zilah: Oli todella ilahduttavaa huomata sinun kommentoineen, kiitos paljon! ♥ Todella hienoa kuulla, että tämä tarina on onnistunut viemään mennessään ja että maailma hahmoineen tuntuu uskottavalta. Alisan kehityskaari on itselleni todella tärkeä juttu, joten tulin todella iloiseksi kun mainitsit sen, sama juttu toki myös Valven suhteen. Olen myös todella otettu, että voisit ostaa tämän ihan kirjanakin, se on aina iso kehu. Kiitos vielä paljon kommentistasi!
Kaarne: Olen tosi iloinen ja otettu, että koet tämän nimenomaan lohdullisena ja lempeänä tekstinä. Toiveikkuus ja tietty haikeus ilahduttivat mainintoina paljon myös. Kiitos paljon kommentistasi ja tsempeistä, ja ihanaa huomata, että tämä kestää toisenkin lukukerran! ♥
A/N: Kiitos vielä kertaalleen kaikista kommenteista, ja pahoittelut siitä, että jatkon kanssa on kestänyt. Totesin, että editoin tätä osuutta vielä ensi vuonna, ellen nyt julkaise, joten menkööt. Toivottavasti pidätte, mutta saa myös ehdottomasti sanoa, jos jokin tökkii ja niin päin pois.
Ihana
Kaarne alkoi tässä välissä julkaista muuten todella kaunista Ævintýr-fanficciä (!!), käykää lukemassa:
Taivaansyvyys, S. ♥
Psst, kaikenlaiset kommentit kelpaavat Ævintýriin.
**
277.”Voinko kysyä jotakin?”
Sanani jäävät kaikumaan kuninkaanlinnan käytävällä. Minä kävelen jälleen Simonin ripeiden askelten johdattamana, käsivartemme liittyneinä yhteen. Näen hänen silmäilevän ympärilleen ja pohtivan, onko tämä paikka turvallinen keskustelulle. Aiemmin hän kertoi, että oli valinnut meitä varten reitin, joka olisi mahdollisimman hiljainen.
Jollain tapaa se kaikki huojentaa mieltäni. Hän ei siis luota krafjan tarjoamaan suojaan sokeasti. Muistutan itseäni siitä, että myös minun on tehtävä samoin.
”Niin kauan kuin pysymme linnan tässä siivessä”, Simon sanoo viimein ja hidastaa aavistuksen askeleitaan saapuessamme uuteen käännökseen. ”Mitä tahdotte tietää?”
Odotan niin kauan, että olemme tyhjäksi osoittautuvan käytävän suulla, ja tunnustan sitten:
”Tahtoisin tietää sinusta. Kuinka oikein olet päätynyt tekemään sitä mitä teet?”
Vakoilemaan hovia ja Edmundia Valven puolesta. En lausu sanoja ääneen, mutta tiedän Simonin tietävän mitä tarkoitan. Hänen kasvoillaan käy yllättyneisyys, kuin hän ei olisi tullut ajatelleeksi, että saatan olla kiinnostunut hänen tarkoitusperistään.
Minä jatkan kiireesti, jotta ehdin sanoa sanottavani ennen käytävän päättymistä:
”Ehkä tämä ei ole oikea aika sille. Mutta tahtoisin ymmärtää, miksi joku hoviväestä on valmis tekemään tällaista hänen vuokseen.”
Simon on saanut ilmeensä hallintaan. Näen hänen miettivän, mitä vastata.
”Valve-herra ei ole kertonut syistäni teille?”
”Hän sanoi, ettei se ole hänen tarinansa kertoa. Hän luottaa sinuun kuitenkin ehdottomasti. Kyse ei ole siitä.”
En epäile Valven luottamusta. Hän ei ehkä kertonut minulle syytä Simonin rooliin, mutta hän kertoi monta muuta asiaa tietolähteestään, tapoja, joilla Simon on häntä vuosien varrella auttanut. Ne vakuuttivat minut tarpeeksi.
Mutta – haluaisin silti kuulla asiasta Simonilta itseltään. Hänen teoistaan riippuu niin paljon.
”Mikäli et tahdo tai voi kertoa, ymmärrän sen kyllä.”
”Ei, ei. Teidän on luultavasti parempi tietää. Myös sen vuoksi, mitä teillä on edessänne.” Simon miettii jälleen. ”Meillä ei ole paljoa aikaa, mutta voin kertoa teille lyhennetyn version, mikäli tahdotte.”
Minä nyökkään. Simonin katse pyyhkäisee arvioivasti käytävää ennen kuin hän jatkaa hitaasti:
”Valve-herra pelasti veljeni hengen. Se teidän on kaikkein tärkeintä tietää. Hän työskenteli niihin aikoihin laillani täällä linnassa, talleilla. Eräänä päivänä hän… sotkeutui tietämättään asioihin, joihin hänen ei olisi pitänyt. Niihin liittyi taikuutta, jonkinlainen kirous. Se oli kuin suoraan kalastajavaimojen tarinoista. Hän väitti henkien seuraavan liikkeitään, näki kauheita painajaisia… Ennen pitkää hän oli kuin pelkkä varjo entisestä, helposti hymyilevästä veljestäni.”
Simonin ääni hiipuu. Kuulemani muistuttaa minua ikävän paljon metsänpeitosta. ”Joten sinä pyysit Valven apua?”
”En heti. Kukaan hovissa ei tuntunut olevan kiinnostunut veljeni kohtalosta, enkä tiennyt itse tarpeeksi taikuudesta, en ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä. Sitten kuulin sattumalta, kuinka eräs keittiötytöistä kertoi pohjoisen metsien kätköissä asuvasta maagista. Se vaati hiukan suunnittelua, mutta onnistuin lähettämään Valve-herralle kirjeen. Muistan, kuinka yksi hänen korpeistaan toi vastauksen suoraan minulle.”
”Valve lupautui auttamaan veljeäsi.”
Ohikiitävä hymy. ”Hän matkasi luoksemme hyvin pian kirjeeni saatuaan ja vietti neljä päivää tehtävänsä parissa. Olen melko varma, että ne olivat elämäni neljä pisintä päivää. Lopulta veljeäni vaivanneet kauhut väistyivät. Jäin Valve-herralle suunnattomaan kiitollisuudenvelkaan.”
Minä pohdin Simonin sanoja. ”Se ei kuulosta velalta, jollaiseen Valve haluaisi jättää ketään.”
”Voi, ei niin. Kun vallanvaihdos tapahtui, minä vaatimalla vaadin, että voisin hyvittää tapahtuneen tällä tavalla. Valve-herra suostui varsin vastahakoisesti."
Simonilta ei jää huomaamatta epäuskoinen silmäykseni, sillä hän hieraisee leukaansa ja lisää:
”Älkää käsittäkö väärin. En tehnyt sitä jaloudesta tai edes siksi, että koin sen olevan paras tapa maksaa velkani. Katsokaas, veljeni ajautui siihen tilaan kuningaskunnan nuoren prinssin takia.”
”Tarkoitatko…?”
”Aivan. Kunnianarvoisa prinssi Edmund.” Simon lausuu nimen krafjastakin huolimatta matalasti, kuin kitkerän salaisuuden. ”Veljeni ei muista tapahtuneesta paljoa, mutta sen hän muistaa. Hänet oli määrätty saattamaan prinssiä ja tämän seuruetta heidän metsästysretkellään. Todellisuudessa kyseessä oli yritys päästä jonkin taikuuden olennon maille – tappaakseen sen, luultavasti. Edmund oli kuullut, että olentoa voisi huijata, jos se saisi jonkinlaisen uhrin.”
Minä nielaisen vihaisen äännähdyksen.
”Niin”, Simon sanoo puoliksi huokaisten. ”Hän oli kaiketi yllättynyt siitä, että veljeni jäi eloon ja hänet oli tuotava takaisin linnaan. En tiedä, saiko hän sieltä edes haluamaansa. Se ei ollut joka tapauksessa ensimmäinen kerta, kun me linnan työläiset olemme olleet hänelle pelkkää kauppatavaraa. Eikä myöskään viimeinen. Lupauduin kertomaan Valve-herralle, mikäli huomaisin vastaavaa tapahtuvan myöhemmin. Siitä yhteistyömme sai alkunsa.”
Simon vaikenee miettiäkseen.
”Kuningas olisi voinut tehdä asiasta lopun, mutta hänen poikansa oli hänelle aina sokea piste. Ensimmäiset kuiskaukset vallanvaihdosta olivat niihin aikaan alkaneet kiiriä näillä käytävillä. Olin kuullut kaikenlaista. Sanotaanko, että minulla oli aavistus, että kalvaslinnan maagi saattaisi pian kaivata hovista liittolaista. Minulle oli selvää, kenelle uskollisuuteni siinä tapauksessa kuului. Mutta lisäksi…”
”Lisäksi?”
Simon huokaisee. ”Valve-herra oli ainoa, joka todella välitti siitä, mitä veljelleni tapahtui. Näin sen hänestä niiden päivien aikana, vaikka hän tahtoikin antaa etäisen ja viileän vaikutelman. Se oli kuin naamio, joka sopi hänelle huonosti. Yrittäessäni järjestää kirjettä hänen luokseen kuulin hänestä paljon myös ikäviä puheita, jotka huolestuttivat minua, mutta todellinen kalvaslinnan maagi osoittautui täysin toisenlaiseksi.”
”Aivan niin”, minä vastaan hiljaa. Kääntelen hetken mielessäni kaikkea kuulemaani ja sanon päätöksen tehneenä:
”Sinusta on ollut hänelle suuri apu. Kiitos, että olet täällä kanssani nyt. Tiedän, kuinka vaarallista tämä sinulle on.”
Simon hymyilee pikaisesti suuntaani.
”Autan teitä parhaan kykyni mukaan, Alisa-neiti. Valve-herra on muuttunut tavattuaan teidät. Hyvällä tavalla. Tämä on vähintä, mitä voin tehdä teidän molempien hyväksi.”
Hän kuulostaa sen sanoessaan täysin vilpittömältä.
Avaan suuni vastatakseni, mutta samassa Simon puristaa käsivarttani varoittavaan sävyyn. Olemme saapumassa aiempaa leveämmälle käytävälle, jolla emme ole enää yksin. Nähdessäni avarien ikkunoiden luona parveilevan hoviväen vedän suupieleni viivaksi ja painan pääni alas. Ihollani kihelmöi heidän minuun luomiensa katseiden äkillinen uteliaisuus, joka miltei polttaa. Tajuan, etten ole enää näkymätön. Se johtuu siitä, että he tietävät nyt, minne olen matkalla.
Minne tämä reitti oikein johtaa.
Jälleen uusi käytävä, toinen, ja lopulta kolmannen reunustoilla seisoo joukko vartijoita. Meitä katsomaan kääntyvät miehet ovat kuin saattue kohti käytävän päässä olevaa suurta ovea. Sen ylle on ripustettu eläimen sarvet, joiden omistajaa en tunnista. Terävän luun hehku on vaalea mutta silti himmeämpi kuin hallavapeuralla. Sydämenlyöntieni rytmi kiihtyy katsoessani sitä.
Simonin ote käsivarrestani on muuttunut lujaksi. Hän nyökäyttää päätään vartijajoukolle, joka seuraa saapumistamme ilmeettömin silmin.
”Tässä on Alisa Eljaksentytär. Maagin morsian. Hänen korkeutensa odottaa häntä.”
Yksi vartijoista liikahtaa avatakseen oven minulle. Simon päästää otteensa minusta heltiämään ja ottaa askeleen taaksepäin. Viesti on selvä: mitä ikinä minua oven takana odottaakin, minun on jatkettava ilman häntä.
Siispä suoristan ryhtiäni ja lähden kävelemään valtaistuinsaliin piittaamatta pelosta tai vartijasta, joka siirtyy ovensuusta seuratakseen tiiviisti kannoillani.
278.Ensimmäinen ajatukseni on, että valtaistuinsali on paljon kauniimpi kuin millaiseksi sen kuvittelin. Marmorilattia jalkojeni alla tuntuu jatkuvan eteenpäin melkein yhtä loputtomasti kuin meri. Sen vaihtuvat tummat sävyt muodostavat pyörteilevän kuvion, mutta en tohdi kääntyillä paikoillani saadakseni kunnolla selvää, millaisen. Seiniä taas peittävät suuret maalaukset, jotka luovat lukuisissa eri väreissä hohtavaa valoa käytävän ylle. En ensin ymmärrä, mikä sen saa aikaan, kunnes tajuan maalausten olevan tehty värillisestä lasista. Ne vaikuttavat esittävän menneiden aikojen kuninkaita ja heidän urotekojaan.
Linnan nykyinen kuningas sen sijaan istuu salin päässä korkealla valtaistuimella. Hänen takanaan on lasinen maalaus, joka kuvaa valtakunnan vaakunaa, teräväpiirteistä aurinkoa. Siitä kajastava hehku sulautuu kultaisiksi varjoiksi kuninkaan kruunuun.
Minä jähmetyn. En erota tarkasti Edmundin olemusta tai ilmettä, mutta kuulen hänen huoneen poikki kajahtavan äänensä, kun hän sanoo:
”Tuo vieraamme tänne.”
Vartija lähtee johdattamaan minua valtaistuimen luo. Kävellessämme käytävää eteenpäin lasimaalauksista vuotavat värit muuttuvat sinisestä syvän tummanvihreäksi ja sitten kultaiseksi ja punaiseksi: kuvaelmassa kruunupäinen mies pitelee kädessään voitokkaasti hirviön päätä, jonka on katkaissut. En voi olla miettimättä, onko se jokin todellinen taikamaailman olento.
Saapuessani lähemmäs valtaistuinta tajuan, että useampi katse seuraa minua sen luota. Paikalla on lisää vartijoita mutta lisäksi myös nainen, joka seisoo parhaillaan valtaistuimen oikealla puolella. Hänen kädessään on pullo, josta hän on kaatamassa juomaa Edmundin pitelemään pikariin. Nainen ei silti vaikuta palvelijalta. Hänen tummat hiuksensa eivät ole peitetyt, kuten aiemmin näkemilläni keittiötytöillä ja hovineideillä, ja hänen mekkonsa on liian hieno. Hänen huulensa ovat yhtä syvänpunaiset kuin hedelmät huoneessani.
Katson, kuinka nainen kumartuu kuiskaamaan jotakin Edmundin korvaan, ja kylmä koskettaa selkäpiitäni.
Reina? Valve kertoi minulle, että hänen kauan sitten tapaamansa Reina oli mustahiuksinen nuori nainen, mutta se ei välttämättä merkitse enää mitään. Suonoidan ulkomuoto saattaa olla nyt toinen kuin silloin.
Lasken katseeni nopeasti takaisin lattiaan, haluamatta vaikuttaa liian uteliaalta. Pulssini sykkii levottomasti. Ehdin huomata, että Edmund ei käännä päätään naista kohti, mutta näyttää silti kuuntelevan, mitä tällä on sanottavanaan. En erota minkäänlaista taikuutta, en veren tahrimia loitsuja enkä myöskään jälkiä mädästä, samanlaisia kuin haavoittuneen hallavapeuran luona. Se ei huojenna oloani. Minä en ole luultavasti ainoa, jotka on kätkenyt taikuutensa tässä linnassa.
Vartija pysäyttää minut jonkin matkan päähän valtaistuimesta. Edmundin, naisen ja vartijoiden lisäksi paikalla ei ole ketään muuta. Ennen kuin ehdin päättää, onko se hyvä vai huono asia, Edmundin ääni kajahtaa jälleen:
”Jättäkää meidät.”
Katson yllättyneenä, kuinka vartijat tottelevat käskyä välittömästi. Miesten varustus saa heidän poistuessaan tyhjän, muutoin hiljaisen salin sinkoilemaan metallilta kalskahtavia ääniä. Naisen vastaus on hukkua niiden alle:
”Mutta herrani, ettekö kuitenkin –”
Edmund heilauttaa kättään kyllästyneen oloisesti. Naisen minuun luoma silmäys on kolea ja alentuva, mutta hän poistuu vartijoiden jäljessä pulloa käsissään puristaen. Seuratessani hänen kopeaa kulkuaan totean, etten sittenkään usko hänen olevan Reina.
Missä hän siinä tapauksessa on, jos ei ottamassa minua vastaan kuninkaan luona?
Kysymys karisee mielestäni Edmundin kiinnittäessä tummien silmiensä katseen minuun. Se tuntuu naulitsevan minut aloilleni. Tajuan, että hän tarkasteli minua hetki sitten pelkästään ylimalkaisesti, kuin olisin vain jotakin etäisen kiinnostavaa: pikkulintu, joka on vahingossa lennähtänyt saliin. Nyt olen hänelle jotakin muuta.
Kumarrun kiireesti syvään niiaukseen, jään aloilleni kuin patsas. Veressäni kihisee tieto, että minua tuijottaa tämän maan kuningas.
”Ole hyvä ja nouse”, Edmund sanoo tovin kuluttua. Hänen äänensä on yllättävän kohtelias, sulavampi, kun sen ei tarvitse yltää salin perimmäiseen nurkkaan.
Minä tottelen, ja samalla katson häntä ensimmäistä kertaa kunnolla. Tehdessäni niin hätkähdän hänen nuoruuttaan. Hänen päätään koristava raskas kruunu ja olkapäiden yli valuva hopealla kirjottu viitta, marmorisen valtaistuimen mahtavuus, kätkivät ensisilmäyksellä hänen vuosiensa vähyyden. Nyt näen, että hänen kasvonsa ovat sileät kuin nuorukaisella – yhä prinssimäisen komeat, joku varmaankin sanoisi. Pehmeästi korvien yli kihartuvat hiukset lisäävät poikamaista vaikutelmaa.
Kuningas Edmund on ehkä poikamaisen komea, mutta hän on myös vallanhimoinen ja vaarallinen. Muistan, mitä Simon Edmundista minulle hetki sitten kertoi. Hän on kyennyt julmuuteen jo kauan ennen kuninkuuttaan tai Reinan tapaamista.
Tässä on mies, jonka veronkorotusten vuoksi isä työskenteli itsensä hengiltä. Mies, jonka takia Ikitammi peittyi mätään ja hallavapeuran veri vuoti valkoisten puiden keskellä. Mies, joka pakotti Valven ottamaan osaa Seremoniaan vain valtansa kerryttämisen vuoksi.
Käteni ovat alkaneet täristä, ja painan ne tiukasti kiinni mekkoni laskoksiin. Syy ei ole pelossa vaan vihassa, jonka tunnen tihkuvan jopa kauhun ja hermostuksen läpi. Ymmärrän kaunani laajuuden Edmundia kohtaan vasta, kun hän on verta ja lihaa edessäni.
Edmundin silmät kapenevat, aivan kuin hän näkisi olemuksessani välähdyksen todellisista tunteistani. Painan pääni nopeasti alas, muutun säyseän mutta hermostuneen maalaistytön perikuvaksi. Inhoan itseäni hiukan siksi, kuinka helppoa se on. Edes viha ei kykene pitämään pelkoani täysin loitolla.
Ehkä niin on hyvä. Pelko on paljon vihaa valppaampi.
279.”Tervetuloa kuninkaankaupunkiin, Alisa Eljaksentytär. Toivon matkasi tänne sujuneen ongelmitta.”
Jälleen sama äänensävy, ei lämmin mutta kohtelias. En odottanut sitä. Isän nimen kuuleminen hänen suustaan tukistaa sisintäni kivuliaasti. Minun on karistettava kurkkuani, jotta onnistun puhumaan ääni värisemättä:
”Kyllä, teidän korkeutenne. Myös – myös huoneeni täällä on kaunis. Minua on kohdeltu hyvin.”
”Mmmm.” Edmund kääntelee juomapikaria kädessään ja laskee sen sitten puolihuolimattoman kolahduksen saattelemana valtaistuimen käsinojalle. Hän kurottautuu lähemmäs. Vaikka välissämme on runsaasti tyhjää tilaa, minä joudun painamaan jalkani lujasti kiinni lattiaan pysyäkseni aloillani. ”Tämä on ensimmäinen kertasi luonamme kuninkaankaupungissa, eikö totta?”
”Kyllä, teidän korkeutenne.”
”Osa väestäni oli vakuuttunut siitä, että yrittäisit karata matkan varrella omille teillesi, ja siispä miehilläni oli suhteesi tarkat ohjeet. Täysin turhaan, kuten voimme huomata.”
Otsani rypistyy. Senkö takia viestintuoja käyttäytyi sillä tavalla kuin käyttäytyi? Vilkaistessani Edmundia näen hänen silmäilevän minua hyväksyvästi.
”Olet selvästi ymmärtänyt, mikä on omaksi parhaaksesi. Sanoin heille, että niin olisi.”
Minä nyökkään, uskaltamatta luottaa siihen, että hän todella on moista mieltä. ”Niin, teidän korkeutenne.”
”Ja maagi – sulhasesi? Hän salli sinun lähteä tälle matkalle?”
Edmund puhuu yhä kohteliaasti, lähes miellyttävästi, mutta erotan hienovaraisen muutoksen tavassa, jolla hän mainitsee Valven. Se tuo mieleeni ahneuden Kiiran katseessa, kun hän tuijotti Agnesin loitsimaa medaljonkia. Huomio saa käteni pusertumaan mekkoni suojissa nyrkkiin.
”Uskoakseni hänellä ei ollut valinnanvaraa, teidän korkeutenne.”
Puhuessani katson Edmundin sijasta valtaistuimen takana olevaa lasimaalausta. Aion pysytellä niin lähellä totuutta kuin vain suinkin voin. Roolini linnassa on tarina, joka minun on pidettävä koossa. Jos sovitan askeleeni pelkästään valheille, ne rikkoutuvat ennen pitkää allani.
”Aivan niin”, Edmund sanoo. Hän lausuu seuraavat sanat kuin ne olisivat viiniä, jonka makuun hän on mieltynyt. ”Maagi voi kuvitella omasta voimastaan mitä haluaa, mutta minä olen silti tämän valtakunnan kuningas, jota hänen on kumarrettava. Kuinka hän siihen suhtautui?”
Minä ajattelen Valven epätoivoa hänen ymmärrettyään, ettei hän voisi tehdä mitään hovin käskylle. Ah. Tämän Edmund siis janoaa minulta kuulla.
”Hän ei pitänyt siitä, teidän korkeutenne. Ei lainkaan.”
”Hmm. Se oli valitettavaa mutta odotettavaa. Toivottavasti hän ei purkanut raivoaan sinuun.”
Edmundin toteamus olisi vakuuttavampi, ellei hän olisi kuulemastaan niin ilmiselvän mielissään. Suupieleni pusertuvat yhteen. Uskooko hän todella, että Valve tekisi niin, vai onko tämä pelkkä keino koetella minua? Kun en heti vastaa, hän jatkaa hitaasti:
”Mikäli näet jotakin sellaista tapahtuisi, minun ja hovini on tiedettävä siitä. Emme voineet mitään maagin vaatimukselle järjestää Seremonia ja viedä ihmismorsian mukanaan, mutta meidän – minun – on varmistettava, ettei maagi ole kohdellut häntä kaltoin. Toivon viestinviejäni tehneen sen hänelle selväksi. Minä pidän huolta alamaisistani, vaikka maagi pyrkisikin estämään sen.”
Miten hän kehtaa. Onnistun ainoastaan nyökkäämään. Samalla yritän päättää, mitä mieltä olla siitä, ettei Edmund usko Valven kertoneen minulle, miksi Seremonia todellisuudessa järjestettiin. Onko se pelkkää näytelmää? Vai kuvitteleeko hän, että kun vastakkain ovat kuninkaan sana ja maagin sana, Valven kertoma ei merkitse minulle mitään?
Edmund tarttuu juomapikariinsa ja pyörittää siinä olevaa nestettä. Hän kohottaa pikarin huulilleen.
”Samalla uskon, että me voimme molemmat auttaa toisiamme, Alisa Eljaksentytär.”
Toteamuksen näennäinen suoruus, siihen kätkeytyvä lupaus, tekevät minut varautuneeksi. Etsin hetken sopivaa vastausta, kunnes päätän, että hiljaisuus on yhä turvallisin vaihtoehto. Edmund tarkastelee minua pikarinsa yli tavalla, joka saa ihoni tuntumaan kireältä.
”Älä pelkää olla rehellinen kuninkaallesi. Maagi, millainen sulhanen hän on sinulle ollut? Voitko sanoa hänen kohdelleen sinua hyvin?”
Suoristaudun. Se on kysymys, johon minä ja Valve valmistauduimme ennalta.
”Hän ei ole kohdellut minua huonosti, teidän korkeutenne. Ei varsinaisesti. Mutta… en näe häntä linnassa kovin paljon. Hän on hyvin etäinen, teidän korkeutenne, aina muualla.”
Totuus, valhe, valhe: ainakin nykyisin. Sanat tulevat suustani helpommin, kun kuvittelen kertovani Edmundille ensimmäisistä viikkoistani Valven luona.
”Aivan niin. Esittää parempaa kuin on”, Edmund sanoo puoliksi mutisten. ”Tietolähteitteni mukaan hän on jatkanut pimeän taikuutensa levittämistä ihmisten keskuudessa kuten ennenkin. Et siis tiedä mitään siitä, mitä hän matkoillaan tekee?”
”En, teidän korkeutenne.”
”Hmm. Se olisi kai ollut liikaa pyydetty. Entä sinä?”
Minä räpäytän silmiäni. ”Mitä minusta, teidän korkeutenne?”
”Miten maagi on määrännyt sinut kuluttamaan päiväsi?”
Sen pitäisi olla kaiketi helppo kysymys, mutta se ei tunnu siltä. Edmundin katse on liian tarkkaavainen. Minä mietin kuumeisesti.
”Tuota, lähinnä minä vain… Tarkoitan, olen linnassa omissa oloissani. Teen minulle määrättyjä askareita, teidän korkeutenne. Hoidan linnan kasvimaata. Kuljeskelen. Hän ei välitä paljoakaan siitä, miten vietän aikana yksin.”
”Ei välitä kuljeskelustasi? Maagi antaa sinun kulkea maillaan omin päin?”
Edmundin äänestä kuultaa terävä hämmästys. Minä jähmetyn, mutta huomaan sitten, ettei hän näytä epäluuloiselta vastaukseni suhteen. Yllättyneeltä, ehkä, mutta vielä sitäkin enemmän siltä kuin hän olisi kuullut jotakin lupaavaa. En tiedä, pidänkö siitä.
280.–281.Pakotan hartiani rennoiksi.
”Hän ei ole kieltänyt sitä minulta. Linnan rajojen ulkopuolelle sen sijaan en saa mennä.”
”Se oli yksi hänen ehdoistaan. Oletan myös, ettei hän ole sallinut sinun tavata perhettäsi?”
Älä puhu minulle perheestäni. ”En ole nähnyt heitä Seremonian jälkeen, teidän korkeutenne.”
”Ikävöitkö heitä?”
Kysymyksen äkillinen suoruus viiltää rintakehääni. Tunnen, kuinka kasvoillani häivähtää kipu.
”Kyllä.” Ainakin tässä asiassa pystyn olemaan täysin rehellinen.
”On kovin julmaa häneltä katkaista kaikki siteesi aiempaan elämääsi.”
”Minä… kyllä. Sitä on ollut – vaikea antaa anteeksi.”
Edmund äännähtää kärsimättömään sävyyn. ”Anteeksianto on viimeinen asia, jota se pimeä olento kaipaa. Hän tahtoo eristää sinut taikuutensa piiriin, pois kaiken hyvän ja oikean luota.”
”Niin, teidän korkeutenne”, minä vastaan, katse tiiviisti lattiassa. Valoni värähtää vihaisesti.
”Se, ettet kunnolla tiedä, mistä puhun, lienee onnesi. Eräs seikka on mietityttänyt minua Seremoniasta asti”, Edmund lisää. ”Eräs kysymys. Ehkä osaat auttaa minua.”
”Teen parhaani, teidän korkeutenne.”
”Toivon niin. Kerrohan: tiedätkö sinä, miksi maagi valitsi kaikista niistä tytöistä juuri sinut?”
Ennen kuin ehdin estää, Valven pohjoistornissa lausumat sanat palaavat mieleeni.
Sinä katsoit minua. Ainoana kaikista niistä tytöistä sinä todella katsoit minua. Hänen käheä, salaisuuksista riisuttu äänensä. Kätken muiston kiireesti.
”Pahoin pelkään, ettei hän ole kertonut syistään minulle, teidän korkeutenne”, sanon niin tyynesti kuin vain kykenen.
”Se on varsin arvoituksellista, eikö totta? Et ole ylhäisöä etkä kaunis, vaikka maagilla olisi ollut Seremoniassa valittavanaan kummatkin ehdot täyttäviä morsianehdokkaita. Sopivia jopa kuninkaalle. Sen sijasta hän vei mukanaan juuri sinut, sivistymättömän maalaistytön. Hämmästyin, kun minulle kerrottiin asiasta.
Kukapa taikuudenkäyttäjien ajatuksenjuoksua ymmärtäisi, silloinen neuvonantajani ainoastaan sanoi.”
Edmund rummuttaa sormillaan valtaistuimensa käsinojaa. Hän luettelee vikojani itseensä selvään sävyyn niin kuin ainakin mies, jonka mielestä hänellä on siihen kaikki oikeus – velvollisuus, suorastaan. Kuin sekin olisi silkkaa minulle suotua kohteliaisuutta.
”Jokin sinussa on kuitenkin vetänyt häntä puoleensa. Vaikka neuvonantajani mielestä sillä ei ollut merkitystä, minusta on. Minusta sillä on suuri merkitys. Kerroit minulle, että näette toisianne vähän, sinä ja maagi. Se ei luonnollisesti tarkoita, ettette näkisi lainkaan. Sanoisitko, että kaikesta huolimatta sulhasesi luottaa sinuun? Hän sentään antaa sinun kulkea linnassaan ilman valvontaa.”
Epäröin. Johdatteleeko Edmund minut tarkoituksella vastaamaan jotakin, johon hän ei usko? Mietittyäni hetken sanon:
”En ole varma, onko luottamus oikea sana, teidän korkeutenne.”
Edmund kohottaa kulmiaan. Ehkä se ei ole hänen mielestään sivistymättömän maalaistytön vastaus.
”Eikö? Mitä sanaa sitten käyttäisit?”
”Maagin linnassa on huoneita, joihin hän ei päästä minua. Hän tulee ja menee kertomatta minulle tekemisistään. Emme juuri puhu. Mutta hän… hän uskoo, että pidän oman osani sopimuksestamme. Pysyn hänen luonaan, koska en ole antanut hänelle syytä ajatella mitään muuta, myös tämän matkan jälkeen. On yksinkertaisesti osani olla hänen luonaan. Niin hän luultavasti ajattelee. Se on tehnyt elämästäni linnassa hiukan helpompaa.”
Hiljaisuus. Minä muistutan itseäni siitä, että minun pitää hengittää. Syviä hengenvetoja, ei lainkaan hermostuneita, vaikka odotankin hermostuksen vallassa, millaiseen johtopäätökseen Edmund sanoistani tulee.
”Ah.” Viimein Edmund nojautuu taaksepäin. Hän näyttää siltä kuin olisi ratkaisut kiperä arvoituksen. ”Olet siis enemmänkin hänen tottelevainen lemmikkinsä. Se selittää paljon. Ehkä maagi kaipaa sellaista morsianta enemmän.”
Raivokas puna sävähtää kasvoilleni. Edmund pohtii yhä kuulemaansa, aivan kuin siihen kätkeytyisi myös jonkin toisen arvoituksen avain. Aurinkovaakunan värit hohtavat hänen ja valtaistuimen ympärillä kuin kultainen aamunkoitto.
”Hmm. Lupaukset ja sopimukset ovat hänenkaltaisilleen elinehto. Kyllä. Luulen, että tämä riittää.”
Mitä hän tarkoittaa? Ennen kuin ehdin reagoida, Edmund kurottautuu uudelleen minua kohti. Hätkähdän, millaisella määrätietoisuudella hän sen tekee. Tummissa silmissä kiiltää odotus, kun hän sanoo, katse tiiviisti kasvoillani:
”Totuus on, etten ole kutsunut sinua luokseni vain juoruillaksesi. Kerrohan minulle, Alisa. Mikäli sinulle tarjoutuisi tilaisuus mitätöidä sopimuksesi maagin kanssa ja palata takaisin perheesi luo. Varmistaa, ettei kukaan toinen ei enää koskaan koe samaa kohtaloa. Mitä vastaisit siihen?”
Tuijotan häntä. Minä ja Valve emme puhuneet moisesta, koska kumpikaan ei uskonut sellaista vaihtoehtoa – edes ehdotusta – mahdolliseksi.
”Mitätöidä?” toistan, hetkeksi aikaa kaikki suunnitelmamme ja roolini unohtaneena. En kykenisi kätkemään ilmeeni levottomuutta vaikka tahtoisin.
Edmundin kasvoille kohoava hymy muistuttaa hetken verran enemmän irvistystä.
”Hän on ollut piikki tämän valtakunnan lihassa jo pitkään, maagisulhasesi. Kutsuu itseään
korppikuninkaaksi eikä ole koskaan tunnustanut olevansa kuninkaan alamainen kuten hänen kuuluu. Millaista röyhkeyttä. Aiempi hallitsijamme oli hänen suhteensa kuolemaansa saakka aivan liian myötämielinen. Huolestuttavinta on, että niin moni täällä turvautuu yhä hänen pimeisiin voimiinsa. Kuvittelin Seremonian näyttävän ihmisille maagin todellisen luonteen, mutta niin ei käynyt.”
Viimeisistä sanoista tihkuu kitkerä myrkky. Edmund ei siis saanut mustattua Valven mainetta Seremonialla niin perusteellisesti kuin olisi tahtonut.
”Kohtalosi on aiheuttanut minulle suunnatonta murhetta”, Edmund jatkaa niin epäuskottavaan sävyyn, että minun olisi tukahdutettava iloton hymy, ellen olisi siihen liian hermostunut.
”Millainen kuningas oikein on sellainen, joka antaa maagin sanella, mitä hänen alamaisilleen tapahtuu? Et itse luultavasti edes ymmärrä, kuinka suuressa vaarassa olet hänen luonaan ollut – olet yhä. Niin kauan kun hän kulkee ihmisten keskuudessa, valtakuntani ei ole turvallinen. Pimeän taikuutensa takia minun on kuitenkin ollut lähes mahdotonta käydä häntä vastaan.”
Edmund vaikenee merkitsevästi.
”Sitten tulin ajatelleeksi sinua. Olet sidottu maagiin vastoin tahtoasi, pakotettu asumaan hänen linnassaan hänen seuralaisenaan. Mutta. Juuri sen vuoksi sinulla on jotakin, jota minulle ei ole; pääsy hänen luokseen. Se ja hänen – miksi sitä kutsuitkaan? Uskonsa siitä, ettet riko sopimustanne. Et luultavasti itse ymmärrä, kuinka kallisarvoisesta asiasta on kyse.”
Minä nielaisen. On kuin kurkkuuni olisi juuttunut terävä pala. ”En ymmärrä...”
Tällä kertaa Edmund hymyilee kuin olisi kertomassa minulle jotakin lempeää, armeliasta.
”Maagin kuoleman jälkeen mikään ei luonnollisesti enää pidättele sinua hänen luonaan.”
Kuolema. Hän haluaa Valven kuolevan minun avullani. Asia ymmärtäminen saa kylmän hyökymään lävitseni, vaikka sisimmässäni tiesin, mihin Edmund pyrki. Onko kyseessä aito ehdotus vai ansa? Yritän tulla asiasta jonkinlaiseen johtopäätökseen, päättää seuraavan askeleeni suunnan, mutta ajatukset pyörivät päässäni liian lujaa.
Edmundia mykkyyteni ei vaivaa. Hän pyörittelee pikaria jälleen käsissään, juo juomansa viimeiset rippeet.
”Emme toki suunnittele, että
sinä surmaisit hänet – se olisi kannaltasi epäilemättä varma kuolemantuomio.” Naurahdus, aivan kuin ajatus olisi huvittava. ”Ei, ei. Mutta on… eräs toinen, joka siihen pystyy. Liittolaiseni. Hän on odottanut sopivaa hetkeä jo pitkään. Kunhan hänelle vain taataan pääsy maagin linnaan niin, että maagin on liian myöhäistä estää sitä, loppu sujunee hyvin helposti. Se taas on sinun tehtäväsi. Oman osuutesi jälkeen sinun ei tarvitse olla todistamassa koko asiaa.”
Valven murhaa, siis. Minun on tehtävä kaikkeni, jotta viha ja inho eivät näkyisi kasvoiltani. Edmund puhuu Valven kuolemasta peittelemättä intoaan. Se saa hänet näyttämään jälleen hätkähdyttävän nuorelta, poikamaiselta. Liittolaisellaan hän tarkoittaa epäilemättä Reinaa. Mikä saa Edmundin kuvittelemaan, että Reina pystyisi käymään Valvea vastaan niin vaivattomasti?
Samassa kuitenkin ymmärrän. Olin typerä, etten ajatellut sitä heti. Mikäli Edmund todella suunnittelee moista, Reina käyttäisi mätää. Sen avullahan hän on surmannut taikuuden olentoja ja ihmisiä viimeisten kuukausien aikana. Muistan Valven epäilleen, että mätä tekee Reinasta jollain tapaa vahvemman.
Kun taas Valven sisällä oleva mätä ei ole luultavasti heikentynyt tänä aikana lainkaan.
Kasvoni valahtavat kalpeiksi. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö se osa suunnitelmasta olisi täysin aito. Huomaan viiveellä, että tällä kertaa Edmund on jäänyt odottamaan vastaustani. Vaikka sanani tuntuvat raskailta ja kömpelöiltä, onnistun ynähtämään:
”Kuinka se… oikein tapahtuisi? Liittolaisenne saapuminen linnaan, tarkoitan. Minun osuuteni siinä. Teidän korkeutenne. Ette ehkä tiedä, mutta maagilla on jonkinlaisia suojaloitsuja –”
Edmund heilauttaa kättään. ”Sinun ei tarvitse olla vielä selvillä yksityiskohdista.”
Kaltaisesi maalaistytön. ”Tärkeintä on, että kunhan palaat linnaan, pidät maagin puolellasi. Olet hänen kuuliainen lemmikkinsä kuten tähänkin asti. Kunhan oikea hetki koittaa, autat liittolaistani. Hän tulee huolehtimaan muusta, myös suojaloitsuista. Yhdessä me varmistamme, ettei sinulle käy kuinkaan. Saat vapautesi, Alisa Eljaksentytär, ja luonnollisesti palkitsen avunantosi ruhtinaallisesti. Sinua tullaan juhlistamaan sankarina.”
Niin varmasti. Kuuntelen kiihtyneenä raivokkaasti hakkaavaa sydäntäni. Myös valoni kipunoi, tempoo vasten Agnesin krafjaa kuin haluten päästä vapaaksi näkymättömyydestä, johon se on kiedottu. Maanittelen sen hiljaiseksi vain vaivoin. Mikään tuntemani loitsu ei hyödytä minua nyt, tuskin edes Agnesin siirtoloitsu. Minun on näyteltävä osani tässä tarinassa loppuun saakka, saatava selville, mikä heidän suunnitelmansa on.
”Muista, ettei tässä ole kyse pelkästään sinusta”, Edmund sanoo vakavasti, minua tiiviisti tarkastellen. Mielessäni käy, että ehkä minä olen sittenkin ollut hänelle koko ajan pelkkä pikkulintu. Sellainen, jonka hän odottaa laulavan käskystään. ”Tästä riippuu myös koko valtakunnan, ja samalla perheesi, kohtalo.”
Puren poskeni sisäpintaa. Vapaus morsiamen roolista ja samalla Valvesta, pääsy takaisin kotiin. Lupaus siitä, ettei minulle koituisi asiasta vaaraa. Mitä Edmundin suunnitelmaan oikein vastaisi tyttö, jona hän minua toivottavasti pitää? Suostuisiko hän moiseen epäröimättä, sekä itsensä että valtakunnan parhaaksi? Vai kuvottaisiko ehdotus myös häntä? Yritän ajatella itseäni sellaisena kuin olin kalvaslinnassa ensimmäisinä päivinä, silloin kun en vielä tiennyt Valvesta tai Seremonian todellisesta luonteesta mitään. Olin varuillani Valven suhteen, mutta inhosin silti hovia ja kuningasta paljon häntä enemmän.
Mikäli Edmund edes tarkoittaa mitään siitä, mitä hän minulle roolistani sanoo.
Osoittautuu, ettei minun ei tarvitse päättää vielä vastaustani. Pysyessäni vaiti Edmund toteaa huomattavasti kevyempään, tapaamisemme alusta tuttuun kohteliaaseen sävyyn:
”En toki voi olettaa, että tekisit tällaisen päätöksen heti. Mieti asiaa. Ehdimme puhua lisää vastaanottoni jälkeen. Se on järjestetty kunniaksesi – toivottavasti tulet nauttimaan siitä. Pääset kokemaan, millaista on olla kuninkaasi suosiossa.”
En heti ymmärrä, että se on merkkini poistua. Vasta kun Edmund käskee paikalle vartijan saattamaan minut ulos huoneesta, pakotan itseni niiaamaan ja kääntymään kannoillani. Joudun muistuttamaan itseäni jokaisella askeleella, ettei minun pidä juosta, etten saa näyttää, kuinka paljon tahtoisin vain paeta pois.
Koko sen ajan tunnen Edmundin katseen painavan selässäni.
**
