiirimme ulkopuolelle, ja kääntyy sitten kannoillaan. Yksi korpeista lehahtaa lentoon seuratakseen vaunuja – Hiili, minä huomaan jopa välimatkan päästä. Sen tehtävänä on kaiketi varmistaa, ettei viestintuoja saa päähänsä palata takaisin.

Minua palelee. Vaihdan rivakasti painoa jalalta toiselle, vaikka tiedän, ettei syy ole ulkoilman kylmässä.

”Minun on lähdettävä tavoittamaan noitia. Yritän aikaistaa tapaamistamme”, Valve sanoo päästyään minun ja Eddan luokse, synkeän määrätietoinen ilme kasvoillaan. Minä nyökkään, samoin Edda. Se oli odotettavissa. Tunnistan Valvessa ansaan jääneen suden olemuksen, epätoivoisen halun löytää jokin pakotie. Voin vain toivoa, että tapaaminen on mahdollista järjestää jo ennen täysikuuta.

Valven katse siirtyy minuun. Hän mittailee minua hetken ja kysyy hiljaisemmin:

”Yritän olla viipymättä kauaa. Pärjäätkö varmasti?”

Räpäytän hämilläni silmiäni. Vaikutanko siltä, etten pärjäisi? En halua asian olevan niin. Valvella on tarpeeksi mietittävää hänen yrittäessään saada yhteyttä noitapiireihin. En usko, että se tulee olemaan helppoa näin lyhyellä varoitusajalla.

Onnistun hymyilemään vähän. ”Tietenkin. Murehtiminen ei auta juuri nyt.”

Valve ei näytä vakuuttuneelta. Ennen kuin ehdin sanoa enempää, hän vetää minut lähelleen, pitää harteistani lujasti kiinni. Epätoivon sijasta minua ympäröi lohdullinen lempeys. Minä painan kasvoni hänen olkapäätään vasten, hengitän sisääni tuttua tuoksua. Tunnen, kuinka hymyni kuihtuu.

”Palaan ennen pimeää. Puhutaan sitten enemmän”, Valve sanoo korvaani ja irrottaa varoen otteensa. Hän katsahtaa Eddaa merkitsevästi.

Sen jälkeen, tuhlaamatta enempää aikaa, Valve muodostaa siirtoloitsun ja katoaa; yhdessä silmänräpäyksessä hän seisoo edessäni, on toisessa poissa. Valoni hohtaa loitsun voiman takia hetken hiukan kirkkaammin. Myös korpit nousevat lentoon, kuin niiden isännän poistuminen olisi lähtemisen merkki. Minä ja Edda jäämme seisomaan kaksin talviselle pihamaalle.

Eddan ääni on pinnistellyn pirteä, kun hän hetken kuluttua sanoo:

”Isäntä saa kaiken kyllä järjestymään.”

En tiedä, mitä vastata, joten vain nyökkään. Valven poissaolo on ontto kohta rintakehässäni. Hänen lähtönsä eivät ole vaivanneet minua enää pitkään aikaan tällä tavoin.

”Ajattelin, että voisin leipoa vähän. Haluatteko tulla avukseni, Alisa-neiti?”

Minun on vaikea kuvitella itseäni juuri nyt leipomassa. ”En ainakaan vielä. Minä taidan…”

Otsani rypistyy. Mitä minun pitäisi tehdä? Voisin ehkä opiskella, tai lukea, mutta en innostu kummastakaan vaihtoehdosta. Minulla on kylmänlevoton olo, sellainen, joka tekee aloillaan olemisesta vaikeaa. Huomaan toivovani, että olisi jo kevät tai kesä. Silloin pystyisin sentään työskentelemään puutarhassa.

”Olisiko sinulla minulle jotakin askaretta, Edda? Etkö sanonutkin muutama päivä sitten, että länsikäytävän varastohuoneet kaipaavat kuuraamista? Voisin siivota ne tänään.”

Edda empii. ”Sen ei tarvitse olla vielä talven askare, Alisa-neiti. Siivottavaa on paljon, ja olen tehnyt sen yleensä käyttäen apuna linnan taikuutta –”

”Olen kotoisin maatilalta. Selviän kyllä pölystä.”

”Tiedän sen. Minä vain…”

Harkittuaan asiaa hetken Edda nyökkää. Vastahakoisuus ei ole silti kadonnut täysin hänen mustista silmistään.

”Älkää kuitenkaan rasittako itseänne liiaksi.”

Se on kuin kaiku siitä, mitä Valve minulle epäilemättä sanoisi.

**

A/N2: Seuraavat osat jatkavat suoraan tästä, ja vastaavat toivottavasti myös sellaisiin kysymyksiin, joita ei tässä vielä käyty hirveästi läpi (miten Valven sopimus ja maaginkunnia tässä yhteydessä oikeastaan toimii, ym.) Ja niin, mikäli ihmettelette, että miksi Alisan sukunimi (tai oikeammin isännimi) tulee ilmi vasta nyt; suoraan sanottuna en tullut ajatelleeksi koko asiaa tarinan alkupuolella, ja vaikka sen kertomiselle on ollut aiemminkin tilaisuuksia, minusta on tuntunut vähän hassulta ottaa asia esiin näin 300 liuskan jälkeen… Tässä yhteydessä kuitenkin koin, etten voinut enää luistaa siitä. :´)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 554
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 362/? 23.3.
« Vastaus #287 : 29.03.2020 13:59:48 »
En ole vähään aikaan oikeen jaksanut lukea mitään, mutta tämän tarinan lukeminen saa aina hyvälle tuulelle (vaikka tämä osa olikin vähän synkempi), joten pakottauduinpa nyt klikkaamaan tämän auki. Vaikka ajatus tuntui aluksi raskaalta se tunne unohtui heti kun pääsi taas uppoutumaan tähän tarinaan :) Oli tosi mielenkiintoista lukea siitä, miten Alisa kuuli seremoniasta. Epäilemättäkin tuollaisessa tilanteessa alkaa mietityttämään viimeiseen oljenkorteen takertuminen. Siirtymä nykypäivään oli myös hyvin tehty, musta tuo Alisan sukunimi tuli just luonnollisesti ilmi ottaen tosiaan huomioon sen, että se tulee vasta nyt ekan kerran ilmi. Eipä sitä tietoa ole aikaisemmin juurikaan tarvittu. Pidän myös siitä yksityiskohdasta, että tuo viestintuoja osoittaa sanansa Valvelle eikä Alisalle, koska se korostaa hyvin hovin ajatusta siitä, että maagin morsian on vaan nappula heidän pelissään eikä minkään arvoinen ihmisenä - ja ymmärrän myös miksi Alisaa se ärsyttää kovin :D

Huh onpas tosiaan pelottava kutsu/käsky tullut kuninkaalta :D Voin hyvin kuvitella Valven jähmeyden asiaan ja tuo miten maaginkunnia sitoo häntä on kieltämättä kiinnostava asia ja maailman ja juonenluonnin kannalta tosi hyvä elementti, koska se tosiaan aiheuttaa kaikenlaisia hankaluuksia :D

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 365/? 19.4.
« Vastaus #288 : 19.04.2020 15:55:28 »
Crysted: Mukava kuulla, että tarinaan pystyi uppoutumaan, vaikka nuo uudet osat vähän synkempiä olivatkin ja näin. :) Itselläkin tämän koronakaaoksen alku oli sellaista henkistä vuoristorataa, että myös kirjoittaminen tökki alkuun todella lahjakkaasti... Välähdyksiä Alisan menneisyydestä on aina mielenkiintoista kirjoittaa, joten hienoa että pidit siitä, ja että siirtymä nykyisyyteen toimi myös. Sekä Valven että Alisan tuntemuksia tuosta kutsusta saadaankin lukea tässä osassa. Tajusin nyt tätä kommenttivastausta tehdessäni, että mainitsit Alisan nappulana hovin pelissä, mikä esiintyy vertauksena myös näissä uusissa osissa - en enää kuollaksenikaan muista, kirjoitinko sen ennen vai jälkeen kommenttisi lukemisen, mutta mikäli kyse oli jälkimmäisestä vaihtoehdosta, niin kiitos inspiraatiosta, heh. :D Ja kiitos lukemisesta ja kommentoinnista, kuten aina. ♥

**

363.

Valven palatessa kotiin minä olen ennättänyt käydä läpi kaikki länsikäytävän huoneet ja siirtynyt kuuraamaan lukusalia.

Puhdistettavaa on siellä paljon vähemmän, mutta kuljetan silti havuiselta pesuvedeltä tuoksuvaa riepua pintojen poikki kuin se olisi ase ja yrittäisin karkottaa näkymätöntä vihollista. Iltaruskon väreihin pukeutunut lukusali sietää siivoamiseni kärsivällisesti. Olen niin keskittynyt askareeseen, etten kuule Valven askeleita, huomaa hämärän tuttua hipaisua valoani vasten. Havahdun vasta kun hän seisahtuu vierelleni ja koskettaa käsivarttani.

”Tämä riittänee tältä päivältä.”

Kestää hetki, että saan todellisuudesta jälleen kiinni. Kun niin tapahtuu, tajuan pusertavani rättiä sormissani tarpeettoman lujaa. Koko tämän ajan minä olen kadottanut itseni tuttuun aherrukseen, sysännyt muun mielestäni. Kylmä levottomuus selkäpiissäni ei ole suinkaan muistutus kaikesta, joka on parhaillaan väärin, vaan olen voinut valjastaa sen joksikin hyödylliseksi. Pystyn tekemään edes jotakin, olkoonkin kuinka vähäpätöistä.

Ja silti minä pysähtyessäni huomaan, että sisälläni on yhä kipeä avuttomuuden tunne, jonka tunnistan aivan liian hyvin.

Vedän henkeä ja päästän otteeni pölyisestä rievusta, annan sen tipahtaa loiskahtaen sankoon. Näen Valven vilkaisevan punoittavia käsiäni. Hänen silmäkulmiaan varjostavat väsymyksestä kertovat tummat jäljet, kuin naarmut. Vain osa siitä johtuu luultavasti siirtoloitsusta.

”Mitä he oikein sanoivat? Noidat?” En pidä siltä, miltä ääneni kuulostaa – liian toiveikkaalta. Pystyn lukemaan vastauksen Valven katseesta, hänen taikuudestaan, mutta minun silti saatava kuulla se.

Väsymyksen merkit Valven silmäkulmissa syvenevät.

”Se ei ole yksinkertaista, tällaisen kokoontumisen järjestäminen. Noitien mukaan tapaamispäivää on mahdotonta aikaistaa. He pitävät tilannettamme… valitettavana.” Hänen suunsa vääntyy viimeisen sanan ympärillä. ”Olen pahoillani.”

Tunnen kylmyyden terävän liikahduksen kylkiluitteni tienoilla. Pohjimmiltani tiesin, ettei meidän pitäisi laskea noitien antaman avun varaan. Siitä huolimatta uutinen hätkähdyttää minua paljon enemmän kuin tahtoisin.

Pakotan tyyneyden ääneeni ja sanon:

”Kannatti ainakin yrittää. Nyt me sentään tiedämme, ettei muita vaihtoehtoja ole. Voimme… valmistautua. Eikö niin?”

”Niin”, Valve vastaa. Olen kuulevinani sanasta yhä epätoivon, saman, joka muuttaa vedenkirkkauden hänen taikuudessaan mustaksi jääksi. Myrskyn läsnäolo ei ole sekään täysin kadonnut.

En halua, että niin on. Mutta juuri kun avaan suuni, Valve puolestaan kysyy:

”Sinun pitäisi syödä jotakin.”

”Oletko jo syönyt?”

Se on tehty samasta materiaalista, huoli äänissämme. Katsomme toisiamme hetken mitään puhumatta, kunnes molempien kasvoille kohoaa pieni hymy.

”Olen kyllä”, minä sanon. ”Keittiöön on ilmestynyt poissa ollessasi leivosten armeija. Ne ovat oikein hyviä. Edda on leiponut varmaan vielä vähän lisää sen jälkeen, kun kävin ottamassa niitä pari.”

”Ah.” Valven ilme pehmenee. ”Edda käsittelee tätä uutista omalla tavallaan. Kuten me kaikki.”

Hänen katseensa viivähtää jo sameaksi muuttuneessa pesuvedessä, sitten jälleen minussa. Punehdun tajutessani, että ihoani peittää kaikkea muuta kuin viehättävästi hiki ja pöly. En halua näyttää näin surkealta Valven edessä. Sanon kiireesti:

”Taidan olla oman tapani jäljiltä likainen. Käyn peseytymässä.”

Valve rypistää otsaansa.

”Kyse ei ole siitä, että olisit –” Hän vaikenee kesken lauseen ja jatkaa hetken kuluttua maltillisempaan sävyyn:

”Hyvä on. Puhutaan enemmän sen jälkeen. Odotan sinua täällä.”

Minä nyökkään. ”Muista syödä jotakin.”

Siinä vaiheessa kun ennätän kylpyhuoneeseen, sinne on ilmestynyt monta sankollista kuumaa vettä. Jo pelkkä kattoa kohti kohoava höyry tuntuu kasvoillani hyvältä siivoamisen jälkeen. Kiitän Eddaa ja linnaa hiljaa mielessäni.

Osa minusta tahtoisi täyttää puutynnyri ja vajota veden varaan, olla nousematta ylös siihen asti, että kylpy on tyystin jäähtynyt. Sen sijasta hulmautan ensimmäisen käteeni osuvan sangon sisällön päälleni jäämättä aikailemaan. Räpyttelen vesipisaroita silmäripsistäni kuin unesta heränneenä.

Alan putsata itseäni perusteellisesti. Kehoani jäytävä uupumus on helpompi huomata nyt, kun en ole ryntäämässä alati paikasta toiseen. Värähdän joka kerta veden kuumuuden koskettaessa kämmenteni herkäksi muuttunutta ihoa. On kuin olisin hangannut käsiäni tarkoituksella jotakin karkeaa vasten. Kuinka yhden iltapäivän kestänyt siivous on voinut kolhia niitä sillä tavoin?

Työteliäisyyden ja typeryyden välillä menee selvä raja, mutta välillä sinä unohdat sen. Äidillä oli ollut tapana sanoa aina toisinaan niin isälle. Minulla on hyvin vähän muistikuvia parista viime tunnista. Kaikki voimani olivat menneet siihen, että sain ahkeroinnin avulla tukahdutettua ikävät tunteet sisältäni, edes vähäksi aikaa.

Pöly ja hiki katoavat iholtani kuuraamisen myötä. Vaikka peseydyinkin nopeasti, ilta ympärilläni on tummunut entisestään. Kuivatessani hiuksiani tarkkailen, kuinka lyhtyjen vahvemmaksi muuttunut valo läikehtii lattialle kertyneen veden pinnalla. Pehmeä liike tuo mieleeni revontulet, oman hauraan kesänkirkkauteni lasipullon sisällä. Tämä on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun en ole harjoitellut loitsun luomista tai opiskellut taikuutta millään tavoin.

Jos taikuuteni vain olisi vahvempi, siitä olisi ehkä jotakin apua Edmundia ja Reinaa vastaan. Voisin kieltäytyä hovin määräyksestä ja puolustaa itse itseäni, ilman, että Valven tarvitsee rikkoa sopimusta tai maaginkunniaansa. Menisin kuninkaanlinnaan pystypäin, valo kuin terävä veitsi kädessäni, ja vaatisin Edmundia pysymään erossa meistä ja samalla koko taikuuden maailmasta. Kaikki menisi lopulta hyvin.

Älä ole hölmö. Päästän kuvitelmistani vaivalloisesti irti.

364.

Vaikka kylmyys sisälläni ei ole täysin hälvennyt, olen peseytymisen jäljiltä hiukan tyynempi. Palatessani lukusaliin näen Valven sytyttäneen takkaan tulen, siirtäneen nurkkaseinän pikkupöydän ja leveänmallisen nojatuolin sen läheisyyteen. Hän tuijottaa liekkeihin kasvoillaan kaukainen ilme. Se kuitenkin haihtuu, kun hän huomaa minut.

”Olit oikeassa leivosten armeijasta. Meidän ei tarvitse murehtia hetkeen, mitä teen kanssa söisimme.”

Suupielilläni käy hymy. Valve siirtyy niin, että pääsen istumaan vaivatta hänen viereensä. Korppikuninkaan kaavun sijasta hänellä on yllään tuttu tumma paita ja housut, ne, joihin hän pukeutuu halutessaan olla pelkkä Valve. Katselen, kuinka tulenkajon punaiset väreet kulkevat hänen kasvojensa poikki kuin satukirjani kuvien hienot siveltimenvedot. Ne koskettavat myös minun paljaita käsivarsiani, päälläni olevaa puhdasta mekkoa. Olen jättänyt vielä hiukan kosteat hiukseni auki.

Hetken mielijohteesta liikahdan Valvea niin lähelle, että jos vain tahtoisin, pystyisin painamaan pääni hänen olkapäätään vasten. Hän vilkaisee minua mutta ei sano mitään, kiertää vain kätensä kevyesti harteitteni ympärille. Hän on lämmin, tuoksuu taikuutensa lisäksi Eddan makeille kakuille. Niiden murusia on takertunut hänen paitaansa.

”Hunajakakut olivat yhä suosikkejani”, Valve mumisee, kuin lukien ajatukseni. ”Samanlaiset kuin ne, joita hankit meille Merkasta.”

Minussa ailahtaa hellyys. Tunnen, kuinka valoni kurottautuu hänen hämäräänsä kohti, tahtoen koskettaa – koska minä tahdon niin. Pudistan kakunmuruset pois Valven paidalta, asetun kiinni hänen kylkeensä. Hänen huulensa sipaisevat päälakeani. Päivien kuluessa kaikesta tällaisesta on tullut paljon helpompaa välillämme. Oikeaa. Saan lohtua siitä, että millaisena parina kuninkaan viestintuoja meidät näkikin, se ei voisi olla kauempana totuudesta.

Tätä ne eivät voi viedä. Sitä, mitä me todella olemme toisillemme.

Ja silti.

”Voinko kysyä jotakin?” sanon. Valve nyökkää yhä liekkejä katsellen. Tiedän hänen tietävän, että asia liittyy jotenkin hänen menneisyyteensä.

”Se mitä viestintuojan kanssa tapahtui… Maaginkunniasi… Et ole koskaan kertonut, kuinka hovin ja Rahkon välinen sopimus oikeastaan toimii. Miksi se koskee myös sinua sillä tavalla kuin se koskee.” Nielaisen muistaessani, mitä hänen työhuoneessaan aamulla tapahtui.

Valven hartiat jännittyvät, mutta vain hetkeksi. Voin kuulla hänen äänestään, että hän on miettinyt jo etukäteen, miten kertoisi asiasta minulle:

”Sanoin kerran, että maaginkunnia velvoittaa meitä pitämään kiinni lupauksistamme, kunniastamme. Yleisesti ottaen se on vala, jonka mukaan elää, enemmän kuin mitään muuta; mutta myös jotakin, joka todella asettuu maagiin taikuuden juurtuessa. Yksi osa sitä monimutkaista kokonaisuutta, josta maagius muodostuu.”

Valve kallistaa päätään taaksepäin. Hänen kasvoilleen on palannut kaukainen ilme. ”Kukaan ei tiedä, miksi niin pohjimmiltaan on. Mutta jos omaa maaginkunniaansa vastaan käy tarpeeksi voimakkaasti, sen… tuntee. Kuin varsin terävän omantunnon, voisi kai sanoa. Omatunto on kuitenkin mahdollista tukahduttaa, ja niin on ennen pitkää myös maaginkunnia. Se saattaa alkaa merkitä maagille jotakin aivan muuta kuin pitäisi. Hintana on yleensä taikuuden vääristyminen.”

”Rahkon tapauksessa taisi olla juuri niin”, totean hiljaa. Valve nyökkää.

”Vaikka tarina Rúnesta korostaa ensimmäisen maagin oikeudentuntoa ja hyviä tekoja, muunlaisiakin maageja on ollut, aivan kuten nykyiset ihmisten keskuudessa kulkevat tarinat meistä usein kertovat. Ehkä osaksi sen takia on olemassa myös taikuudella solmittavia sopimuksia, sellaisia, jotka sitovat maagia aivan eri tavalla. Yleensä niiden merkitys on tosin enemmän symbolinen, osoitus liiton tärkeydestä. Tässä tapauksessa niin ei ollut. Hovi tiesi, ettei Rahkon lupauksiin voisi luottaa ilman sitä. Taikuus ei ollut kuningasperheen keskuudessa silloin vielä samalla tavalla kiellettyä kuin nyt, joten kuninkaan neuvonantaja vaati sen luomista.”

”Miksi Rahko suostui siihen?”

”Koska hovin asettamalla ehdolla, hovin rauhaan jättämisellä, ei ollut hänelle sillä hetkellä suurtakaan merkitystä. Hän tarvitsi ainoastaan sopivan ihmistytön, takeen oman elämänsä jatkumiselle. Sopimus luotiin kuninkaan ja kalvaslinnan maagin välille. Rahkoa ei koskaan suoraan nimetty.”

Minä kohottaudun katsoakseni Valvea kunnolla. ”Tarkoitatko...”

Valven hymy on iloton.

”Joskus tällaisissa asioissa on kyse pelkästä julmasta sattumasta. Kuvittelisin, että Edmund on saanut tietää sopimuksesta valtaan nousemisensa jälkeen ja nähnyt siinä keinon hallita minua. Hän kutsui minut luokseen, luki kauan sitten laadituista ehdoista ne, jotka halusi minun sillä hetkellä kuulevan. Sopimuksen solmineen kuninkaan perillisenä ja kalvaslinnan uutena isäntänä me olimme sen nykyiset osapuolet – hän verenperintönsä vuoksi, minä siksi, koska taikuuteni on kalvaslinnan isäntänä suoraan yhteydessä linnan taikuuteen. Tunsin, kuinka loitsu asettui minuun kahleen lailla. Se on tehty aikoinaan hyvin perusteellisesti.”

Vaikka olen tiennyt etukäteen osan kuulemastani, järkytys leviää minuun kuin jää. Valve jatkaa minua katsoen:

”Minun oli määrä pitää sinulle oppitunti tästä kaikesta aivan pian. Taikuudella solmittavat sopimukset ovat nykyisin äärimmäisen harvinaisia. Olisin kertonut, ettei sinun pidä maagina koskaan tehdä niin. Niiden hinta on lähes aina hyötyä korkeampi.”

”Mutta…” Yritän saada selkoa sekavista ajatuksistani. ”Mitä se siis oikein tarkoittaisi sinun kannaltasi, sellaisen sopimuksen uhmaaminen? Sanoit, että maaginkunniasi taistelee vastaan, jos vain mietit sitä.”

”Se riippuu jonkin verran uhmani laadusta”, Valve toteaa hiukan katkerasti. ”Käytännössä katsoen loitsun olemassaolo saa maaginkunniani reagoimaan herkemmin kuin yleensä. Terävämmin. Kahle pyrkii pitämään huolen kaikin keinoin, etten asetu sopimusta vastaan. Minä ja noidat kuitenkin uskomme, että keino sen kiertämiseen on.”

Huomaan hänen jättävän yhä sanomatta, millainen hinta hänen olisi maksettava siitä, että hän rikkoo sopimuksen. En ole lainkaan huojentunut. Se, mitä työhuoneessa tänään näin, kertoi minulle aivan tarpeeksi.

”Sopimuksen mukaan minun pitäisi myös pysyä pelkästään linnan mailla, ja silti olen käynyt Merkassa, Osmassa… Eikö se – ei kai sen salliminen satu sinuun?”

”Edmundin laatimat uudet ehdot eivät ole tehty taikuudella, mutta koska kyseessä on lupaus, maaginkunniani takia ne velvoittavat minua jossain määrin silti. Eivät niin paljon, etten voisi… sinun tapauksessasi kykenen siihen. Maaginkunniani mukaan se, mikä on hyväksi sinulle, menee hovin taiattomien ehtojen edelle.” Valven ääneen ilmaantuu aiempaa karheampi sävy. ”Sinä menet aina muun edelle.”

Ristiriitaiset tunteet kuristavat kurkkuani. Hänen ei pitäisi puhua sillä tavoin, ei nyt kun lähtöni kuninkaanlinnaan lähestyy ja Edmundilla on meihin molempiin liian suuri valta. Aiemmat typerät kuvitelmat omasta taikuudestani palaavat jälleen mieleeni, niiden silkka mahdottomuus. Se, kuinka hovin viestintuoja ei nähnyt tarpeelliseksi edes katsoa minua. Kylmyys kiertyy nyrkkinä sydämeni ympärille.

Tuijotan vimmastuneen ahdistuksen vallassa tuleen. Minusta ei ole tässä tilanteessa mitään apua. Olen pelkkä nappula Edmundin pelissä, sellainen, jota hän voi liikutella laudalla mielensä mukaan. Minun takiani Valve –

”…Alisa?”

Hätkähdän, ja tajuan Valven kysyneen minulta jotakin.

”Anteeksi”, mumisen. ”Olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?”

Valve tarkkailee minua vaiti. Minulla on tunne, että kun hän puhuu, hän ei suinkaan toista aiempia sanojaan:

”Sinun kätesi. Toin salvaa niitä varten.”

Katson häkeltyneenä, miten Valve nousee ja kurottautuu ottamaan sivupöydältä pienen purnukan, jota en huomannut aiemmin. Hänen istuessaan alas ja avatessaan kannen erotan toisiinsa sekoittuneiden yrttien tuoksun.

365.

Valve vilkaisee minua kysyvä katse silmissään.  ”Voinko…?”

Poskilleni on kohonnut puna, jonka tiedän johtuvan osaksi häpeästä. Sillä välin, kun Valve on tehnyt kaikkensa tavoittaakseen noitaliittolaisensa, minä olen käyttänyt aikani pelkkään hölmöilyyn. Siivota nyt niin, etteivät kädet ole kestää sitä, aivan kuin en olisi pidellyt rättiä tai kuurannut paikkoja koskaan ennen. Työteliäisyyden ja typeryyden välillä menee selvä raja.

”En usko, että se on tarpeen. Iho on vain vähän arka”, vastaan hiukan jäykkään sävyyn. En kuitenkaan vastustele, kun Valve tarttuu käsiini ja alkaa levittää salvaa huolellisesti punoittaville alueille. Yrttisekoitus on viileää ja pehmeää, Valven kosketus varovainen. Pieninkin liikahdukseni saa hänet katsahtamaan suuntaani, haluten varmistaa, ettei minuun satu.

Hänen huolenpitonsa on suloisenkipeä paino sisälläni. Kyse ei ole siitä, etten tahtoisi sitä. Minun on vain yhä vaikea näyttää tällaista puolta itsestäni, myöntää, kuinka paljon hovin kutsu on minuun vaikuttanut. Se ei hyödytä mitään, varsinkin kun myös Valvella on niin paljon muuta mietittävää.

Vähän kerrallaan tunnen hartioitteni kireyden kuitenkin lievenevän. Kyseessä on Valve. Minun ei tarvitse kätkeä häneltä haavojani.

”Minusta tuntuu samalta kuin aina silloin, kun hovin viestinviejät kävivät kylässämme kertomassa veronkorotuksista”, tunnustan.

Valven käsien liike pysähtyy, mutta vain hetkeksi. Hän kuljettaa sormiaan rystysteni poikki varmasti mutta hellästi, äänettömänä rohkaisuna jatkaa; purkaa hänelle sydäntäni.

”Tiedän kyllä, että pohjimmiltaan tämä on täysin eri asia. Mutta… joka kerta kun he kertoivat verojen nousseen, että se oli valtakunnan parhaaksi… Minulle tuli avuton, loukkuun jäänyt olo. Niin oli jo ennen isän kuolemaa, mutta vielä pahempana hänen poismenonsa jälkeen, kun todella ymmärsin, mitä se tarkoitti.”

Muistot valtaavat mieleni: isän lysähtäneet hartiat viestinviejien poistuessa, hänen kuolemanväsymyksensä aina, kun päivä pelloilla oli ohi. Minä ja äiti yrittämässä käydä läpi hänen kirjanpitoaan, jotta meille selviäisi, kuinka paljon armonaikaa tilalla vielä oli jäljellä. Ääneni on rikkoutua kurkussani, mutta jatkan silti:

”Millään, mitä minä tein, ei ollut lopulta pienintäkään merkitystä; ei sillä kuinka paljon työskentelin, kuinka kovasti taistelin isän lailla, että saisimme oman osamme maksettua. Hyödyttömyyteni oli yhtä loputonta kuin hovin ahneus. Ja nyt se kaikki tapahtuu jälleen, erilaisena, pahempana. Minä en aio pelätä Edmundia tai Reinaa, en aio, mutta kun ajattelen etten tiedä lainkaan, mikä minua odottaa, että ne saattavat yrittää tehdä jotakin sinulle…”

Se on lause, jota en kykene saattamaan loppuun. Käännyn katsomaan Valven sijasta jälleen tulta, jotta minun ei tarvitsisi nähdä hänen ilmettään. Joskus kahdesta huonosta vaihtoehdosta on vain valittava vähemmän huonompi. Vakuuttelin itselleni niin aiemmin, mutta se ei tarkoita, että tahtoisin olla jälleen moisen valinnan edessä. En tällä tavoin, en nyt kun kaikki on viimeinkin selkeämpää, elämäni täällä, ja minä ja Valve olemme...

”Kävin tapaamassa Agnesia ennen paluutani”, Valve sanoo.

Vilkaisen häneen yllättyneenä. Tiedän, ettei kaupantekijänoita kuulu Valven liittolaisiin.

”Pyysin häntä valmistamaan uuden krafjan sinua varten, suojaloitsun, joka kestää myös veritaikuuden. Agnes lupasi tehdä siitä mahdollisimman vaikean huomata. Häntä miellyttää kovasti ajatus, että hän kykenisi huijaamaan omalla taikuudellaan Reinaa. Käyn hakemassa lopputuloksen hänen luotansa huomenna. Siirtoloitsuhan sinulla jo on. Agnes lupasi kätkeä myös sen luonnon paremmin kuninkaanlinnan vierailuasi varten.”

Minä kuuntelen Valven kertomaa hämmentyneen hiljaisuuden vallassa. En ollut tullut ajatelleeksi, että voisimme käyttää avuksi noitien, Agnesin, taikuutta ilman tapaamistakin.

”Hovi ei kykene kieltämään sitä samalla tavalla kuin minun taikuuttani”, Valve sanoo samalla kun tarkastelee varoen, että on hoitanut salvalla kaikki kämmenteni arat kohdat. Hän ei irrota otettaan käsistäni. ”Ei suoraan, Reinan takia. Se ei tarkoita, että hänen tai kuninkaanväen olisi turvallista saada tietää krafjoista, mutta…  Kyseessä on silti etu, joka meidän on parempi hyödyntää. Mikäli tilanne vaikuttaa millään tavalla uhkaavalta, sinun tulee käyttää siirtoloitsua epäröimättä. Lisäksi kerroin tulostasi hovin tietolähteelleni. Simon on hyvä mies. Hän auttaa sinua linnassa parhaan kykynsä mukaan.”

”Olet miettinyt tätä tarkkaan”, sanon yhä hämilläni. Valven huulilta karkaa alakuloinen naurahdus.

”Kun Edmundin viestintuoja kertoi hovin aikeista, minusta tuntui… Olisin voinut taikoa itseni sillä samalla hetkellä kuninkaanlinnaan ja pakottaa Edmund perumaan kutsu. Millä tahansa keinolla, millä hinnalla hyvänsä. Osaksi sen vuoksi maaginkunniani reagoi niin voimakkaasti. Kykenin ajattelemaan vain sitä, kuinka paljon puolestasi pelkäsin. Kuinka paljon minä…”

Valve vaikenee, kohottaa katseensa jälleen minuun. Silmien harmaassa kytee kiivas tuli. Äkisti tajuan, että se, mitä luulin aiemmin tässä samassa huoneessa epätoivoksi, onkin päättäväisyyttä. Myös myrsky hänen taikuudessaan on aiempaa hallitumpi.

”Voi olla, Edmund tekee tämän sen juuri vuoksi – muistutuksena siitä, että käteni ovat hovin suhteen sidotut. Että hänellä on yhä valta tehdä minut voimattomaksi. Minä en kuitenkaan aio olla voimaton. En aio antaa vihani tai pelkoni lamaannuttaa minua. Mitä ikinä Edmund minusta ja sinusta ja suhteestamme kuvitteleekin, sinä et ole minun heikkouteni, Alisa. Olet kaikkea muuta.”

Valven äänessä on jälleen aiempi paljonpuhuva karheus. Tunnen kyynelten kihoavan silmiini.

”Me selviämme tästä”, hän sanoo, nyt hiljaisemmin. ”Yhdessä. Niinhän sinä kerroit minulle silloin pohjoistornissa, eikö totta? Valmistaudumme niin hyvin, ettei Edmund voi toteuttaa sitä mitä ikinä hän suunnitteleekin. Olet opettanut minulle rohkeudesta ja vahvuudesta enemmän kuin osaat kuvitella. Vaikka sinulla olisi hyödytön olo, et ole hyödytön. Et nyt etkä aiemmin.”

Minä nyyhkäisen hiljaa. Kämmenteni aristus on vaimentunut Valven levittämän salvan myötä. Toistan ääneti mielessäni, me selviämme tästä, ja onnistun nyökkäämään. Vaikka yritän, en löydä sanoja kuvaamaan, kuinka paljon Valven kertoma minulle merkitsee.

”Aion suudella sinua nyt”, totean lopulta ääni tukahtuneena. Valven kasvoille kohoaa pieni hymy. Hän nojautuu tottelevaisesti lähemmäs, jotta yletyn painamaan huuleni hänen huulilleen. Suudelmaan sekoittuu kyynelteni suolainen maku.

Sen jälkeen kumpikaan meistä ei tarvitse sanoja. Hovi ja tuleva kaikkoavat, kun keskitymme ainoastaan toisiimme, tähän hetkeen; syventyvien suudelmien ketjuun. Huomatessaan, että arastelen koskettaa häntä salvan takia, Valve kohottaa käteni kasvoilleen. Yrttisekoituksesta ei jää enää jälkiä. Minä painaudun hänen syliinsä kuin se olisi merkki.

Liekkien lämpö tulisijassa on hiipunut, mutta meihin sillä ei ole vaikutusta. Hidas ja varovainen välillämme muuttuu joksikin muuksi. Se oli ensimmäinen asia, jonka huomasin, niinä kauniina hallavapeuran vierailun jälkeisinä päivinä – ettei energiavirran pakahduttavuus tai kiihkeytemme johtunut ástarista. Siinä, kuinka Valve kuljettaa käsiään kylkieni kaarilla, tavassa jolla suumme ja kehomme kohtaavat, on täysin oma voimansa. Silti myös valo minussa loistaa.

En ole varma, mikä saa meidät viimein havahtumaan – ehkä hiilloksen räsähdys. Minä tajuan päätyneeni jossakin vaiheessa makaamaan puolittain Valven päälle. Hänen ilmeensä on täydellinen heijastus siitä mitä itse tunnen, hiukan pöllämystynyt, yhä läheisyydestä nälkäinen. Käteni ovat hänen kiivaasti kohoilevalla rintakehällään; hiukseni ovat meidät sisäänsä kätkevä verho. Tämä on yleensä se piste, johon pysähdymme.

Mutta aina vastahakoisesti. Tahtomatta todellisuudessa päästää irti.

Valve nielaisee, antaa halusta tummuneen katseensa kulkea kasvoillani. Tunnen hänen kehossaan vallitsevan jännittyneisyyden, hämärän sekasortoiset sävyt. Minä ajattelen kaikkia vastaavanlaisia hetkiä, jotka ovat johtaneet meidät tähän. Samaa vanhaa laulua sydämessäni. Enemmän, enemmän, enemmän.

Ja: tätä ne eivät voi meiltä viedä.

Vedän värähtäen henkeä. En löydä sanoja myöskään tätä varten. Tunteet tempovat sisälläni liian suurina, kuin ne haluaisivat murtautua ulos. Viime hetkellä rohkeuteni pakenee, melkein.

”Voinko nukkua tämän yön sinun vieressäsi?” minä kysyn.

**

A/N: Tiedän käyttäväni ”henkilö A hoitaa henkilö B:n käsiä syystä x” -skenaariota aivan liikaa, mutta noh, tahdoin mukaan myös fyysisen elementin. Toivottavasti tykkäsitte uusista osista. :)
« Viimeksi muokattu: 13.05.2020 17:30:45 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 554
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 365/? 19.4.
« Vastaus #289 : 23.04.2020 21:01:26 »
Melkeinpä ehdin unohtaa että tähän oli tullut uusi osa! Alisa on niin ihailtavan ahkera, hukuttautuu siivoamiseen ja muihin töihin. Ja ihana että Eddan selviää leipomalla :D Kuten Valve sanoi, kaikilla omat tapansa selvitä. Hauska myös tuo kohtaus jossa Valve ja Alisa samaan aikaan kysyvät toistensa syömisistä. Mukavaa ja mutkatonta arkipäiväistä huolenpitoa :3

Lainaus
Korppikuninkaan kaavun sijasta hänellä on yllään tuttu tumma paita ja housut, ne, joihin hän pukeutuu halutessaan olla pelkkä Valve. Katselen, kuinka tulenkajon punaiset väreet kulkevat hänen kasvojensa poikki kuin satukirjani kuvien hienot siveltimenvedot.
Ah, erityisen hienoa kuvailua!

Voi miten ihanaa, pieni rauhallinen syleilyhetki ja hunajakakut mainittu! Ja tuo miten Alisa pyyhkii muruset Valven paidalta :)

Onpas mielenkiintoista ja aika kenkkua miten tuo sopimus maagin ja hovin välille on tehty! Mutta sentään tämä: Maaginkunniani mukaan se, mikä on hyväksi sinulle, menee hovin taiattomien ehtojen edelle. Se kertoo miten Valven taikuudenkin mielestä Alisa on tärkein :) Taikuus on tässä tarinassa tuntunut aina sellaiselta osittain itsenäiseltä elementiltä, ei vain sellaiselta, joka on osa kantajaansa, vaan jotain syvempää... hmm mites selittäisin sen... vähän niin kuin toiselta alitajunnalta sen lisäksi, joka päässä on! en tiedä saitko kiinni ollenkaan mitä yritin hakea :D Mutta siis se että tuo Valven "alitajunta" myös välittää Alisasta niin syvästi on <3

Lainaus
Mitä ikinä Edmund minusta ja sinusta ja suhteestamme kuvitteleekin, sinä et ole minun heikkouteni, Alisa. Olet kaikkea muuta
Ah <3

Ja vielä isompi ah, kun tuli tuo loppu, sen hellyys ja ihana fyysisyys, joka kuvailtiin niin nätisti ja sitten vielä Alisan kysymys!! Julmaa jättää tuohon kohtaan hei :D No, mutta ei kai auta muuta kuin innolla odottaa seuraavaa osaa, kiitos taas ihanasta luvusta <3

-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.
« Vastaus #290 : 27.05.2020 17:04:49 »
Crysted: Heh, minusta tuntuu, että Eddan stressileipominen on saanut tässä tarinassa paljon isomman roolin kuin alun perin ajattelin, kiva että tykkäsit siitä yksityiskohtana. :) Halusin tuoda noihin osiin mukaan juurikin arkipäiväisempää huolenpitoa sen vastapainoksi, että hovinmatka on tapahtumana melko dramaattinen, sama myös tuon hunajakakku-kohdan suhteen. Joo, sain hyvin kiinni mitä hait takaa tuolla taikuus-huomiolla, tosi ilahduttavaa että nostit sen esiin. Taikuus on tässä tarinassa tosiaankin sellainen osittain itsenäinen elementti/alitajunta, mikä tekee tuosta Valven tunnustuksesta erityisen merkityksellisen, aivan kuten sanoit. Ihana kuulla, että nuo lainaamasi kohdat ja lopetus olivat myös mielestäsi onnistuneita. Tässäpä viimein jatkoa, kiitos paljon lukemisesta ja ilahduttavasta kommentistasi. ♥

A/N: En millään tohtinut jakaa tämän julkaisukerran ensimmäistä osuutta tavanomaisiin fikletteihin, pahoittelut siitä. Kiitos paljon Waulishille, joka auttoi ikärajapohdinnoissa. :)

**

366. – 368.

En ole käynyt Valven makuuhuoneessa kertaakaan sairastumiseni jälkeen.

Astuessani sisään muistikuvat kuumeesta ja ahdistuksesta särähtelevät hetken mielessäni, saavat rintakehän tuntumaan aiempaa ahtaammalta. Se menee kuitenkin nopeasti ohi. En tohdi suunnata heti peremmälle, vaan jään seisomaan ovensuuhun ympärilleni katsellen. Kaikki näyttää huoneessa samalta kuin viimeksi. Yöpöydällä kohoaa summittaisesti järjestelty kirjojen pino, seinällä olevan maalauksen värit loistavat hämärässäkin kirkkaina. Kultaisenhohtavaa viljaa ja sininen, pilvetön taivas – muistutus ajasta ennen kalvaslinnaa ja maagiutta, tiedän nyt.

Kesämaiseman helteinen auringonpaiste ei yllä huoneeseen saakka. Kivilattia on kylmä paljaita jalkojani vasten, ja se havahduttaa minut viimein toimettomuudestani. Kävelen sängyn luo ja istuudun hyvin varovasti sen reunalle. Suuri kuin saari, muistan miettineeni. Valve on tuonut minua varten omat vuodevaatteet, mutta silti kaikki tuntuu tuoksuvan hänelle.

Keskityn sivelemään yömekkoni helmaa kuin toivoen sen selkeyttävän oloani. En ole hiukkaakaan väsynyt. Jos annan katseeni pysähtyä liian pitkäksi aikaa käsiini, voin huomata, miten valonväreet kulkevat ranteitteni iholla. Niin ei ole käynyt enää aikoihin. Valon rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni, nopea ja hermostunut. Odottava, minä mietin alahuultani purren. Haluni humisee minussa yhä kuin liian äänekäs laulu, kuin se ei täysin mahtuisi kehooni.

Selkäni takaa kantautuu vaimea askelten ääni. Kääntyessäni näen Valven pitkän hahmon piirtyvän ovensuuhun. Hänen hiuksensa vaikuttavat tavallistakin tummemmilta kylvyn jäljiltä; niillä helmeilee yhä vesipisaroita. Hän on paljain jaloin. Tunnen, kuinka käsieni hermostunut liike jähmettyy.

Me tuijotamme toisiamme mitään puhumatta, annamme hiljaisuuden täyttyä molempien taikuudesta ja kaikesta siitä, mitä aiemmin tapahtui. Se on kiihkeyden ja lohdun ja hellyyden sekoitus. Puren jälleen huultani, ja Valve tarttuu eleeseen välittömästi katseellaan. Hänen hämäränsä on voimastaan huolimatta lempeä, kun se tavoittaa valoni.

Jostakin syystä tulen ajatelleeksi Seremoniaa, sitä miten näkymätön minussa taipui häntä kohti.

Valve painaa oven kiinni, jättää käytävän lyhtyjen valon huoneen ulkopuolelle. Puolittainen pimeä sulkee meidät syliinsä. Astellessaan luokseni Valve on hetken aikaa pelkkä yöhön sulautuva varjo, unenkaltainen. Hänen ääriviivansa selkenevät vasta kun hän seisahtuu eteeni, hartioiden terävyys ja tuttu vaivaton tapa, jolla hän kantaa kehoaan. Hänen iholtaan huokuu yhä kylvyn lämpö.

Sen sijaan että puhuisi, Valve tarkastelee minua tutkivaan sävyyn. Ilme hänen kasvoillaan on samanlainen kuin silloin, kun esitin pyyntöni lukusalissa; etsivä, aavistuksen epävarma. Kuin hän ei olisi vakuuttunut siitä, että hän lukee minua ja tätä tilannetta oikein. En ihmettele sitä. Tiedän hädin tuskin itse, mitä olen tekemässä, joten kuinka Valve voisi?

Mutta sen tiedän, etten tahdo päästää irti tästä tunteesta sisälläni.

Minulla ei ole vastauksia kysymyksiin Valven silmissä, ja siksi yksinkertaisesti nousen ja vedän hänet lähemmäs, yritän herättää henkiin takkatulen ääressä vietetyn hetken. Se ei vaadi paljoa suostuttelua. Valve äännähtää tukahtuneesti, tavalla, joka täyttää minut aina mielihyvällä, ja kietoo kätensä ympärilleni. Minä suutelen häntä syvemmin, värähdän halusta hänen sivellessään sormillaan reittäni mekkoni kankaan läpi. Sekunti sekunnilta epäröintini hälvenee. Tämä on oikein. Meidän painautuessa toisiamme vasten minut valtaa olo, että se on ainoa totuus, jonka tiedän. Energiavirran vietäväksi on vieläkin helpompi antautua makuuhuoneen pimeässä.

Mutta sitten, liian nopeasti, se päättyy. Ennen kuin ehdin kunnolla tajuta tapahtunutta, Valve on siirtänyt kätensä olkapäilleni ja ottanut askeleen taaksepäin. Välissämme on yhtäkkiä aivan liian paljon tyhjää tilaa. Teko saattaisi nostaa esiin huonoja muistoja, ellen näkisi, kuinka paljon tahdonvoimaa se häneltä vaatii. Hän katsoo minua kavennein, lähes epätoivoisin silmin.

”Alisa.”

Nimeni on Valven lausumana käheä kuiskaus, pyyntö ja kysymys yhtä aikaa. Kohtaan hänet vakaasti, vaikka samaan aikaan kuulen, kuinka kovaa sydämeni takoo. En aio epäröidä.

”Minä tahdon tätä”, sanon. ”Ole kiltti äläkä kuvittele mitään muuta.”

Vastaamisen sijasta Valve painaa varoen minut istumaan takaisin sängylle. Hän päästää otteensa olkapäistäni tarttuakseen käsiini, polvistuu sen jälkeen jalkojeni juureen. Siinä on jotakin erityisellä tavalla läheistä. Aistin valoni epätasaisen tanssin ihollani, kun Valve kohottaa katseensa ylös minuun.

”Meidän ei tarvitse kiirehtiä”, hän sanoo matalasti ja hyvin, hyvin hiljaa. Sanat sipaisevat minua kosketuksen lailla, ja värähdän jälleen – se ei ole ääni, jolla puhutaan kärsivällisyydestä. On vaikea olla ajattelematta mitään muuta kuin sitä, kuinka paljon tahdon äskeisen jatkuvan. Vaikka yritän, en kykene peittämään turhautuneisuuttani:

”Jos me olisimme kiirehtineet, olisimme jättäneet menemättä silloin pari päivää sitten keittiöön, kun Edda pyysi.”

Valven suupielet nytkähtävät; silmissä häivähtävä tuttu tummuus on osoitus siitä, että hän muistaa sen erittäin hyvin. Hän pudistaa kuitenkin lähes heti päätään, yrittäen kai selkeyttää ajatuksiaan.

”Ehkä niin. Mutta se ei tarkoita, että meidän tarvitsee… Alisa, tämänhetkinen tilanne –”

”Ei. Hovilla tai Edmundin kutsulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa”, minä keskeytän kiivaasti. Valve kohottaa kulmiaan. Hänen kysymyksensä on lempeä:

”Eikö lainkaan?”

”Minä…” Vilkaisen yhteen liittyneitä käsiämme ja sitten jälleen häntä. Se on kovin vaikeaa, pukea tuntemukseni sanoiksi. Paljon tekoja vaikeampaa. ”Ei sillä tavalla kuin luulet. En halua olla kanssasi sen takia. Mutta minä myös…”

Valve odottaa kärsivällisesti. Jonkin ajan kuluttua jatkan yhä hiukan hapuillen:

”He ovat sanelleet jo niin monta ehtoa, joista meidän on pidettävä kiinni. Emme voi olla hovin takia yhdessä muutoin kuin salassa. Kuka tietää, milloin voimme mennä naimisiin, ja kahden päivän kuluttua minua on matkattava Edmundin luo teeskentelemään, että pelkään ja kaihdan sinua. Mutta tämä – tämä kuuluu vain meille. Se on yksi valinta, jonka voimme tehdä välittämättä muista.”

Epäröin. Mielessäni käy ensi kertaa, että ehkä Valve ajattelee sittenkin eri tavalla. ”Tarkoitan, jos sinäkin vain… haluat. Mikäli tämä ei tunnu sinusta hyvältä, toivon että kerrot.”

Valve huokaa. ”Kyse ei ole siitä. Olit poissa tolaltasi aiemmin. En tahdo sinun ajattelevan, että tämän on tapahduttava juuri nyt matkasi vuoksi, ennen kuin olet mahdollisesti valmis. Meillä on käytössämme kaikki aika hovin vierailun jälkeen. Voimme aivan hyvin vain nukkua.”

En voi olla huomaamatta, ettei Valve vaikuta viimeiset sanat lausuessaan täysin vakuuttuneelta. Hän sivelee peukalollaan kämmensyrjääni keskittyneesti, kuin haluamatta päästää irti.

”Entä, jos minä olen kaikesta huolimatta valmis?” kysyn puoliksi kuiskaten. Toivon, että pimeä peittää edes osan kasvojeni punasta. ”Tämä ei ole pelkkä mielijohde, Valve. Nukkuminen on viimeinen asia, jota tahdon nyt. Koska – koska kyseessä olet juuri sinä eikä kukaan muu.”

Kuulen Valven vetävän henkeä aiempaa terävämmin. Väliimme lankeaa jälleen painava hiljaisuus. Minä rikon sen jatkamalla empivään sävyyn:

”Oletko sinä koskaan…?”

Valven ei tarvitse kysyä, mitä tarkoitan. ”Olen. Viime kerrasta on tosin jo kauan."

Ah. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, ei oikeastaan. Muistan äkkiä, mitä hän kertoi minulle ajasta kalvaslinnasta lähtemisensä jälkeen: että etelässä häntä palvottiin kuin jonkinlaista jumalaa. Hukuttauduin nautintoihin, joista olin aiemmin jäänyt paitsi, hän sanoi. Vaikka olen pelkkä kokematon maalaistyttö, voin kyllä arvata, millaisia osa niistä nautinnoista oli.

Sisimmässäni käy epämääräisen sotkuinen tunne, kuin mustasukkaisuus, vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. Mennyt on mennyttä – minä olen se, jota Valve pitää parhaillaan käsistä, se jota hän on suudellut unohtaneena kaiken muun. Kiedon päättäväisesti sormeni hänen omiensa lomaan.

”Minä en ole. Opetatko minua?”

Hetken aikaa katkonainen hengityksemme on huoneen ainoa ääni.

”Opetan”, Valve vastaa sitten karheasti. ”Mitä ikinä vain haluat. Mutta –”

Hän kohottaa kättäni ja painaa höyhenenkevyen suudelman ranteeni sisäpinnalle. ”Hitaasti, rauhassa. Jos sinusta alkaa tuntua, että tahdot sittenkin odottaa, jos teemme mielestäsi liian paljon yhdellä kertaa, sinun on kerrottava minulle. Lupaathan? Missä tahansa vaiheessa.”

Minä nyökkään. Kun Valve katsoo minua yhä odottaen, lausun ääneen:

”Lupaan. Mutta sama koskee sinuakin, eikö? Voit kyllä kertoa, vaikka olenkin ollut nyt, ah, kärsimätön.”

Kunniallinen nuori nainen on kaino ja siveä säästää itseään hääyötä varten. Etenkin Kalhamassa sellaisia puheita kuuli paljon. En löydä itsestäni tippaakaan epäröintiä, en sen vuoksi. Tiedän, mitä haluan; tämä mies, tässä näin, ei kukaan muu. Minulla ei ole mitään hävettävää.

Valve nousee istumaan viereeni sängylle. Hän tarkkailee minua hetken tutkimattomasti, kunnes hymyilee.

”Lupaan sen, neiti morsian. Tosin”, hän lisää ja nojautuu puoleeni, ottaa kasvoni käsiensä väliin, ”haluan sinun tietävän, etten tahdo tätä yhtään sinua vähempää.”

Valve näyttää minulle suudelmin ja hyväilyin, mitä oikein tarkoittaa sillä. Lupauksensa mukaisesti hän on kiireetön, loputtoman hellä, vaikka jokaisessa kosketuksessa kaikuu myös erehtymätön kiihkeys ja halu. Se on samalla kertaa sekä tuttua että vierasta, hyvällä tavalla. Olen jo oppinut, että hän osaa loitsia ihostani esiin herkkyyden, jonka olemassaolosta en ennen tiennyt.

Vain hän, ei kukaan muu.

Minä vastaan siihen koskettamalla vuorostani häntä, painamalla mieleeni jokaisen uuden kohdan hänen kehossaan kuin kallisarvoisen salaisuuden. Mikäli haluni on valosta ja energiavirrasta tehty laulu, se soi minussa entistäkin voimakkaammin. Valve kätkee suuhunsa huuliltani karkaavat voihkaukset, antaa minun tutkia itseään rauhassa sivellen samalla niskaani, selkääni. Painaudun häntä niin lähelle kuin vain voin. Minun on helppoa unohtaa oma kokemattomuuteni hänen tekojensa varmuuteen.

Aika menettää merkityksensä, päivän tapahtumat ja kaikki ulkopuolinen. Olemme ajautuneet sängyn reunalta sen päätyyn, yksin meille kuuluvalle saarelle. Aistini ovat täynnä pelkästään Valvea. Huomatessaan, että nyin hänen paitaansa kärsimättömästi, tajuamatta asiaa kunnolla itse, Valve vetää vaatekappaleen pois yltään. Hän kallistaa päätään kuullessaan hengähdykseni.

”Parempi?”

Minä nielaisen. Olen nähnyt hänet ennenkin näin, silloin kun hoidin häntä mädän hyökkäyksen jälkeen. Niitä hetkiä ei voi mitenkään verrata tähän, sanattomaan tarpeeseen, jonka hänen kehonsa minussa nyt herättää. Myös ilman koreita kaapujaan hän on kaunis ja hiukan ylhäinen, voimakas muunkin kuin taikuuden takia.

Mutta se ei ole ainoa asia, jonka huomaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minä katson hänen ihoaan pitkin kulkevia arpia. Niitä on paljon enemmän kuin muistin. Kurkkuani kuristaa miettiessäni, mistä ne ovat oikein tulleet, kaikki nämä jäljet. Osa on niin syviä, etteivät vuodet ole kyenneet kokonaan haalistamaan niitä, vaikka ne ovat selvästi vanhoja.

Puhdistaessani mädän aiheuttamaa haavaa opin olemaan ajattelematta asiaa juurikaan – koska Valve oli vielä osittain vieras. Enää en kykene siihen.

”Alisa…?” Valve seuraa, kuinka liikahdan lähemmäs ja kuljetan sormenpäitäni kevyesti arpien poikki. Huomaan, miten hän jännittyy. Vedän käteni pois ja kuiskaan:

”Anteeksi. Ei kai niihin satu?”

”Ei”, Valve vastaa pehmeästi. Hän tarttuu käteeni ja painaa sen uudelleen iholleen. ”Ei enää. Se mitä teet… se tuntuu hyvältä.”

Hänen äänensä on rehellisyydestä ja mielihyvästä paljas, vailla menneisyyden varjoja. Saan siitä rohkeutta jatkaa. Silitän hänen arpien peittämiä kylkiään ja painan sitten varovasti huuleni hänen rintakehälleen, kohtaan, jossa tunnen hänen sydämensä lyövän. Sen yli kulkee muita uudempi jälki, mädän tekemä. Valven sydämenlyöntien jo ennestään kiivas rytmi muuttuu nopeammaksi; hänen taikuudessaan välähtää syviä tummia värejä, joita en ole tuntenut ennen. Minua värisyttää ymmärtäessäni, että hän on jännittynyt aivan muun kuin kivun vuoksi.

Korvissani humisee jokin pehmeä, lempeän itsepintainen. Ennen kuin ehdin epäröidä, riisun yömekkoni vapisevin sormin. Huoneen viileys saa ihoni menemään kananlihalle.

On Valven vuoro tuijottaa. Puna kohoaa kaulaani pitkin. En ole koskaan ennen ollut alasti miehen edessä. Hankalat vuodet näkyvät minusta yhä monin tavoin, vaikka olen myös pehmeämpi, muutakin kuin pelkkiä haavoja ja karkeita kulmia. Silti en voi olla miettimättä, millaiselta mahdan vaikuttaa Valven silmissä. Yritän parhaani mukaan olla piiloutumatta hiusteni suojaan.

Valve hengähtää. Kun hän puhuu, hän lausuu sanansa yhtä painokkaasti kuin kertoessaan minulle, että olen heikkouden sijasta hänen vahvuutensa:

”Sinulla ei ole mitään syytä piilotella itseäsi, vheínir.”

Vheínir. Se miten hän katsoo minua – samalla tavalla kuin metsässä lumisella aukiolla, monina muina hetkinä sen jälkeen. Kuin hän ei olisi koskaan halunnut mitään tai ketään yhtä paljon. Se vaikuttaa minuun vielä enemmän nyt, kun istun hänen edessään lähes mitään kätkemättä, vanhan kielen sanan välkehtiessä sydämessäni.

Ennen kuin ehdin kysyä Valvelta sen merkitystä, hän kohottaa kätensä ja hipaisee olkapäätäni; kohtaa, jota merkitsevät Kiiran kynsien tekemät arvet. Olen ajatellut niitä kuluneiden kuukausien aikana vain vähän. Hän kumartuu suutelemaan jälkiä kuten minä hänen arpiaan hetki sitten, anteeksipyytävästi, hellävaroin. Sen jälkeen hän suutelee leukapieltäni, kaulaani, solisluitteni kuoppaa. Siinä ei ole enää mitään anteeksipyytävää. Minä upotan sormeni hänen hiuksiinsa hänen jatkaessaan matkaansa alemmas, tuntiessani hänen kielensä hitaan liikkeen. Olen täynnä pehmeänpolttavaa kultaista valoa, laulua, hunajaa. Energiavirta ei ole vielä koskaan ollut yhä kirkas.

Valve vetää minut syliinsä. Hänen kätensä ovat lanteillani, pitävät lujasti kiinni. Vatsassani aaltoilee mielihyvän väreistä muodostunut meri. Vedän Valven kasvot puoleeni, jotta yletyn suutelemaan häntä. Se muuttuu pian vaativammaksi. Emme erkane toisistamme sittenkään, kun Valve laskee minut makaamaan sängylle. Minä hapuilen otteen hänen olkapäistään ja ynähdän hänen lantionsa painuessa hetkeksi aiempaa selvemmin omaani vasten. Tunnen, kuinka paljon hän minua tahtoo.

Valve kohottautuu niin, että voi katsoa minua. Hän pitää huolen siitä, ettei aseta omaa painoaan liiaksi päälleni. Silmien harmaa on sulaa tummaa hopeaa, sellaista, joka kulkee ylitseni kuin kosketus.

”Oletko yhä varma tästä?” hän kysyy. Kuulen hänen äänestään, että mikäli pudistaisin päätäni, hän päättäisi kaiken ilman pienintäkään epäröintiä.

Minä yritän turhaan saada hengitystäni tasaantumaan. Valven käsivarret ovat ehdoton suoja ympärilläni. Haluan häntä yhä, aina vain enemmän. Vaikka tämä tilanne on uusi ja hermostuttava, tavalla, jolle en löydä kunnolla sanoja, minulla on turvallinen olo. Ei ole ketään, johon luottaisin enemmän kuin häneen juuri nyt.

Koska ei ole ketään, jota rakastan niin kuin häntä.

Kohotan käteni Valven kasvoille, silitän peukalollani hänen alahuulensa kaarta. Minussa liikkuu niin paljon erilaisia tunteita, etten kykene heti puhumaan. Kun löydän ääneni, sanani ovat kuitenkin vakaat:

”Täysin varma. Entä sinä?”

Valve naurahtaa hiljaa, käheästi. Hänen hengityksensä kutittaa sormenpäitäni. ”Täysin, vheínir.”

Suudellessaan minua hän maistuu tutun makealta. Minä punon sormeni jälleen hänen hiuksiinsa, vajoan syvemmälle sängyn uumeniin. Valve auttaa minua riisumaan loput vaatteistani. Olemme kaipauksessamme ahnaita ja sen vuoksi hiukan kömpelöitä, emme saa toistemme koskettamisesta kylliksi. Lähemmäs. Lähemmäs. Onko se minun ajatukseni? Hänen? Vai ehkä sittenkin jonkinlainen yhteinen tunne, joka kulkee molempien lävitse: kaunis, alkukantainen taikuus. Sellainen, joka ei kuulu pelkästään taikuudenkäyttäjille.

Myös valo ja hämärä meissä kietoutuvat yhteen, kesänkirkkaus ja lempein metsänpimeä. Mielessäni käy, etäisesti, ettei kahden niin erilaisen elementin pitäisi tuntua yhdessä niin oikealta, hyvältä. Silti niin on. Se sekoittuu kehoissamme sykkivään tyystin toisenlaiseen taikuuteen, vähän kerrallaan löytämäämme rytmiin.

Jonkin ajan kuluttua en kykene enää erottamaan, kumpi niistä on kumpi.

369.

”…Valve?”

”Mmm?”

”Mitä se oikein merkitsee? Vheínir?”

Jälkeenpäin me makaamme sylikkäin, Valven käsivarret kiertyneenä ympärilleni. En ole varma, kuinka paljon aikaa on kulunut. Minulla on raukea, hiukan raskas olo. Äänekäs laulu sisälläni on tyyntynyt joksikin hiljaiseksi ja hyväksi. Kun suljen silmäni, huomaan, ettei taikuutemme punos ei ole vielä kokonaan katkennut. Aistin hämärän yhä ihoni alla, kuiskauksena veressäni. Aivan kuten Valve aistii luultavasti minun valoni.

Kaikki välillämme oli ollut kiihkeydessäänkin hellää ja hidasta, erilaista kuin millaiseksi olin ensimmäisen kerran puheiden perusteella kuvitellut. Ei tyystin vailla kipua, ei aluksi, mutta Valve sai minut unohtamaan sen pian. Hän kosketti minusta pois epämukavuuden, piti huolen siitä, että nautintoni oli lopulta suurempi kuin mikään muu.

Hän kutsui minua vheíniriksi myös silloin, suuteli sanan iholleni yhä uudestaan ja uudestaan. Oli muitakin vanhan kielen sanoja, yhtä hartaita ja käheästi lausuttuja, mutten pysty enää muistamaan, miltä ne kuulostivat. Sisimmässäni tiedän, että vheínir on yhä tärkein arvoitus.

Valve liikahtaa takanani. Hänen vaitonaisuutensa ei huoleta minua. Joskus aiemmin hän olisi ehkä jättänyt vastaamatta kysymykseeni, mutta se aika on jo mennyt. Kyse on enemmänkin siitä, että hän haluaa löytää oikeat sanat. Kosketan hänen kämmenselkäänsä merkiksi siitä, että jaksan kyllä odottaa.

Yöllinen pimeä on vaimeampi, lähestyvästä aamusta jo hauras. Hiljaisuudessa kiirivät ainoastaan sydämenlyöntimme. Lopulta Valve vastaa, vakaasti ja niin pehmeän matalalla äänellä, etten voi olla värähtämättä hiukan:

Kaikkein kauneinta. Se on totuudenmukaisin käännös meidän kielellämme.”

Minä jännityn silmänräpäykseksi, tunnustuksen painosta vai epäuskosta vai molemmista, en osaa sanoa. Valve suukottaa olkapäätäni ja jatkaa samaan sävyyn:

”Kyseinen ilmaus on osa erästä vanhan kielen sanontaa. Meidän kielellämme se kuuluisi jotenkin näin: Vaikka minä näkisin kaikki maailman auringonlaskut ja meret koskettamassa taivasta, unieni salaiset säikeet muuttumassa todeksi, en löytäisi mitään niin kaunista kuin tämä. Sen avulla on haluttu sanoa: tämä liikuttaa minua. Tämä koskettaa sydäntäni.”

Hänen käsivarsiensa ote minusta on aavistuksen lujempi. Minä kuuntelen henkeäni pidätellen.

”Nykyisin vheínirillä on kuitenkin myös toinen merkitys. Kuten tiedät, yleensä niin ei ole. Tavanomaisesti vanhan kielen sanat sisältävät aina vain tietyn asian perimmäisen olemuksen. Siitä huolimatta vheíniriin kätkeytyy kaksi merkitystä yhtä aikaa. Kaikkein kaunein on niistä ensimmäinen.”

Valve on tovin vaiti. ”Mutta samalla – vheínir tarkoittaa myös rakastettua. Sitä, jolle oma sydän kiistattomasti kuuluu. Aiemmin minun oli vaikea ymmärtää sen syytä. Sitten opin tuntemaan sinut. Tajusin, ettei mikään muu voisi kuvata paremmin sitä, mitä tunnen.”

Kaikki minussa on hetken täydellisen hiljaa. Vain valoni hehkuu voimakkaammin, läikehtii lempeinä laineina kämmenilleni. Ennen kuin ehdin toeta, Valve kääntää minut puoleensa niin, että pystyy kunnolla katsomaan minua. Hänen kasvoillaan on vakava, haavoittuvainen ilme. Mutta samalla myös varma.

”Rakastan sinua”, hän sanoo. ”Haluan sinun tietävän sen.”

Mutta minähän tiedän. Ajatus löytää minut vaivihkaa, pehmeästi. Olen tuntenut hänen rakkautensa lukuisin eri tavoin, näiden päivien ja viikkojen aikana. Se viipyi jokaisessa aiemmassa kosketuksessa, siinä miten hän nyt pitelee minusta kiinni. Hänen katseessaan, taikuudessaan. Ilman sitä me emme olisi päätyneet tällä tavoin hänen makuuhuoneensa pimeään, hengittämään toistemme ihon tuoksua.

Oma vastaukseni on valmiina kielelläni, kuin olisin halunnut lausua sen jo kauan. Myöskään minä en tahdo jättää sitä kertomatta.

”Minäkin rakastan sinua”, sanon ääni särähtäen.

Sydämenlyönti, toinen. Sitten Valven suupielille kohoaa leveä hymy. Valoisa, minä ajattelen. Se on vapaa kaikista niistä surullisista tunteista, joiden tiedän painavan menneisyyden takia hänen sydäntään.

Katsoessani häntä myös minä ymmärrän äärimmäisen selvästi vheínirin merkityksen.

Käperryn Valven syliin. Hän silittää hiuksiani. Molempien taikuudessa väreilee ylitsevuotava tunne, syvä ja monimutkainen. Punoksen vuoksi se on yhä osittain jaettua, hämärää minussa ja valoa hänessä. Kummankaan meistä ei tarvitse kysyä toisiltamme tunteen syytä. Siihen mahtuvat kaikki yhdessä viettämämme kuukaudet, virheet ja oikeat teot. Se, että olemme viimein tässä.

Tyynnyttyäni minä kohotan päätäni ja tarkastelen Valvea. Huomautan kevyempään sävyyn:

”Ja sinä kun sanoit minulle, ettei vheínir ole ilmauksena hyödyllinen.”

”Sanoinko?” Valven otsa rypistyy, kun hän muistelee hetkeä syksyisessä puutarhassa. ”Ah. Minä hätäännyin. En ollut muistanut koko sanan olemassaoloa vuosiin, ja yhtäkkiä en voinut sinua katsoessani ajatella mitään muuta. Se ei toki ole mikään kunnollinen syy. Olin pelkuri.”

Siirrän pois hänen kasvoilleen valuneet hiussuortuvat. ”Voit hyvittää sen minulle, jos haluat.”

Vaikka yritän, en kykene sanomaan sitä täysin punastumatta. Valven kasvoille ilmaantuu hyvin toisenlainen ilme. Hän tarttuu käteeni ja kohottaa sen huulilleen.

”Mitä ikinä vain pyydät, vheínir.”
 
Hänen silmänsä ovat täynnä tummaa palavaa hehkua, joka on pelkästään minulle tarkoitettu.

Yksi asia johtaa toiseen, kolmanteen. Ennen pitkää me painaudumme toisiimme kiinni vielä kerran. Aamu ei ole ennättänyt kokonaan saapua, kun nukahdamme hiukan myöhemmin toistemme käsivarsille.

**

A/N2: Toivottavasti nämä tapahtumat tuntuivat sopivan ainakin jollain lailla tähän kohtaa tarinaa. Olen todennut, että kirjoitettuani slow burnia viisi vuotta minulla ei ole enää juuri mitään filtteriä romantiikan ja vastaavan suhteen… Julkaisutahti tulee olemaan jälleen kesällä todennäköisesti hitaampi, mutta jatko kerran kuukaudessa on edelleen tavoite. :)
« Viimeksi muokattu: 07.06.2020 18:24:09 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.
« Vastaus #291 : 27.05.2020 17:08:45 »
RIP meikä. ❤️❤️❤️

(Palaan myöhemmin asiaan, lupaan. ;) )


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 554
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.
« Vastaus #292 : 27.05.2020 20:40:24 »
Ah, heti alussa on niin hienoa kuvailua että vau! Kultaisenhohtava vilja saa sydämeni :D Ja tosi luonnollista, että kuumehetket tulee Alisalle ekana vähän ikävänä mieleen, mutta onneksi tunne väistyi. Ja ah, ihanaa että kaikki tuoksuu Valvelle, vaikka hän on huomaavaisesti tuonut Alisalle puhtaat petivaatteet :D Ihana myös tuo hetki kun he tuijottavat toisiaan ja Valven hiukset ovat märät vedestä ja on vielä paljain jaloin, siinä huomaa miten pitkälle ollaan päästy Korppikuningas ajoista :) Ihkutan vaan sun tapaa kirjottaa niin kauniisti, mutta osaat kirjottaa yksinekertasetkin asiat niin nätisti että koko ajan hymyilyttä esim tää:
Lainaus
Astellessaan luokseni Valve on hetken aikaa pelkkä yöhön sulautuva varjo, unenkaltainen. Hänen ääriviivansa selkenevät vasta kun hän seisahtuu eteeni, hartioiden terävyys ja tuttu vaivaton tapa, jolla hän kantaa kehoaan. Hänen iholtaan huokuu yhä kylvyn lämpö.


Lainaus
Minulla ei ole vastauksia kysymyksiin Valven silmissä, ja siksi yksinkertaisesti nousen ja vedän hänet lähemmäs, yritän herättää henkiin takkatulen ääressä vietetyn hetken. Se ei vaadi paljoa suostuttelua. Valve äännähtää tukahtuneesti, tavalla, joka täyttää minut aina mielihyvällä, ja kietoo kätensä ympärilleni. Minä suutelen häntä syvemmin, värähdän halusta hänen sivellessään sormillaan reittäni mekkoni kankaan läpi. Sekunti sekunnilta epäröintini hälvenee. Tämä on oikein. Meidän painautuessa toisiamme vasten minut valtaa olo, että se on ainoa totuus, jonka tiedän. Energiavirran vietäväksi on vieläkin helpompi antautua makuuhuoneen pimeässä.
Pakko lainata kaikki tämä KOSKA omgg ihanaa ää en kestä!!! Mutta sitten Valven pitää olle niin tyhmän järkevä :D No mutta ihan hyvä että saivat puhuttua motiivit läpi! Oikeastaan en osaisi kuvitella, että Valve vain heittäytyisi tuohon ilman pitkää varmistusta koska Valve on ihana :D Ja Valve on niin huolehtivainen ja Alisakin tässä: ”Lupaan. Mutta sama koskee sinuakin, eikö? Voit kyllä kertoa, vaikka olenkin ollut nyt, ah, kärsimätön.”

En tiedä mitä muuta sanoa kun iiiihh ja apuva :D kaikki meni niin ihanan tyypillisesti hahmoille, Alisa tietysti vähän hermostuksissaan ja punastelee mutta kuitenkin haluaa ja ah! Ajatukseni ovat ruusunpunaisessa solmussa koska en kestä, Okakettu mitä sä teet mulle :D

Lainaus
Lähemmäs. Lähemmäs. Onko se minun ajatukseni? Hänen? Vai ehkä sittenkin jonkinlainen yhteinen tunne, joka kulkee molempien lävitse: kaunis, alkukantainen taikuus. Sellainen, joka ei kuulu pelkästään taikuudenkäyttäjille.
Tämä!

Lainaus
”Kyseinen ilmaus on osa erästä vanhan kielen sanontaa. Meidän kielellämme se kuuluisi jotenkin näin: Vaikka minä näkisin kaikki maailman auringonlaskut ja meret koskettamassa taivasta, unieni salaiset säikeet muuttumassa todeksi, en löytäisi mitään niin kaunista kuin tämä. Sen avulla on haluttu sanoa: tämä liikuttaa minua. Tämä koskettaa sydäntäni.”
Ja tämä! ihana ja tosi runollinen lausahdus, ah!

Lainaus
Valve on tovin vaiti. ”Mutta samalla – vheínir tarkoittaa myös rakastettua. Sitä, jolle oma sydän kiistattomasti kuuluu. Aiemmin minun oli vaikea ymmärtää sen syytä. Sitten opin tuntemaan sinut. Tajusin, ettei mikään muu voisi kuvata paremmin sitä, mitä tunnen.”
Ja sitten tää iiihh!!! Ihanaa että just Alisa sai Valven tajuamaan tuon sanan toisen merkityksen olen yhtä sydänsilmää :-*

Lainaus
”Rakastan sinua”, hän sanoo. ”Haluan sinun tietävän sen.”

Mutta minähän tiedän. Ajatus löytää minut vaivihkaa, pehmeästi. Olen tuntenut hänen rakkautensa lukuisin eri tavoin, näiden päivien ja viikkojen aikana. Se viipyi jokaisessa aiemmassa kosketuksessa, siinä miten hän nyt pitelee minusta kiinni. Hänen katseessaan, taikuudessaan. Ilman sitä me emme olisi päätyneet tällä tavoin hänen makuuhuoneensa pimeään, hengittämään toistemme ihon tuoksua.
Iih ja vielä tämä <3<3 lainailen liikaa mutta pakko, ää, oon niin innoissani mun sydänparkani ei kestä! Niin ja tuo punos on muuten tosi ihana sana tuolle miten heidän taikuutensa (ja kehonsa) yhdistyivät tuossa <3

Lainaus
”Sanoinko?” Valven otsa rypistyy, kun hän muistelee hetkeä syksyisessä puutarhassa. ”Ah. Minä hätäännyin. En ollut muistanut koko sanan olemassaoloa vuosiin, ja yhtäkkiä en voinut sinua katsoessani ajatella mitään muuta. Se ei toki ole mikään kunnollinen syy. Olin pelkuri.”
hih :D No, ainakin uskaltaa nyt jälkeenpäin myöntää sen :D Haluan lainata koko tuon ihanan lopun, siinä on hauskanihanaa sanailua <3 mutta tyydyn nyt tähän yhteen kohtaan :D

Yhteenveto: En kestä, minun pieni sydämeni halkeaa :D Todellakin tämä sopi tähän kohtaan, viimein nämä kaksi saivat toisensa tälläkin tapaa, they deserve it! Kiitos tästä ihanasta luvusta olet mahti <3

PS. jäin vähän miettimään jälkeenpäin sitä miten Edda mahtaa tuntea tuon hänen ja Valven yhteyden kautta (en nyt muista pystyvätkö he sulkemaan yhteyden kokonaan joksikin ajaksi) ja mitä hän mahtaa sanoa siitä Alisalle jälkeenpäin :D Tuntuukohan se hänestä kiusalliselta, (vaikka varmasti on onnellinen Valven ja Alisan puolesta) iih :D No, ehkä pääsemme kuulemaan tästä :D

//Nin ja arpikohtaus! Sitä minä odottelinkin jo heti kun asiasta mainitsit :D Sekä Valven että Alisan arpien kohdalla <3

-Crys
« Viimeksi muokattu: 27.05.2020 20:44:03 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 369/? 27.5.
« Vastaus #293 : 01.06.2020 09:25:36 »
Okei, aika päästä viimeinkin asiaan. :P Mitään hyvää kommenttia tästä ei kyllä tule vieläkään, mutta oh well, koskapa minä mitään järkevää osaisin sanoa muutenkaan. :D

Näissä viimeisissä luvuissa sitten edellisen kahta sanaa pidemmän kommenttini on tapahtunut todella paljon ja pidän kovasti siitä, miten juoni etenee. Tässä heijastuvat hienosti toisiaan vasten Valven ja Alisan pehmeä, mutta kiivas rakkaus, ja sitten tuo pelko siitä, mitä vierailu hoviin tuo tullessaan. Kontrasti on tosi onnistunut ja saa lukijankin odottamaan tulevaa kauhulla. Silti tässä viimeisessä luvussa se jää hetkeksi taustalle, mutta kummittelee kuitenkin siellä sopivasti niin, että entisestään vahvistaa luvun kirkasta ja lämmintä tunnelmaa. Tykkään itse todella paljon tällaisista "pian voi tapahtua jotain pelottavaa, mutta juuri nyt meillä on vielä toisemme" -tyylisistä käänteistä tarinoissa, eikä tämä ollut poikkeus. ❤️

Pidin myös aiemmissa luvuissa todella paljon tuosta seremonian muistelusta ja siitä, miten olit kirjoittanut viestinviejän ja kaksikkomme kohtaamisen. Siinäkin oli paljon sellaista jännitettä ja myös upeita sanavalintoja, jotka korostivat niitä tunteita ja tunnelmaa, joka ilmassa risteili. Ylipäätään näissä on ollut tunnelma todella kohdallaan aina liekkien värien heijastuksista iltaruskon väreihin, valon ja hämärän vaihteluun ja pölyyn iholla. Käytät kuvailussa sanoja hyvin taidokkaasti ja siksi tekstin pystyy selkeästi näkemään mielessään. :) Sitä olen kehunut ennenkin, mutta kehunpa uudelleen, koska tarina ansaitsee sen!

(Yksi lauserakenteellinen trooppi sinulla toistuu vähän turhan paljon, mutta palaan siihen joskus myöhemmin, kun ehdin lukea läpi koko tarinan ja antaa siitä tarpeeksi esimerkkejä. Varmaan sitten, kun se on kokonaisuudessaan valmis. Olen sen verran intuitiivinen lukija, että en kuitenkaan osaisi juuri nyt mössöpäänä muotoilla mitään järkevää rakennekommenttia, ja haluaisin tehdä sen kunnolla, koska se on harvoja kriittisiä juttuja, joita minulla olisi sanottavana. :D Kyse ei silti ole isosta asiasta, eli älä pelästy tai ala stressata sitä. Nyt mietin, että oisko tämäkin pitänyt jättää kirjoittamatta tähän, mutta koska tiedän, että teksti on sinulle tärkeä ja haluat hioa siitä mahdollisimman hyvän, niin kirjoitan silti. Vähintäänkin siksi, että voit sitten lopullista editointia aloittaessasi muistuttaa mua tästä, niin saan aikaiseksi antaa sen muotopalautteen.)

Eddan rooli on näissä osissa ollut myös ihana! On ollut lohdullista kuvitella hänet leipomassa leivoksia ja pitämässä huolta kaksikosta juuri sellaisella lempeällä tavalla, jonka hän parhaiten osaa. :) Pidin myös kovasti siitä, miten Valve ja Alisa huolehtivat toistensa syömisestä ja jaksamisesta ylipäätään. Heidän välisensä suhde on edelleen ihanan tasapainoinen ja terve, ja pidän paljon siitä, että valta-asetelmakin on tarinan myötä lieventynyt ja muuttunut kahden toisiaan rakastavan ihmisen väliseksi kunnioitukseksi, kiintymykseksi ja toinen toistensa tukemiseksi. Sellaista on virkistävää lukea ja olet myös kirjoittanut sen kehityksen huolellisesti ja hyvin.

Ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei trooppia toisen hahmon käsien hoitamisesta voi käyttää ikinä liikaa. :D

Odottelen jälleen kerran innolla jatkoa, mutta toivon, että kesällä et joudu turhaan stressaamaan kirjoittamisesta. ❤️ Omassa aikataulussa. Lempeitä, valoisia päiviä ja inspiraatiota sinne, ja kiitos paljon tästä tarinasta ja uusista luvuista!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 372/? 27.6.
« Vastaus #294 : 27.06.2020 15:52:56 »
Crys: Kiitos aivan hirmuisesti ihanasta kommentista! Koetin olla author’s notessa höpisemättä hermostuneita, mutta hermoilin noiden osien julkaisua oikein erityisen paljon, joten oli tosi huojentavaa saada noin kivaa palautetta. Hymyilyttää yhä vain kun luen sitä. ♥ Ja lainaukset eivät todellakaan haittaa mitään, hienoa vain tietää mitkä kohdat ovat olleet onnistuneita (varsinkin kun minusta tuntuu, etten ole ikinä editoinut mitään niin paljon kuin näitä osia). Kuvailukehut lämmittävät myös aina mieltä. : ) Heh, naurahdin tyhmän järkevälle Valvelle, Alisa varmasti ajatteli tuossa kohtaa samansuuntaisia. Kun mietin tämän luvun kulkua, niin tuntui heti selvältä, että Valve haluaa ehdottomasti keskustella asiasta ensin, osaksi juuri hovinmatkankin takia. Mukavaa, että se tuntui luonteenomaiselta hänelle, ja että myös tuo jatko meni hahmoille tyypillisesti. Ajatukset ruusunpunaisessa solmussa kuulostaa oikein hyvältä reaktiolta. ♥ Ilahduin että lainasit tuon alkukantainen taikuus -kohdan, sillä se on ollut minulla kännykän muistiinpanoissa odottamassa jo monta vuotta, että pääsisin sen laittamaan tähän.  Ihanaa, että vheinir-osuus oli myös onnistunut että lopun sanailu toimi! Totesin, että tässä oli niin paljon Suuria Tunteita, että halusin mukaan myös vähän kevyemmän hetken. Aa, olen tosi huojentunut, että tämä tuntui sopivan hyvin tähän kohtaa tarinaa. Itse olet mahti kun kerrot ajatuksiasi, niitä on aina mukava lukea, kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi!

Niin ja tosiaan, tuo Edda-juttu. Mietin samaa asiaa pari osaa takaperin, ja tulin siihen lopputulokseen, että kaikkien osapuolten kannalta lienee helpompaa, jos sidos on tällaisilla hetkillä sulkeutunut. :D Edda mainitsee yhdessä kohtaa lyhyesti, että Valve sulkee hänet toisinaan sidoksen ulkopuolelle, ja sitä voinee soveltaa myös tässä.

Vehka: Ihan suotta soimaat kommenttiasi, se ilahdutti todella paljon, kuten aina. Sama myös tuon ensireaktiosi suhteen. ♥ Olen tosi iloinen, että juonenkuljetus ja tapahtumat siihen liittyen ovat olleet näissä uusissa mielestäsi onnistuneita, varsinkin kun hovi-osuuden toteuttaminen on pohdittanut minua paljon. Kohtaus viestinviejän kanssa vaati eritoten runsaasti editointia, joten mukavaa että mainitsit juuri sen.  Kuten Crysillekin sanoin, niin kuvailukehut lämmittävät aina, kiitos! Eddasta on aina ihana kirjoittaa, hän on vähän vaivihkaa muodostunut todella merkittäväksi hahmoksi, vaikka toki on itselleni ollut aina tärkeä. Siksi on hienoa, että lukijoista tuntuu samalta. Tuosta lauserakenne-jutusta puhuttiinkin jo, mutta sanon kuitenkin vielä, että minulle saa ehdottomasti antaa myös rakentavaa palautetta, varsinkin jos kyse on tuollaisesta lauserakenteellisesta maneerista, joka on (ainakin toivottavasti :D) helposti korjattavissa. Parempi vain, että olen siitä tietoinen, niin osaan karsia sen pois. :)  Voi että, kuvailitpa Alisan ja Valven suhdetta kauniisti, merkitsee todella paljon, että siitä välittyy mielestäsi tuollaisia asioita. Valta-aseman lieventyminen on minulle etenkin iso juttu, koen sen tämän nimenomaisen romanssin kohdalla tärkeäksi. Kiitos vielä paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥


A/N: Kesäkuu vallan hujahti ohi, mutta sainpas sittenkin julkaistua tämän ajallaan. Alun perin tähän piti tulla vielä yksi kohtaus, mutta olen kirjoittanut siitä nyt noin puolet, ja totesin, että se sopii paremmin seuraavan julkaisukerran alkuun. Näin ollen tästä kokonaisuudesta tuli melko rauhallinen tyyntä myrskyn edellä -tyylinen kokonaisuus, toivottavasti kuitenkin pidätte.

**

370.

Hovin matkani aamuna minä herään meistä kahdesta ensin, painautuneena Valven syliin.

Räpytellessäni unesta raskaita silmiäni totean, että auringonnousuun on vielä aikaa. Pimeä valuu yllemme kuin paksu musta viltti, kätkee meidät yhä siltä, mitä päivä tullessaan tuo. Olen siitä kiitollinen, vaikka kyse on enää vain muutamasta varastetusta hetkestä. Valven hengitys hipoo lämpimänä päälakeani. Hän on pidellyt minusta kiinni koko tämän ajan jopa uniensa läpi.

Minä liikahdan koskettaakseni hänen kasvojaan, kevyesti, annan sormieni muistaa viimeöiset reittinsä. Sisälläni värähtävät rakkaus ja valo. Valve ynähtää unissaan. Miten jostakin tällaisesta onkin tullut täysin luonnollista näin nopeasti; avata aamulla silmäni ja nähdä ensimmäiseksi hänet, tuntea hänen kehonsa omaani vasten. Kuin niin olisi ollut aina, ja tulee olemaan vastakin.

Toivon vain, että olisimme löytäneet toisemme myös tällä tavalla hiukan aiemmin.

Samalla hetkellä kun ajattelen niin, Valve havahtuu hereille. Hän katsoo minua ensimmäisten sekuntien ajan kuin kuvittelisi yhä uneksivansa, kuin hän ei voisi uskoa, että olen todellinen. Se on tuttua muista yhteisistä aamuistamme. Minä mumisen hyvän huomenen ja jään hymyillen odottamaan, että oivallus tavoittaa hänet. Kun niin käy, hidas hymy saa Valven silmät siristymään. Hän hipaisee huulillaan otsaani.

Mutta sitten hänen katseensa terävöityy ja suupieliin ilmestyy juonne. Tiedän, ettei minun tarvitse kertoa, mitä tänään on edessä.

Tarkkailemme toisiamme hiljaisuuden yli. Ne ovat olleet nopeasti haihtuvaa usvaa, nämä matkaani edeltävät päivät. Päivänvalon aikaan olemme juonineet ja suunnitelleet, yrittäneet valmistautua tulevaan parhaamme mukaan. Yrittäneet olla murehtimatta. Öiden laskeuduttua maailmaamme ei ole mahtunut muuta kuin tämä huone ja opettelemamme uusi rakkauden kieli. Nyt kuitenkin tunnen, kuinka ulkopuolinen todellisuus sujahtaa sisään ovenraosta: hovin vaatimukset ja tieto siitä, etten lainkaan tiedä, mikä minua perillä odottaa.

Me selviämme tästä. Valven lukusalissa lausumat sanat löytävät minut varmoina. Hän toisti ne korvaani myös eilen ennen nukahtamastani. Tukeudun niihin, tunteeseen hänen käsivarsistaan ympärilläni. Yhdessä viettämämme yöt ovat omanlaisensa suojaloitsu, jonka suljen lujasti kämmenteni sisään. Mitä ikinä tapahtuukin, tätä ne eivät voi meiltä viedä. Ajattelen yhä niin.

”Taitaa olla aika nousta”, sanon puoliksi huokaisten. Valve nyökkää. Piileskelyn aika on ohi, emmekä voi enää väistää väistämätöntä.

Ennen kuin erkanemme toistemme iholta me suutelemme kuitenkin vielä pitkään.

Eddan ruokasaliin kokoama aamiainen on sinä päivänä mykistävän ylenpalttinen. Minä katson häkeltyneenä höyryävän puuron ja muun syötävän paljoutta, sitä miten lautaset pursuilevat erilaisista leivonnaisista ja hedelmistä. Huoneen on vallannut keittiötä muistuttava yltäkylläinen ruoan tuoksu. Edda puistelee pöydän päädyssä keskittyneesti esiliinaansa ja näyttää siltä kuin olisi leiponut koko yön. Kysyvän ilmeeni huomatessaan hän niiskaisee.

”Teille tuskin annetaan hovissa tarpeeksi syötävää, Alisa-neiti. Saatte tästä voimaa päivää varten.”

Edda yrittää parhaansa mukaan olla kuulostamatta onnettomalta, mutta hänen mustat silmänsä kiiltävät. Minä riennän halaamaan häntä ja kuiskaan kiitoksen, minkä jälkeen ryhdyn lusikoimaan puuroa ja muita pöydän antimia lautaselleni. Hetken suostuttelun jälkeen myös Edda myöntyy istumaan alas. Suojaloitsuja linnan rajalla tarkistamassa ollut Valve liittyy pian seuraamme. Emme puhu paljoakaan, syömme vain kuuliaisesti, vaikka minusta tuntuu, ettei kellään meistä ole todellisuudessa juuri ruokahalua. En silti halua Eddan uurastuksen menevän hukkaan. Hovin sijasta keskityn ajattelemaan pelkästään sitä, miten kesäiseltä metsämansikoista tehty hillo maistuu kielelläni.

Tunnelma on alakuloisella tavalla pysähtynyt, mutta siitä huolimatta minuutit kulkevat ohitse aivan liian pian. Talvinen auringonnousu lähestyy linnaa vääjäämättä. Valitsimme sopivan asun vierailuani varten jo aiemmin, joten siihen ei sentään tuhlaannu ylimääräistä aikaa. Pukeudun aamiaisen jälkeen huoneessani ripein liikkein samalla kun pidän silmällä vakavaa kuvajaistani.

Iltataivaan värinen sininen mekkoni on hovin mittapuulla luultavasti mitäänsanomaton, mutta ei niin paljon, että se herättäisi kuninkaanlinnan käytävillä vääränlaista huomiota. Kirjailut ja kankaan leikkaus ovat sellaisia, jollaisia olen nähnyt usein kauppiaiden tyttärillä. Nopealla vilkaisulla mikään ei viittaa vaatimattomaan taustaani, mutta ei toisaalta myöskään elämääni kalvaslinnassa. Yrittäessämme miettiä, millaisena Valven kaltainen maagi ihmismorsiamensa Edmundin luo lähettäisi, tulimme siihen lopputulokseen, että näin olisi kaikkein paras.

Mekon valitsemisella etukäteen oli myös toinen, eri tavalla tärkeä syy. Kuljettaessani kättäni tutkivasti kankaan saumoilla sormeni tapaavat Agnesin tekemän loitsun. Sen muoto on ohimenevä pihkaisten kipinöiden välähdys, olemassa minulle vain siksi, koska tiedän mitä etsiä. Tällä kertaa Agnes loitsi tekemänsä krafjan pieneen pätkään lankaa, jonka Edda taas ompeli huolellisesti mekkoni sisään. Taika ei ole näkyvä kenellekään muulle kuin meille, jotka olemme olleet osallisina sen luomisessa.

Yksinkertaisesta ulkomuodostaan huolimatta loitsu on vahva. Valven mukaan se luo ylleni suojaavan kerroksen, joka estää niin Reinan veritaikuutta kuin kuninkaan sotilaitten miekkojakin vahingoittamasta minua. Krafja häivyttää myös juurettoman taikuuteni tuntua, verhoaa valoni niiltä, jotka voisivat mahdollisesti aistia sen. Reinan ei pitäisi ihmisperimänsä takia olla yksi heistä, mutta tieto lohduttaa minua silti.

Minun on pidettävä mielessäni kuitenkin myös, ettei suojaloitsu takaa turvallisuuttani täydellisesti. Krafja lakkaa olemasta kätketty samalla hetkellä, kun sen voima havahtuu, ja jokainen uusi hyökkäys heikentää sitä. Mikäli jokin menee vikaan, minun on määrä käyttää välittömästi siirtoloitsua ennen kuin suojani ehtii rikkoutua.

Ajatus saa huuleni puristumaan tiukasti yhteen. Kävelen huoneeni lipaston luo ja otan sen kätköistä hopeisen medaljongin, jonka kanteen on kaiverrettu hienopiirteisiä kieloja. Koru on viileä, kun pujotan sen kaulalleni. Myös Agnesin loitsima veitsi välkähtää hyllyn perimmäisessä nurkassa, mutta siihen en tällä kertaa tartu.

Vilkaisen vielä kerran kuvajaistani. Aion varmistaa kaikin mahdollisin keinoin, ettei kumpikaan krafja tule olemaan linnassa tarpeellinen.

371.

Valve on odottamassa minua, kun astun ulos huoneestani. Vaikka yritin olla ripeä, aikaa vaikuttaa kuluneen jälleen aivan liian paljon. Hän nyökkää hyväksyvästi medaljongille ja kurottautuu koskettamaan mekkoni piilottamaa krafjaa. Kevyesti tunnustelevat sormet pysähtyvät samaan kohtaan kuin omani hetki sitten.

”Onhan se kuten pitääkin?” minä kysyn. Tunnen, kuinka valoni havahtuu äkillisestä läheisyydestä.

”On”, Valve vastaa. ”Tarkasti piilotettu. Agnes ja Edda ovat molemmat tehneet hyvää työtä.”

Sanoja varjostaa hädin tuskin havaittava kireys. Sen sijaan, että suoristautuisi, Valve pitää kättään yhä krafjalla ja samalla vyötärölläni, kuin ei kykenisi päästämään irti. Hämärään sekoittuneet synkät säikeet ovat huolen ja ahdistuksen tiivis kudelma. Hän on yrittänyt pysyä koko tämän ajan tyynenä, jotta ei pelästyttäisi minua, mutta nyt aistin hänen levottomuutensa yhtä selvästi kuin omani. Olinpa hänen heikkoutensa tai vahvuutensa, totuus on, ettei Valve tahtoisi silti nähdä minun lähtevän lainkaan.

Minä katson hänen vakavia kasvojaan ja pyydän hetken mielijohteesta, että hän letittäisi hiukseni¬ matkaa varten.

Suuntaamme yhdessä lukusaliin, jossa on jäljellä aavistus edellispäivien takkatulten lämpöä. Olemme viettäneet iltamme siellä lähinnä matkastani puhuen, mutta tehden myös varovaisia vierailuni jälkeiseen aikaan liittyviä suunnitelmia; taikuuden oppitunneistani ja loitsuista, joita minun on määrä alkaa harjoitella, ennen pitkää koittavasta keväästä. Siitä, mitä meidän on tehtävä, jotta saisimme persikkapuun kasvamaan linnan puutarhassa ja kantamaan hedelmää. 

Aivan kuten ensimmäisellä kerralla, sanat ovat aina ennen pitkää muuttuneet kosketuksiksi, muisto hovista painunut tyystin taka-alalle. Edmundilla ei ole ollut pienintäkään valtaa niihin hetkiin.

Ajattelen sitä yhä, kun Valve tarttuu ojentamaani kampaan ja kerää hiukseni kämmeneensä. Hän selvittää lempeästi yön tekemät takut ennen kuin käy varsinaiseen työhön. Pian tunnen, miten hän alkaa letittää suortuvistani palmikkoa samalla tarkalla huolellisuudella, jolla tekee kaiken muunkin. Olen vakuuttunut, että hänen kädenjälkensä on paljon omaani kauniimpi.

Minä suljen silmäni ja nautin hänen sormiensa hellänvarmasta otteesta. Muistan hetken huoneessani viikkoja sitten, sen kuinka haaveilin jostakin tällaisesta, vaikka en kyennytkään myöntämään itselleni, miksi. Sisälläni kaihertaa kipu, jota edes Valve ei saa kokonaan katoamaan. Kunpa tämä olisi vain yksi tavallinen päivä muiden joukossa. Kunpa minun ei tarvitsisi lähteä.

Yritän kuvitella, millä tavalla hovissa parhaillaan valmistaudutaan vierailuuni, mutten onnistu siinä. Ehkä tilaisuus tulee muistuttamaan jollain lailla Seremoniaa. Ainakin se on varmasti aivan yhtä valheellinen. Mieleeni nousevat valmistelijoiden maireat puheet, tyhjät lupaukset, ja ne saavat suuni vääntymään.

Mutta he sanoivat myös, että maagin morsiameksi päätyminen tekisi elämästämme paremman. Hymähdän tajutessani, että se ei ollut varsinaisesti valhe.

”Ajatteletko koskaan sitä, että me olemme yhdessä Edmundin ansiosta?” kysyn.

Valven kädet pysähtyvät. ”Mitä tarkoitat?”

Rehellisesti sanottuna en ole itsekään varma, mitä tarkoitan. Hiljaisuuden syventyessä Valve koskettaa olkapäätäni ja palaa takaisin tehtävänsä pariin. Minä tuijotan lukusalin kirjahyllyjen teoksia todella näkemättä niitä. Viimein jatkan vaimeammin:

”Mietin vain, kuinka kummallisesti kohtalo joskus toimii. Niin paljon ongelmia kuin Seremonia meille molemmille alussa tuottikin, ilman sitä emme olisi koskaan tavanneet. Minä eläisin jossakin muualla tyystin toisenlaista elämää kuin tämä. En olisi välttämättä surullinen tai onneton, mutten myöskään sitä mitä olisin nyt.”

Onnellinen, taianomainen, rakastettu tavalla, jonka tunnen kaikkialla ihoni alla ja syvällä sydämessäni. Suruista ja vaikeuksista huolimatta mikään ei saisi minua valitsemaan toisin.

Valve ei vastaa heti. Hänen sormensa jatkavat herkkää työtään, muotoilevat hiuksistani hoviin sopivaa kampausta niin kauan, että hän saa palmikkoni valmiiksi. Lopetettuaan hän siirtää sen olkapääni yli ja kohottaa leukaani, jotta kykenee katsomaan minua silmiin. Hänen ilmeensä on vakava eri tavalla kuin aiemmin.

”Olemme yhdessä, koska sinä valitsit minut ja minä sinut. Vaikka Edmund ei olisi koskaan tullut edes harkinneeksi Seremoniaa, me olisimme löytäneet toisemme.”

Ehdoton varmuus hänen äänessään saa lämmön kulkemaan lävitseni. Käännyn niin, että olemme kunnolla kasvokkain.

”Ajatteletko todella niin?”

Valve nyökkää epäröimättä. Hämärä kietoutuu valoni lomaan kuin lupaus.

”Ennen pitkää, kenties hetkenä, jona olisimme osannut odottaa sitä kaikkein vähiten, polkumme olisivat kohdanneet. Sinä olisit kohottanut katseesi minuun etkä olisi kääntynyt pois. Minä en olisi kyennyt saamaan sinua mielestäni, olipa sinulla valkoista seremoniamekkoa tai ei. Minne ikinä elämä olisikin meidät kuljettanut tämän hetken sijasta, minä olisin huomannut sinut ja sinä minut.”

"Ehkä Kalhamassa”, minä sanon, näen sen äkisti selkeästi mielessäni. ”Joku paikallinen olisi pyytänyt sinulta loitsua juuri markkinoiden aikaan. Minä ja Malva uskaltautuisimme myymään sinulle tomaattejamme. Sinä olisit vienyt niitä Eddalle, saapunut myöhemmin uudestaan jonkin tekosyyn varjolla. Tai – tapaisimme jossakin läheisessä kaupungissa, jossa työskentelisin kotiapulaisena. Isäntäväkeni tarvitsisi apuasi, ja törmäisin sinuun heidän luonaan äkkiarvaamatta.”

Kuvittelen Merkan kaltaisen kiireisen kaupungin, itseni tekemässä töitä ihmisille, joita kutsun isäntäväeksi. Häivähdyksen hämärää ja vedenkirkkautta ihmisten keskellä, talvenharmaat silmät kohtaamassa omani – miten se saisi kaiken pysähtymään. Tiedän, että Valven tapaaminen avaisi jotakin uutta sisältäni myös silloin.

”Juuri niin. Mikään muu vaihtoehto ei yksinkertaisesti olisi mahdollinen.” Valven vastaus on pehmeä, kuin hän näkisi saman kuin minä.

372.

Sopimuksen mukaisesti kuningas Edmundin määräämät vaunut saapuvat hakemaan minua auringon sarastaessa.

Minä, Valve ja Edda tarkkailemme linnan sisäänkäynnin suojista, kuinka ohjastaja pysäyttää korskahtelevat hevoset. Kylmä kirkkaus saa niiden harjaksiin takertuneet jääkiteet kimaltelemaan. Pian vaunuista laskeutuu alas sama viestintuoja, joka toimitti meille hovin määräyksen. Näen hänen silmäilevän kalvaslinnan jylhää hahmoa epäluuloisesti. Ehkä mies kuvittelee, että Valve on ehtinyt muuttaa mieltään eikä aio sittenkään päästää minua.

En halua myöntää, kuinka paljon ajatus minua houkuttelee. Ensimmäisenä meistä tulijaan reagoi Edda, jonka kurkusta kantautuu vihaisen lohduton äännähdys. Siinä ei ole mitään kätkettyä tai peiteltyä. Kumarrun halaamaan häntä lujasti, tietoisena siitä, että vielä nämä muutamat kallisarvoiset sekunnit myöskään minun ei tarvitse teeskennellä mitään, mitä en ole.

”Älä suotta murehdi. Palaan takaisin ennen kuin huomaatkaan”, kerron hänelle.

”Pitäkää huoli itsestänne, emäntä”, Edda vastaa. Hänen sanansa, niistä paistava rakkaus, on saada äkilliset kyyneleet kihoamaan silmiini.

Päästäessäni Eddasta lopulta irti käännyn katsomaan Valvea. Tajuan äkkiä, etten lainkaan tiedä, mitä sanoa hänelle. Vaikka olemme valmistautuneet niin hyvin kuin mahdollista, puhuttavaa tuntuu olevan yhä liikaa, aikaa aivan liian vähän. Niin paljon, mitä haluaisin kertoa hänelle tässä ja nyt. Yksikään niistä asioista ei koske hyvästejä.

Kohotan leukaani. ”Lupaan olla varovainen. Ole kiltti äläkä huolehdi liikaa. Kuten sanoit, selviämme tästä kyllä.”

”Tiedän sen.”

Ne kaksi pientä sanaa ovat täynnä lukuisia eri merkityksiä. Valve vilkaisee viestintuojan suuntaan varmistaen, ettemme ole miehen näköpiirissä, ja kietoo käsivartensa ympärilleni. Kasvoni hautautuvat hänen talvikaapunsa kankaaseen. Se on kiihkeä, liian nopeasti ohi oleva syleily, jonka aikana Valve kuiskaa:

”Olen sinua vastassa, kun palaat kotiin.”

Minä painan sen mieleeni kuin talismaanin: hänen äänensä, kun hän sanoo sanan koti.

Edda jää katsomaan peräämme Valven lähtiessä saattamaan minut viestintuojan luo. Aamuauringon alla hänen olemuksensa muuttuu täysin erilaiseksi, kireäksi ja viralliseksi. Huomaan, että hän välttelee katsomasta minua, kuin peläten, että niin tehdessään kaikki hänen todelliset tunteensa välittyvät hänen kasvoiltaan. Minä päädyn tekemään samoin.

Lähestyessämme vaunuja joudun muistuttamaan itseäni alati siitä, ettei hoviin matkaamisen tule olla minulle suinkaan kauhun aihe. Viestintuoja odottaa luokseen tyttöä, joka on helpottunut, edes salaa, päästessään pois maagin luota. Silti en saa yhteen puristuneita suupieliäni tai hartioitani rentoutumaan. Medaljongin paino tuo sentään hiukan lohtua kaulallani. Päällisin puolin käteni ovat ehkä tyhjät, mutta minulla on loitsuni ja suunnitelmamme ja ainakin yksi liittolainen, Valven tietolähde Simon. Sen on riitettävä.

Taivun jäykkään niiaukseen viestintuojan edessä. Sanat juuttuvat terävinä pikkukivinä kurkkuuni, mutta totean pian, ettei minun odoteta puhuvan mitään. Viestintuoja luo suuntaani yhden ainoan silmäyksen ja nyökkää Valvelle.

”Milloin voin odottaa hänen palaavan?” Valve kysyy. Hänen äänensä on täydellisen sävytön.

Viestintuoja kumartaa. ”Tuomme morsiamenne takaisin huomispäivän kuluessa, ennen iltaa, arvon maagi.”

Sen sanottuaan mies viittoo minua seuraamaan perässä.

Hevosistaan huolehtimassa ollut ohjastaja kiirehtii avaamaan vaunujen oven minulle ja viestintuojalle. En tohdi edes vilkaista Valvea, kun jätän hänet taakseni hitain askelin. Kavutessani sisään vaunuihin silmieni eteen kohoaa kuva sulkeutumaisillaan olevasta häkistä, mutta karkotan sen nopeasti. Tämä on epäilemättä vierailuni helpoin vaihe – on turhaa ruveta vielä säikkymään.

Vaunut ovat sisältä vaatimattomammat kuin ulkoa. Tilaa on noin neljälle matkustajalle, joskin meitä lukuun ottamatta se on muutoin tyhjä. Viestintuoja asettuu istumaan minua vastapäätä ja antaa ohjastajalle merkin, jonka myötä vaunut nytkähtävät terävästi liikkeelle. Kankaan verhoamiin ikkunoihin on ehtinyt kasvaa siroja kuurankukkia. Keskityn pelkästään niihin, jotta en yrittäisi etsiä Valven hahmoa lasin läpi.

Tiedän hänen seisovan pihamaalla vielä pitkään sen jälkeen, kun vaunut ovat kadonneet tielle. Tällä kertaa yksikään korpeista, edes Hiili, ei lähde viestintuojan perään. Puurivistöjen tihentyminen on merkki siitä, että olemme poistumaisillamme Valven mailta – meidän mailtamme, korjaan mielessäni. Huomaisin sen kuitenkin myös kalvaslinnan taikuuden loittonemisesta. Kuin tuttu tuoksu se katoaa, kunnes ainoa taikuudesta muistuttava asia on minun valoni ja Agnesin noituus.

Jäisten teitten takia kestää aikansa, että ohjastaja löytää pois kalvaslinnaa ympäröivästä metsästä. Olen ehtinyt tottua Valven hevosettomiin vaunuihin, niiden helppoon ja sulavaan liikkeeseen, ja siksi hevosvaunujen poukkoileva kulku tuntuu minusta miltei oudolta. Kunpa se olisikin suurin huolenaiheistani. Pidän käteni ristittyinä sylissäni ja katseeni ikkunan talvisessa maisemassa, yritän olla kuin viestintuojaa ei olisi. Se on yllättävän vaikeaa. Kuvittelin saavani osakseni samaa välinpitämättömyyttä kuin kalvaslinnassa, mutta sen sijasta hänen huomionsa lipuu vähän väliä minuun.

Siksi osaan olla näyttämättä hämmästyneeltä, kun mies viimein rykäisee kiinnittääkseen huomioni ja sanoo vakavaan sävyyn:
 
”Voitte olla aivan rauhassa, neiti. Teidät on saatu nyt pois maagin ulottuvilta, ja kuningas Edmund huolehtii turvallisuudestanne. Pelkoon ei ole enää syytä.”

Tuijotan häntä. En ole varma, kumpi minua järkyttää enemmän – hänen myötätuntoisilta vaikuttavat sanansa vai se, etten tiedä, ovatko ne vilpittömiä. Uskooko viestintuoja todella minun kaipaavan hänen rauhoitteluaan, vai onko tämä keino saada selvää siitä, mitä mieltä Valvesta todella olen? Onko minun ryhdyttävä esittämään osaani kunnolla jo nyt?

Nyökäytän päätäni tavalla, jonka voi tulkita araksi kiitollisuudeksi. En onnistu hymyilemään. Viestintuoja nyökkää tyytyväisen oloisesti. Huomaan helpottuneena, että edes tässä uudenlaisessa tilanteessa hän ei oleta, että kaltaiseni maalaistyttö puhuisi hänelle. En ole ehkä näkymätön kuten aiemmin, mutta olen silti vailla ääntä.

Käännyn takaisten maisemien puoleen. En voi olla toistamatta päässäni viestintuojan sanoja. Pelkoon ei ole enää syytä. Minussa särähtää iloton naurahdus, jonka tukahdutan hampaitteni väliin. Joka ikinen Valven ja minun tekemä suunnitelma on lähtenyt liikkeelle siitä, että pelkoon on kaikki syy. Jos ei Edmundin taholta, epäilemättä Reinan.

Viestintuoja ei puhu enää sen jälkeen. Hiljaisuuden täyttää renkaiden kolahtelu.

Niin matkani hoviin on alkanut.

**

A/N2: Tämänhetkisen suunnitelmani mukaan julkaisukertoja on jäljellä noin kahdeksan. Todellinen luku tulee olemaan varmaan vähän isompi, mutta ei paljoa jäljellä silti. 
« Viimeksi muokattu: 19.07.2020 20:23:42 kirjoittanut Okakettu »
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 372/? 27.6.
« Vastaus #295 : 27.06.2020 15:57:14 »
RIP :( Kohta tää loppuu! En tiedä miten selviän!

//Palaan järkevän kommentin kanssa myöhemmin, tietty. :D


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #296 : 22.07.2020 16:55:24 »
Vehka: Niinpä, saa nähdä miten itse selviän. :D Kiitos paljon lukemisesta ja kommentista!

**

373.

Tunnit ja kilometrit sotkeutuvat hiljalleen toisiinsa.

Ikkunan takana myös maisemat ja sää muuttavat muotoaan, mutta kiinnitän siihen enää vain vähän huomiota. Minulla ei ole aavistustakaan, millaiset maamerkit kertovat määränpäästämme, vaikka Seremonia pidettiinkin samalla seudulla. En saa enää mieleeni kaupungin nimeä. Matka sinne oli ollut vaitonainen, rivi mykkiä lähikylien tyttöjä hermostuneesti kiinni toistensa kyljissä. Yllättävän paljon, ja samalla ei lainkaan, tämän matkan kaltainen.

Jossakin vaiheessa lakkaan katsomasta ulos ja keskityn tuijottamaan tyhjyyteen viestintuojan pään yläpuolella. Kehoni on jännityksestä ja istumisesta jähmeä. En osaa päättää, tahtoisinko meidän olevan vihdoin ja viimein perillä, vai kulkevan eteenpäin loputtomasti.

Kun vaunut sitten yhtäkkiä pysähtyvät, säpsähdän hermostunut tunne vatsassani. Emme kuitenkaan ole vielä kuninkaankaupungissa. Katsoessani ulos näen jonkin matkan päässä tummana virtaavan joen ja hiukan lähempänä ystävällisen näköisen tavernan, jonka ikkunoista loistaa lämmin valo. Tämä on vasta välietappi. Ohjastajan lähtiessä taluttamaan hevosiamme pois ymmärrän meidän saavan täältä uudet hevoset loppumatkaa varten. Nykyiset olentoparat näyttävätkin jo lopen uupuneilta.

Viestintuojan rykäisy havahduttaa minut. ”Toisinko teille majatalosta jotakin syötävää?”

”En tarvitse mitään, hyvä herra”, vastaan kohteliaaseen sävyyn, kiitollisena Eddan valmistamasta aamiaisesta. Jo pelkkä ajatus näissä vaunuissa syömisestä, ennen kaikkea viestintuojan valvovan silmän alla, kuihduttaa vähäisimmänkin nälkäni.

Viestintuoja nyökkää yhtä lailla kohteliaasti. Hän nousee poistuakseen, kun ennätän jatkamaan empien:

”Voisin kyllä jaloitella hiukan. Matka on ollut pitkä.”

”Teidän on parempi pysyä täällä”, viestintuoja vastaa katsomatta minuun. En osaa kunnolla tulkita hänen ilmettään, mutta minulla on tunne, ettei hän pitänyt lainkaan ehdotuksestani. ”Jatkamme aivan pian.”

Sen jälkeen hän sulkee oven visusti – merkitsevästi – perässään.

Nojaudun seuraamaan, kuinka hän kävelee tavernan edustalla seisoskelevien miesten luo ja alkaa ohjeistaa yhtä heistä viittoen vaunujen suuntaan. Kun mies nyökkää, viestintuoja sujauttaa tämän käteen kiiltävän kolikon. Välimatkankin päästä huomaan, miten hopean välkähdyksen myötä mies asettuu niin, että voi pitää vaunuja silmällä. Hetken verran hän tuntuu katsovan suoraan minuun.

Näky saa synkeän hermostuksen kiertymään jälleen solmuksi vatsassani. Mies tuskin vartioi vaunuja ainoastaan turvallisuuteni takia. Jos päättäisin yrittää paeta tai vain astua ulos, minut tuotaisiin epäilemättä pian takaisin. Viestintuojan aiempi myötätunto saattoi olla aitoa tai sitten ei, mutta ainakaan hän ei ole täysin vakuuttunut, että noudatan kiltisti omaa osaani hovin suunnitelmissa. Jos hän on sitä mieltä, niin on varmasti myös hovi.

Viestintuojan teon jälkeen on yhä vaikeampi olla ajattelematta vaunuja häkkinä. Venyttelen paikoillani sen vähän mitä pystyn, yritän saada kankeat jalkani vertymään. Nyt kun olen yksin, minun ei tarvitse olla koko ajan harkitsemassa jokaista elettä ja ilmettä. Se on sentään helpotus.

Huomaan pian, että kielomedaljongin tunnustelu käsissäni tekee olostani tyynemmän. Viestintuojan ollessa paikalla en tohtinut koskea siihen lainkaan. Nyt kääntelen korua vaunujen himmeässä valossa sivellen kaiverruksia sormenpäilläni. Vielä siirtoloitsuakin enemmän se on minulle tällä hetkellä muistutus Valvelle antamistani lupauksista.

”Sinuna en luottaisi siihen liikaa, pikkumaagi.”

Ilman kaulallani olevaa ketjua medaljonki putoaisi jalkoihini. Pääni nytkähtää ylös, vaikka tiedän katsomattakin, kuka varjon lailla saapunut tunkeilija oikein on. Tunnistan hänet verestä ja taikuuden kirskuvista kuiskauksista, huonosti peitellystä vahingonilosta hänen äänessään.

Kiira hymyilee minulle kuin olisimme pitkästä aikaa kohtaavat ystävät. Verinoita on asettunut istumaan laiskasti viestintuojan paikalle ja mittailee olemustani punaiset silmät hehkuen. Minulta eivät jää huomaamatta hänen veitsenteräkyntensä, niiden ympärille kiertynyt vääristynyt taikuus. Se tihkuu yhä loitsua, jolla hän on huijannut itsensä sisälle vaunuihin. Ilma on sen myötä raskaampi hengittää.

Kunpa olisin ottanut mukaan veitseni. Ajatus on ensimmäinen, joka läpäisee kunnolla järkytykseni. Jos minun on turvauduttava mekon krafjaan jo nyt –

Sisälläni kamppailevat kaksi vastakkaista tunnetta, halu paeta ja halu pysyä täydellisen aloillani, jotta en kiinnittäisi ulkona olevien huomiota. Kuka tietää, mitä silloin tapahtuisi. Vilkaisen hermostuneesti ulos, mutta viestintuojaa ei näy, eivätkä miehet tavernan edustalla ole lakanneet puhumasta keskenään. Kiira seuraa katsettani ja hymyilee entistäkin leveämmin.

”Kuvitteletko todella, että antaisin itseni tulla nähdyksi? Jos olisin halunnut, olisin voinut ilmestyä paikalle samalla hetkellä, kun tämä kapistus poistui krummísi mailta. Sisareni vain ovat kovin ehdottomia siitä, ettei Edmundin väkeä tule tappaa ilman kunnollista syytä. En jaksaisi läpikäydä jälleen yhtä rangaistusta.”

Kiira mittailee hetken keskittyneesti kynsiään. ”Niin kuin minun nälkäni ei olisi riittävä syy.”

Hänen sanansa muistuttavat minua siitä, että näen hänet ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun kuulin Valvelta veritaikuuden todellisesta luonteesta. Inho ja pelko yrittävät kohota yhtä aikaa kurkussani. Pakottaudun nielaisemaan ne kuin kitkerän lääkejuoman, olemaan tyyni. Muistan, että Kiira nautti viimeksi paljon enemmän kauhustani kuin siitä, että suhtauduin häneen kohteliaasti.

Toisaalta muistan myös, miten hän olisi halunnut juurettoman taikuuteni huomattuaan repiä minut kappaleiksi. Valoni särisee, kuin sekin muistaisi tapahtuneen liian hyvin.

”Hei, Kiira”, sanon silti täsmälleen samaan sävyyn, jota käytin puhuessani viestintuojalle. Ääneni värähtää vain vähän. ”Viime kerrasta on jo aikaa. Mikä oikein tuo sinut tänne?”

374.

Kysymykseni saa Kiiran kallistamaan päätään. Hänen tekemänään se on uteliaan saalistajan ele. Minä tajuan puristavani medaljonkia kipeästi sormissani, ja annan otteeni siitä hellitä. Verinoidan punaisten silmien kohtaaminen herättää yhä henkiin kaikki perimmäiset vaistoni, pakenehyökkääpakene, mutta tukahdutan ne parhaani mukaan. Kiiran suhteen sentään tiedän, luultavasti myös pahimmassa tapauksessa, mitä odottaa. Jos tämä on matkani ensimmäinen koetus, olkoon niin.

Kiira nauraa hyrähtää. Vaikka sävy on näennäisen hilpeä, jokin siinä viiltää ilmaa kuin veitsi.

”Pelko pukisi sinua edelleen kovin paljon valheellista rohkeutta paremmin, pikkumaagi. Sääli. Mitä taas kysymykseesi tulee, niin tottahan toki minun oli tavattava krummín urhea morsian ennen vierailuaan Edmundin hovissa. Siitä tullaan kirjoittamaan varmasti vielä paljon lauluja myöhemmin.”

”Et ole siis tuomassa viestiä sisariltasi? Varoitusta?” minä kysyn varuillani. En usko, että hän tarkoittaa iloisia lauluja.

”Ainoastaan oman varoitukseni”, Kiira sanoo venytellen. Se palauttaa mieleeni hänen ensimmäiset sanansa. Onnistuin järkytykseltäni melkein unohtamaan ne.

”Mitä oikein tarkoitit sillä, etten saa luottaa liikaa…?”

Kalpenen tajutessani, että Kiira tietää siirtoloitsusta, ehkä myös mekon krafjasta. Jos hän kykenee näkemään Agnesin lumousten läpi näin helposti, pystyykö siihen myös Reina tai mahdollisesti joku muu hovissa?

En kykene peittämään hermostuneisuuttani:

”Kuinka sinä –”

”Säikyt turhaan”, Kiira keskeyttää, kuulostaen pitkästyneeltä. ”Agnes on taitava, ja kenen tahansa muun tapauksessa hänen loitsunsa olisivat kätkettyjä kuten kuuluu. Mutta minulla ja hänellä on… historiaa. Ennen erakoitumistaan hän oli tekemisistäni vastaava sisareni. Sen vuoksi satun tuntemaan hänen taikuutensa hyvin henkilökohtaisesti: joka ikisen tempun ja koukun.”

En osaa epäillä Kiiran sanoja. Tapa, jolla hän medaljonkiani katsoo, on kaikkea muuta kuin pitkästynyt. Se on sekoitus kateutta ja vihaa ja suunnatonta kaipausta: ei sellaista kaipausta, joka syntyy rakkaudesta, vaan pohjattomasta nälästä. Muistan, etteivät verinoidat yleensä kykene luomaan krafjan kaltaisia loitsuja. Ehkä se vie Kiiran huomion pois myös minun taikuudestani.

Ajatus antaa minulle rohkeutta jatkaa:

”Jos Reina ja muut hovissa eivät kerran voi aistia Agnesin taikuutta, miksi sanoit, ettei minun pitäisi luottaa siihen?”

Kuulen epäilyksen äänestäni. En ole ollenkaan varma, että Kiira tahtoo tai pystyy neuvomaan minua. Tarvitsen kuitenkin jokaisen tiedonmurun, varsinkin jos hän puhuu totta. Valve sanoi minulle kerran, ettei Kiira valehtele mistään, millä on merkitystä. Reinan teot hovissa luultavasti kuuluvat niihin.

Saan vastaukseksi moittivan kielen naksahduksen, kuin asian pitäisi olla minulle täydellisen selvä.

”Koska sisareni eivät tunne sitä verenpetturia kuten minä ja kaltaiseni. Hänen ei tarvitse aistia mitä loitsuja Agnes ikinä onkaan langettanut, hän saa haluamansa selville ilmankin. Ihmisluonto tekee hänestä kauniisti hymyilevän valehtelijan, käärmeen, huijarin. Hän iskee hampaansa sinuun samalla hetkellä, kun olet kääntynyt hänestä poispäin. Yksin sen vuoksi hän pystyi surmaamaan yhden omistamme.”

Kiira sähähtää viimeiset sanat raivokkaan halveksivasti. Pahaa enteilevät vilunväreet juoksevat ihollani kuulemani myötä. Se ei silti vielä tarkoita, että minä ja Valve olisimme laatineet suunnitelmamme turhaan. Ýmissin tapahtumien ja Edmundin neuvonantajan murhan perusteella tiedämme kyllä, ettei Reina tule tekemään omaa siirtoaan reilusti, mikäli hän ylipäätään tekee niin.

Kuka olisi uskonut, että verinoidilla on oma vääristynyt kunniantuntonsa. Pidän huolen siitä, etten lausu ajatusta ääneen. Punnitsen hetken vaihtoehtojani ja yritän päättää, mikä olisi paras tapa viedä keskusteluamme eteenpäin.

”Jos sinä kerran tunnet Reinan paremmin kuin sisaresi”, aloitan, ”osaatko siinä tapauksessa sanoa, mitä minun olisi tehtävä, jotta hän ei onnistu aikeissaan? Sitä et halua Reinan voittavan, ethän?”

Se on väärä kysymys, tajuan, tai ehkä oikeaa ei edes ole. Kiiran naurahduksessa kaikuu tällä kertaa avoin pilkka. Hän pyyhkäisee näkymätöntä pölyä mekoltaan, joka on yhtä kalpeanvalkoinen kuin hänen ihonsa, kuunvalon värinen. Kankaan ohuudesta huolimatta vaunujen viileys ei vaikuta vaivaavan häntä.

”En halua sen luopion voittavan?” hän toistaa matalasti. ”Minä haluan nähdä hänen heikkojen ihmisluittensa murenevan, repiä sydämen irti hänen rinnastaan. Kuulla, kuinka taikuus vuotaa pois hänestä hänen tahraisen verensä mukana. Haluan, että hän tuhoutuu. Siihen sinä et kuitenkaan pysty, pikkumaagi.”

”Tiedän”, minä sanon samalla kun nojaudun vaivihkaa taaksepäin. On mahdotonta tukahduttaa puistatusta, jonka Kiiran sanojen ahne väkivalta minussa herättää. ”Minulla ei ole aikomusta hyökätä ketään vastaan hovissa.”

Kiiran silmät välähtävät. ”Ja juuri siksi sinä ja krummí ette tule voittamaan häntä.”

En osaa vastata siihen mitään. Minun päämääräni tällä matkalla on ainoastaan se, että pääsen vahingoittumattomana takaisin kotiin. Edmundin ja Reinan pysäyttäminen on huolenaiheemme jälkeenpäin. Olen kertomaisilleni sen Kiiralle, kun samassa verinoita kiinnittää minuun aiempaa tiiviimmän katseen. Tunnen sen punaisuuden raapivan pulssia kaulallani.

Kaikki minussa jähmettyy. Vaikka Kiira puhuu aiempaa pehmeämmin, hänen sanojensa pohjalla on jotakin kauttaaltaan julmaa ja kylmää:

”Älä kuvittele, että vaikka olet piilottanut oman taikuutesi Agnesin loitsun alle, en aistisi osia siitä. Minähän sen alun perin sinusta löysinkin. Miten sievästi kaikki lopulta kannaltasi järjestyikään, hmm? Pikkumaagi ja hänen taikuutensa ja krafjansa ja maagisulhasensa. Tahtoisinpa olla näkemässä, mitä sinulla on hovissa vastassasi. Reina odottaa tapaamistasi varmasti jo kovasti.”

Ennen kuin ehdin vastata, ulkoa kantautuu askelten ääni. Kääntäessäni päätäni näen ohjastajan saapuvan paikalle uusia hevosia taluttaen. Hän puhelee niille hymy suupielissään. Minut valtaa hätäännys. Kukaan ei saa huomata minua yhdessä verinoidan kanssa.

Mutta kun siirrän katseeni jälleen Kiiraan, kohtaan pelkän tyhjän tilan. Silmänräpäyksen verran vaunujen valo on kuutamon kylmää valoa, kunnes se katoaa. Kiira on livahtanut ulos vaunuista yhtä äkkiarvaamatta kuin saapuikin.

Minä tuijotan vastapäistä paikkaa vielä silloin, kun viestintuoja palaa tavernan luota. Mitä ikinä kasvoiltani kuvastuukin, se saa hänet pysähtymään valppaan näköisenä.

”Onko kaikki kunnossa, neiti?”

Vaikka Kiira on poissa, hänen taikuutensa jälki ei ole vielä täysin haihtunut. Se on karvas, kuin veren haju. Vilkaistessani viestintuojaa totean, että hänen ainoa huolenaiheensa on kuitenkin vain minun reaktioni, ei mikään muu. Etsin kasvoilleni tyynemmän ilmeen.

”Kyllä. Anteeksi. Olin vain ajatuksissani.”

Mikäli viestintuoja epäilee jotakin, hän ei näytä sitä. Mies istahtaa alas, kiinnittämättä lainkaan huomiota verinoidan vääristyneen taikuuden rippeisiin, ja antaa käskyn ohjastajalle.

Vaunujen lähtiessä liikkeelle minä käännyn mahdollisimman hienovaraisesti poispäin viestintuojasta ja veritaikuudesta. Kielomedaljonki on jälleen visusti turvassa talvikaapuni alla, mutta enää se ei tuo samanlaista lohtua kuin aiemmin. Oloni on kireä, kun palautan mieleeni Kiiran sanat; sen, miten ne olivat pilkkaa ja varoitusta yhtä aikaa.

Hän ei voi sietää minua ja taikuuttani. Ehkä hän halusi vain pelotella minua. Mutta vaikka kuinka yritän, en saa itseäni täysin uskomaan sitä.

275.

Me jatkamme matkaa virkein hevosin, pysähtyen enää kerran reitin varrella. Huojennuksekseni se sujuu ilman yhtään uutta kohtaamista verinoitien kanssa. Lähellä iltapäivän ja illan rajaa olemme viimein perillä kuninkaankaupungissa.

Ensimmäinen merkki määränpäästämme on muuri ja raskaspiirteinen portti, jonka läpi meidän on kuljettava päästäksemme sisään. Pian kaupunki avautuu edessäni eloisana ja kiireisenä. Sen lukuisat rakennukset muodostavat kauas kantavan sokkelon, joka huokuu omanlaistaan ajan ja historian painoa. Tulen ajatelleeksi, että Merka oli tähän paikkaan verrattuna sittenkin kovin pieni.

Hevosten kaviot kolahtelevat terävästi mukulakivillä. Ne ovat hiljentäneet kulkuaan, joten minun olisi helppoa katsella paikkoja, mutta totean olevani kaikkea muuta kuin utelias olinpaikkani suhteen. En halua joutua näkemään aivan vielä Edmundin linnaa, jonka tiedän vartovan rakennusten yllä kuin satujen louhikäärme. Solmu vatsassasi on entisestään kiristynyt.

Ikkunan takaa paljastuu vilahduksia muista vaunuista ja kaduilla kulkevista ihmisistä, kaupunkilaisista suorittamassa iltapäivän askareitaan. Saapumisemme ei vaikuta herättävän heissä minkäänlaista kiinnostusta tai uteliaisuutta. En usko syynä olevan se, etteivät he välitä maagin morsiamen vierailusta. Matkastani kuninkaan luo tietää siis luultavasti vain hovi, sielläkin ehkä vain Edmund ja hänen lähipiirinsä.

Osa minusta on helpottunut, ettei minun tarvitse olla kansan ihmeteltävänä. En voi silti olla myöskään ajattelematta, mitä muuta se ehkä merkitsee. Kuinka paljon helpompaa minun on kadota, jos kukaan linnan ulkopuolella ei tiedä, että minun on määrä olla hovissa.

Suljen moiset mietteet tiukasti kannen alle, tietoisena siitä, että olen näin pahasti hermostunut ennen kaikkea Kiiran sanojen vuoksi. Edessäni viestintuoja silmäilee ulos ikkunasta paljon luontevamman oloisena kuin matkamme aikana. Hän on kaiketi hyvillään siitä, että on saamassa tehtävänsä pian päätökseen.

Arveluni siitä, että minun halutaan saapuvan linnaan salassa, vahvistuu ohjastajan komentaessa hevoset pois päätieltä. Jatkamme etenemistä reitillä, jonka oletan olevan kauppiaita ja linnan työläisiä varten. Meitä on vastassa jälleen yksi portti ja joukko vartioita, mutta he antavat ohjastajan usuttaa hevoset nopeasti uudelleen liikkeelle huomatessaan viestintuojan. Hän on ottanut kasvoilleen saman kopean ilmeen, jolla puhui Valvelle.

Pian kuninkaanlinna häämöttää tummana hahmona edessäni, samalla kertaa hienona ja uhkaavana. Lukuisat tornit halkovat taivasta kuin terävät kynnet. Se saa minut tuntemaan oloni äärimmäisen pieneksi.

Linna vie huomioni niin, että hädin tuskin huomaan vaunujen pysähtyvän. Viestintuoja sen sijaan rypistää otsaansa. Hän avaa suunsa, kai kysyäkseen ohjastajalta hiljennyksen syytä, kun samassa vaunujen oveen koputetaan kevyesti. Sen taakse on ilmestynyt pyöreäkasvoinen, vaaleahiuksinen mies, jonka kasvoilla on kohteliaan pyytävä hymy.

Rypyt viestintuojan kasvoilla eivät silene, mutta hän nousee silti ylös ja astuu pois vaunuista puhuakseen tulijalle. Ovi sulkeutuu jälleen hänen perässään. Minä syvennyn korjaamaan palmikkoani, jossa ei ole Valven letityksen myötä mitään korjattavaa, samalla kun keskityn ulkona käytävään sananvaihtoon. Suljetusta ovesta huolimatta pystyn kuulemaan siitä pieniä katkelmia.

”Martin? Minä kuvittelin, että Kaspar…”

”Tiedäthän sinä hänet… keittiön tytöt… hiukan liikaa viiniä eilen illalla…”

”Mutta määräykset –”

”Olen tietoinen määräyksistä, Hugo hyvä. Arvon kuningas itse valtuutti…”

Viestintuoja on koko keskustelun ajan äärimmäisen kireä, kun taas pyöreäkasvoinen mies ei missään vaiheessa menetä leppoisuuttaan. Lopulta vaunujen ovi avautuu ja viestintuoja ojentaa minulle kätensä – auttaakseen minut pois vaunuista, mutta luultavasti myös varmistaakseen, etten saa päähäni juosta pakoon.

”Teidät saatetaan tästä linnaan, neiti”, viestintuoja sanoo.

”Kiitos”, minä onnistun vastaamaan hiukan vaivalloisesti.

Jalkojeni kohdatessa kuuraisen maan käsivarteeni tarttuu välittömästi toinen käsi, joskin paljon viestintuojan kosketusta kevyemmin. Nyt kun ikkunalasi ei enää erota meitä, tajuan katsovani yhtä Seremonian valmistelijoista. Vaaleahiuksinen mies ei huolehtinut minusta missään vaiheessa, mutta muistan tuon ainaisen kohteliaan hymyn, kun hän kulki joukossamme kampauksiamme ja mekkojamme ja kasvojemme ilmeitä tarkastaen. Inhosin häntä aivan kuten kaikkia muitakin hänen kaltaisiaan.

Mies kumartaa minulle sulavaan sävyyn. ”On ilo tavata teidät, maagin morsian. Nimeni on Martin, ja tulen pitämään teistä huolta hovin vierailunne aikana. Jos vain sallitte…?”

Hän ojentaa minulle käsivartensa kuin olisin hieno neito ja hän kunnianarvoisa herrasmies. Vaikka pieni osa minusta vastustaa ajatusta kaikin voimin, annan valmistelijan lähteä johdattamaan minua pois vaunujen luota. En käänny vilkaisemaan, jääkö viestintuoja tarkkailemaan lähtöämme.

Kuninkaanlinnan edustalla on kaupunkiin verrattuna yllättävän hiljaista. Käveltyämme tovin aikaa uskaltaudun katsomaan ensimmäistä kertaa kunnolla ympärilleni. Olemme kulkeneet laajan piha-aukean läpi ja astumassa juuri pieneen puutarhaan. Talvi on täällä pelkkä vähäinen huokaus, ja siksi näen, että se on loistokkaan sijasta käytännöllinen. Keittiöpuutarha palvelusväkeä varten, luultavasti, aivan kuten myös sisälle linnaan johtava ovi, jonka näen siintävän hiukan kauempana.

”Pahoin pelkään, että ette tule saapumaan hoviin pääsisäänkäynnin kautta”, valmistelija puhelee kuin lukien ajatukseni. Hän suo suuntaani nopean hymyn. ”Vierailunne halutaan pitää salassa kansalta, vaikka toki me hovin palvelusväki olemme siitä varsin hyvin tietoisia. Keittiön naisväki ei juuri tee muuta kuin juoruile teistä – hyvin salavihkaa, tietenkin.”

Aivan kuten arvelinkin. Keskityn pohtimaan uutista kävellessämme, kiinnittämättä valmistelijaan paljoakaan huomiota. Tunnen silti hänen tarkkailevan minua sivusilmällä.

”Näistä valitettavista olosuhteista huolimatta on todella ilo tavata teidät viimein, Alisa Eljaksentytär”, hän sanoo äkkiä. ”Tai ehkä oikeammin jälleen? Toivottavasti matkanne oli vailla kurimuksia.”

276.

Minä olen pysähtyä kuin seinään. Valmistelija korjaa erehdykseni nopeasti puolestani. Hän nykäisee minut jatkamaan matkaa, jotta kukaan ei ehdi huomata häkellystäni. Kurimuksista puhuminen on merkki, jolla Valve kertoi minun tunnistavan Simonin. Mutta en ajatellut – Kuvittelin –

”Matkani sujui hyvin”, sanon varovasti. Valmistelija, ei, Simon, hymyilee.

”Se on ilo kuulla. Niin kauan kuin pidätte minusta kiinni tällä tavoin”, hän jatkaa vähemmän virallisella äänellä ja viittaa yhteen liittyneisiin käsivarsiimme, ”voimme puhua vapaasti. No, suhteellisen vapaasti. Valve-herra on ystävällisesti suonut minulle pienen palan noituutta toimeksiantojani varten. Mikäli joku sattuu kuulemaan sanamme, ne katoavat tämän mielestä kuin nopeasti haihtuva uni.”

Yritän parhaani mukaan pitää kasvoni ilmeettöminä. ”Tarkoitatko noituudella krafjaa?”

”Ah, aivan. Krafja. Se on sangen kätevä.” Simon lausuu vanhan kielen sanan miettivään sävyyn. Vaikka yritän, en kykene aistimaan Agnesin noituutta hänestä.

”Ja sinä olet varma, että se… toimii?”

Simonin ystävälliseen hymyyn ilmaantuu luihu juonne. Se on poissa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

”Voi kyllä, olen varmistanut sen aivan hetki sitten. Vakuutan teille, ettei kukaan kuule, mitä sanomme. Minut tunnetaan puheliaana miehenä, joten sitä, että juttelen teille, ei pidetä kummallisena. Teidän sen sijaan kannattaa vastailla mahdollisimman lyhyesti. Sillä tavoin keskustelumme eivät herätä vääränlaista huomiota.”

Minä ajattelen Kiiran antamaa varoitusta krafjoista. Toisaalta Valve kertoi minulle, ettei Simon itse ole kohdannut Reinaa lainkaan, ja että tämä on toiminut hänen tietolähteenään hovissa jo vuosia. Ulkona keskusteleminen on luultavasti muutoinkin linnan seinien sisäpuolta turvallisempaa.

Pidän huolen siitä, että vaikutan puhuvani empivään sävyyn:

”Olen kiitollinen avustanne, herra –”

”Pyydän, kutsukaa minua vain Simoniksi.”

”Siinä tapauksessa, kiitos, Simon. Pystytkö kertomaan minulle, mitä seuraavaksi tapahtuu?”

”Aivan ensimmäiseksi minä vien teidät huoneeseenne. Voitte hengähtää hetken matkanne jälkeen. Sitten –” Leppoisa ilme Simonin kasvoilla ei muutu, mutta iho hänen silmiensä ympärillä kiristyy hienoisesti. Onnistun pistämään sen merkille vain, koska kävelen niin lähellä häntä. ”Sitten te tapaatte kuninkaan.”

Minä nielaisen. ”Niin pian?”

Heti kysymyksen lausuessani tunnen oloni hölmöksi. Mitä oikein kuvittelin, että tulin viettämään kuninkaanlinnaan aikaani muuten vain? Simonin silmät ovat kiltit, kun hän katsahtaa minuun ja sanoo:

”Olette tänään vieras hänen korkeutensa järjestämällä kuninkaallisella vastaanotolla, mutta hän haluaa nähdä teidät jo ennen sitä. Varmistaakseen, että olette todella saapuneet linnaan, niin sanotusti. Tämä ensimmäinen audienssi ei tule kestämään pitkään, älkää huoliko.”

Ensimmäisen kohtaamisen mahdollinen lyhyys ei rauhoita minua lainkaan, mutta päätän olla kertomatta sitä Simonille. Sydämenlyöntini ovat alkaneet kiiriä korvissani äänekkäinä. Vierailuni Edmundin luona on muuttunut hermostuneesta uhkakuvasta äärimmäisen todelliseksi.

Sen tajuttuani on vaikea keskittyä enää mihinkään muuhun. Astuessani Simonin johdattamana sisälle kuninkaanlinnaan saan vain vaivoin selvää yksityiskohdista ympärilläni, kapeista käytävistä ja ohitsemme kiiruhtavista ihmisistä. He ovat kaikki palvelusväkeä. Aina välillä havahdun minuun luotuihin uteliaisiin katseisiin, mutta en osaa sanoa, tunnistavatko he kuka olen. Simon pitää yllä reipasta tahtia, jonka tarkoituksena on luultavasti estää muiden kommentit tai kysymykset. Hänen olemuksensa on koko ajan rento, kuin läsnäoloni täällä olisi täysin tavallinen asia.

Jossakin vaiheessa vastaantulijoittemme vaatteet alkavat muuttua silkin ja sametin hienoiksi ryöpyiksi, eikä kasvoilla enää näy työnteon aiheuttamaa karkeaa punoitusta. Heidän yllään on kimaltelevia koruja ja säihkyviä värejä, sellaisia, joita myydään jossakin aivan toisaalla kuin Kalhaman markkinoilla. Nämä naiset ja miehet liikkuvat eteenpäin sulavasti kuin vedessä lipuvat joutsenet, kuin heidän korkea asemansa kumpuaisi jostakin syvältä heidän luistaan.

Ylhäisemmän hoviväen loistokkuus on läheltä nähtynä niin silmiinpistävää, että koen halua painaa katseeni jalkoihin. He sen sijaan eivät kiinnitä minuun tai Simoniin pienintäkään huomiota. Olen siitä vastahakoisen kiitollinen.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan tai minne olemme oikeastaan kulkeneet, kun Simon pysähtyy erään oven luo. Käytävällä ei ole lisäksemme ketään muita. Simon kaivaa takkinsa taskusta avaimen ja sovittaa sen lukkoon. Kuten joskus ennenkin, minut valtaa tunne kuin eläisin uudelleen hetkeä, joka on todellisuudessa jo mennyt. Myös siihen kuuluivat matkan jälkeinen päätepiste ja minulle tarkoitettu huone, kiltti ystävällisyys, johon en osannut vielä luottaa täysin. Sydäntäni kivistää.

”Huoneenne, maagin morsian.” Simon kumartaa minulle. Hänellä ei ole enää syytä pidellä kiinni käsivarrestani, joten vapaasti puhumisen aika on ohi. ”Siellä on toivoakseni kaikki tarvittava.”

”Kiitos”, minä kuiskaan ja karistan muistot kannoiltani. Astuessani sisälle minua kiirii ensimmäiseksi vastaan makea hedelmäinen tuoksu, jota en tunnista. Huone on kaunis, miltei hermostuttavalla tavalla. Kaikkialla tuntuu olevan koristeellista puuta ja hienovaraisia kaiverruksia kuin mekkojen kirjailuja, niin hienoja huonekaluja, että ne näyttävät haurailta. Lapsena olisin voinut helposti uskoa huoneen kuuluvan prinsessalle.

Simon yskähtää, jolloin havahdun ja käännyn katsomaan häntä. Hän on jäänyt seisomaan ovensuuhun, suupielillään hiukan alakuloinen hymy.

Hän kohottaa avainta kädessään ja muotoilee huulillaan sanat kuninkaan määräys. Näen anteeksipyynnön hänen silmissään. Sitten hän sulkee oven ja laittaa sen vaimean naksahduksen saattelemana lukkoon.

Minun ei kaiketi pitäisi olla yllättynyt. Jään tuijottamaan ovea kuin odottaen, että se aukeaisi hetkenä minä hyvänsä. Toivon, että pelkästään Simonilla on avain. Mutta toisaalta, miksi lukot estäisivät Reinaa, jos vaunujen suljettu ovi ei merkinnyt yhtään mitään Kiiralle ja tämän taikuudelle?

Hytisen, vaikka minulla on talvikaapuni yhä ylläni. Riisun sen ja asetan huolellisesti huoneessa olevalle vuoteelle samalla, kun silmäilen vuodetta peittävää katosta. Oven vieressä on ruusukuvioinen peili ja peilipöytä, jolle on asetettu vesiastia ja minulle vieraita tummanpunaisia hedelmiä. Makean tuoksun täytyy johtua siitä. Hedelmien sävy on sama kuin lukuisten kankaiden ja seinävaatteiden, jotka verhoavat huoneen pintoja.

Kävelen pöydän luo ja huuhtelen kasvoni toivoen, että viileä vesi terävöittäisi oloani. Tarkastelen hedelmiä hetken, mutta päätän lopulta olla koskematta niihin.

Kun olen tehnyt kaiken tarvittavan, istahdan alas vuoteelle. Matkan aiheuttama väsymys painaa luissani. Paljon sitä voimakkaampi on kuitenkin levottomuus, joka korventaa rinnassani jäisinä kipinöinä. Vierailuni todellinen luonne selviää todennäköisesti pian. Ainakin koettelemus on siinä tapauksessa myös mahdollisimman pian ohi. Toivottavasti.

Hipaisen sormenpäilläni mekkoni krafjaa ja suljen silmäni. Valoni on ehkä piilotettu muilta, mutta minä tunnen sen yhtä selvästi kuin aina ennenkin. Käperryn mielessäni lähemmäksi kesänkirkkautta, joka loistaa kätkettynäkin lämpimänä ja uhmakkaana. Pyydän sitä viemään pois pelkoni kylmyyden.

Sen jälkeen istun hievahtamatta sängyllä niin kauan, että Simon koputtaa oveen ja sanoo:

”Kuningas on valmis ottamaan teidät vastaan.”

**
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 554
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #297 : 24.07.2020 20:29:33 »
Oho, multahan on jäänyt yksi luku kokonaan välistä lukematta :o No mutta nyt sain fiilistellä tätä ihanaa tarinaa oikein olan takaa! Ah, heti tuo alku kun Alisa herrä Valven sylistä, ah voiko parempaa herätystä ollakaan <3 Hauska elementti tuo, että krafjan voi tehdä vaikka lankaanpätkään, jonka voi laittaa mekon sisään :D toivottavasti Alisa saa pidettyä mekkonsa, eikä läikyttele sille keittoa tai muuta :D

Ihastuin ikihyviksi tuohon kohtaukseen, jossa Valve letittää Alisan hiukset! Tuommoinen asetelma, että mies letittää naisen hiukset ei nimittäin ole kauhean tyypillinen, joten siksi siinä oli erityistä ihanuutta :)

Lainaus
”Olemme yhdessä, koska sinä valitsit minut ja minä sinut. Vaikka Edmund ei olisi koskaan tullut edes harkinneeksi Seremoniaa, me olisimme löytäneet toisemme.”

Ehdoton varmuus hänen äänessään saa lämmön kulkemaan lävitseni. Käännyn niin, että olemme kunnolla kasvokkain.
”Ajatteletko todella niin?”
Valve nyökkää epäröimättä. Hämärä kietoutuu valoni lomaan kuin lupaus.

Iiihh, stop killing me like this!! Ja ah, tuollaiset mitä jos -kuvitelmat ovat kyllä tosiaan parhautta!

Lainaus
”Olen sinua vastassa, kun palaat kotiin.”
Minä painan sen mieleeni kuin talismaanin: hänen äänensä, kun hän sanoo sanan koti.
olen yhtä sydänsilmää täällä jälleen!

Voi ei, onko lukuja todella jäljellä noin vähän : ((( no, sitten pääsen lukemaan tän alusta asti uudestaan :)

Ja seuraavaan osaan: Voi Alisalla on jo heti paljon mietittävää, kun joutuu eleitään varomaan, eikä häntä edes päästetä jaloittelemaan :( Tuli kyllä edellisen luvun lopussakin sellanen fiilis, että mahtaako Edmund päästää Alisaa ollenkaan takaisin sanoistaan huolimatta :// No, sen näkee sitten.

Hui, Kiiran vierailu! Alisa hillitsee kyllä hermonsa hyvin siihen verrattuna mitä viimeksi kävi :D Tarinallisesti pidän Kiirasta hahmona, esim hänen tapansa puhua ja se, miten verinoituuden nälkä välittyy hänestä on mielenkiintoista.

Hitsi kun alkoi käydä mitä jännemmäksi, mitä lähemmäksi kuninkaan tapaamista päästään, joten päädyin ihan ahmimaan tekstiä :D Alisalla epäilemättä on jännät olot itselläänkin, hauskaa muuten tuo, että Alisa on itseasiassa tavannut Simonin seremoniassa aikaisemmin eikä pitänyt tästä (vai oliko se niin että Simon vain esittää Martinia? En ihan saanut selville sitä, miksi hän muutoin tarvitsisi kaksi eri nimeä vai ehdinkö jo unohtaa jotain?)

Lainaus
Kuten joskus ennenkin, minut valtaa tunne kuin eläisin uudelleen hetkeä, joka on todellisuudessa jo mennyt. Myös siihen kuuluivat matkan jälkeinen päätepiste ja minulle tarkoitettu huone, kiltti ystävällisyys, johon en osannut vielä luottaa täysin. Sydäntäni kivistää.
Tämä oli myös hieno vertaus! melkeen tulee ittellekin nostalginen fiilis kun ajattelen tän tarinan alun tunnelmaa :D

Jatkoa jälleen odotellen :)
-Crys

Never underestimate the power of fanfiction

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 395
  • kuppi teetä kaipaukseen
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #298 : 03.08.2020 15:28:39 »
Olen ollut niin pitkän aikaa hiljaa että kirjoitan nyt edes tällaisen pienen kommentin ilmaistakseni ihastustani.

Juoni tiivistyy enkä osaa kuin pelätä miten tämä kaikki vielä kietoutuu yhteen nyt kun loppu on jo lähellä! Alisa ei näemmä voi välttää draamaa, niin ihanaa kuin omassa kuplassa olisikin elellä. Rakastan tapaa jolla kuvaat Alisan ja Valven hiljalleen rakentunutta suhdetta, luottamusta ja läheisyyttä, kaiken hellyyttä. Sulaisin lattialle ellei kuninkaan kohtaamista tarvitsisi jännittää!

Mitenköhän Alisa mahtaa sopeutua rooliinsa ja liekkö edes selvää millainen sen kannattaisi olla? Itse ainakin epäilen että jokainen ele tulkitaan jollakin tapaa, eikä yksikään niistä välttämättä ole "oikea" tai mieluinen. Jään odottelemaan jatkoa  :-*
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Juuli

  • ***
  • Viestejä: 23
Vs: Ævintýr |K11| fantasia | fikletsarja, 376/? 22.7.
« Vastaus #299 : 06.08.2020 23:06:10 »
Nyt on pakko kommentoida!
”Olen sinua vastassa, kun palaat kotiin.”

Minä painan sen mieleeni kuin talismaanin: hänen äänensä, kun hän sanoo sanan koti.
Lainaan tämän saman kohdan kuin Crys, koska sama tunne kuin kyseistä lukua lukiessani iski taas kun näin tämän pätkän kommentissa. Tämähän on tällainen vähän siirappinen söpöilykohta, kun Valve sanoo Kalvaslinnaa kodiksi ja se koskettaa Alisaa jne. Mutta. Minun reaktio ei ollut sydänsilmiä, vaan tämä kohta sai kuin jotain kylmää ja inhottavaa valumaan selkää pitkin. Aavistus, että jos kaikki menee hovissa hyvin, kaikki on liian hyvin. Aavistus, että jokin menee oikeasti tosi pahasti pieleen. Hassua tosiaan, että sama tunne palasi toiseenkin kertaan ja se tulee tosi vahvana. Taidan olla pahasti draamaa vailla. Tekeepähän lukukokemuksesta jännittävän. ;D

Näitä vähän kerrallaan päivitettäviä tarinoita lukiessa tulee aina sellainen ylpeys, kun kirjoittajan vauhti ei tyssää tällaisiin kohtiin, jossa tarina selvästi muuttuu. Miljöö vaihtuu, ei ollakaan enää Kalvaslinnan tiluksilla jo tutulla alueella tai pienessä rantakaupungissa, vaan kyseessä on suuri kaupunki. Tulee uusia hahmoja ja paljon kehiteltävää. Juoni tiivistyy (kuten Isfet asian osuvasti ilmaisi) ja loppuhuipennus lähestyy.

Tuon Kiiran kanssa käydyn keskustelun jälkeen haluan ehdottomasti päästä "tapaamaan" Reinan. Uteliaisuus heräsi. Kuvailet noitia ja heidän luontoaan mielestäni mielenkiintoisesti ja sitten kun Reina on vielä puoliverinen niin en malta odottaa, että pääsen lukemaan, miten kirjoitat hänestä.

Toivottavasti en luo turhia paineita näillä höpinöilläni.

”Pitäkää huoli itsestänne, emäntä”, Edda vastaa. Hänen sanansa, niistä paistava rakkaus, on saada äkilliset kyyneleet kihoamaan silmiini.
Emäntä! Sieltä se tuli ensimmäistä kertaa. Ihanaa Edda!