Otsikko: Liljoja
Ikäraja: S
Varoitukset: syömishäiriö, kuolema, itsemurha
Genre: draama, angst, yksiosainen
Haasteet:
Kuolema potenssiin X,
KesäetydejäMuuta: Vähän tällainen tajunnanvirtainen setti. Kuvaus läheisten kuolemasta lapsen näkökulmasta.
LiljojaIsä kuoli heinäkuun yhdestoista. Oltiin edellisenä iltana vielä äidin kanssa käyty vuodeosastolla katsomassa ja tilanne oli olosuhteisiin nähden hyvä. Jätettiin keräämäni liljakimppu maljakkoon sairaalan yöpöydälle ja isä kiitti.
Aamulla sitten soitettiin, että sinä iltana isä sulki silmänsä viimeisen kerran. En kuullut puhelua, mutta näin kun äiti vastasi puhelimeen. Ei kauaa tarvinnut arvailla, mistä oli kyse. Ei tarvinnut kysyä edes ”mitä”, vaikka tiesikin uutisten olevan sairaalasta. Tiesin tasan tarkkaan, mitä asia koski, kun äidin silmät sammuivat puhelimen laskemisen myötä hänen sanottuaan ”kiitos tiedosta”.
Olin valmistautunut siihen hetkeen koko kesän, mutta sen tullen en osannutkaan tehdä mitään. Rutistin kampaa kädessäni enkä juossut halaamaan itkuun purskahtanutta äitiä niin kuin oli tarkoitus. En tehnyt mitään.
Kampasin tukan loppuun ja menin pihakeinuun. Isä oli rakentanut sen vielä keväällä ennen sairaalajakson aloitusta. Vaikka hän oli heikkona ja yskiskeli verta aamuisin, hän halusi rakentaa minulle keinun, jota olin toivonut niin pitkään. Olin kiitollinen keinusta, vaikka tietysti olisin mieluummin vaihtanut kaikki maailman keinut ja niiden lapsille tuoman ilon siihen, että juuri minun isäni olisi vielä elossa.
Tietyllä tavalla olin onnellinenkin isän poismenosta, sillä tiesin, ettei hänellä olisi enää kipuja. Äidin takia minä toivoin isän heräävän henkiin, sillä äiti oli meistä se, joka ei osannut päästää irti. Enkä minä osannut päästää äidistä irti.
Kohtalokkaan puhelinsoiton jälkeen äiti ei enää juurikaan puhunut. Minä sain puhua senkin edestä, mutta jokainen sanani oli kysymys ja yhteenkään kysymykseen ei äiti vastannut muuta kuin ”en tiedä” tai ”kyllä kulta”.
Ennen isän kuolemaa luulin äidistä tulevan lohduton. Siihen minä olin varautunut. Olin valmistautunut halaamaan, rutistamaan ja lohduttamaan. Auttamaan keittiössä, siivoamisessa ja puutarhassa.
Mutta äidistä ei tullut lohduton, koska hänestä tuli ei mitään ja ei kukaan. Nimittäin sen lisäksi, että hän ei enää puhunut, hän ei tehnyt enää mitään muutakaan. Kaiket päivät äiti istui tuolissaan ikkunan ääressä, paikassa jossa hän aina oli istunut odottaessaan isää kotiin. Ruoka oli porissut hellalla odottamassa isää ja minä olin kiikkunut keinussa valmiin liljakimpun kanssa.
Nyt äiti ei tehnyt mitään muuta kuin odotti, vaikka eihän poismennyt koskaan tule töistä. Yritin monesti saada äitiä tekemään jotain, edes vastaamaan minulle kokonaisen lauseen eikä vain myöntäväisen hymähdyksen. Kolmen viikon aikana sain oma-aloitteisen lauseen ulos vain kerran ja senkin tarkoittamattani.
”Isäsi pitäisi näistä kukista.”
Olin niin häkeltynyt, että minun oli täytynyt juosta takaisin keittiöstä olohuoneen ikkunalle varmistamaan, että äiti oli todella sanonut jotain. Mutta äiti ei toistanut lausettaan ja sain taas huudella kysymyksiä ilmaan. Kuitenkin tiesin tasan tarkkaan, mitä äiti oli sanonut.
Siitä lähtien keräsin koko loppukesän liljoja äidin lempipaikan ikkunalaudalle. Joka aamu hain kimpun, mutta äiti ei enää toiste sanonut niistä mitään. Ei edes silloin, kun syksyn tullen liljat eivät enää kukkineet ja jouduin heittämään pois viimeisen lakastuneen kimpun.
Syksyn myötä aloin minäkin väsyä. Kyllä edelleen harjasin äidin pitkät hiukset tämän tuijotellessa tyhjin silmin ulos, mutta en jaksanut enää kysellä ja jutella. Meidän talossa tuli todella hiljaista.
”Koulu alkaa ensi viikolla”, sanoin sunnuntai-iltana, kun suin äidin punertavaa tukkaa, jollainen itsellänikin oli. Tapansa mukaan äiti hymähti selvästi kuulleensa sanani, muttei vastannut mitään.
”Minä olen päivät sitten poissa.”
En tietenkään olisi halunnut äitiä sillä tavalla jättää, mutta minun oli pakko käydä koulua. Kaveritkin jätin, koska minun oli tultava suoraan koulusta kotiin joka päivä katsomaan, että äiti söi ja sai elää puhtaassa talossa. Siitä huolimatta äiti laihtui jatkuvasti, koska en saanut häntä puhumalla syömään sinä aikana, kun olin poissa. Mitä pidemmiksi oppituntini venyivät, sitä enemmän äidin paino putosi.
Minä yritin. Minä yritin niin kovasti, mutta se ei riittänyt. Kuinka kovasti olisinkaan halunnut pelastaa äidin, mutta kuinka pelastaa sellainen, joka ei edes halua selvitä.
Ei äiti koskaan päässyt isän kuolemasta yli. Havahduin siihen todellisuuteen, kun äidin molemmat ranteet murtuivat kevyen näköisestä kompastumisesta. Hän oli niin hauras, että hänet otettiin suoraan osastolle valvontaan. Oli kuulemma jotain rytmihäiriöitäkin.
Kun tuli taas kevät, aloin viedä äidillekin liljoja, mutta äiti ei koskaan kiittänyt. Ja kun puhelin taas heinäkuussa soi, olisin yhtä hyvin voinut jättää vastaamatta. Vastasin kuitenkin ja nyt minäkin sanoin vain ”kiitos tiedosta”.
Viimeisen kerran otin hurjan kovat vauhdit pihakeinussa ennen kuin pankki ottaisi talon isän ja äidin lainan maksuksi. Keräsin kaikki pihan liljat ja koristelin niillä haudan, johon äiti laskettiin isän viereen.
Minä en kai koskaan päässyt äidin kuolemasta yli. Jollain tavalla koin, että olisin voinut estää sen. Halusin pitää kaiken pystyssä isän mentyä, mutten osannut. Nyt ei ollut enää mitään pystyssä pidettävää paitsi minä eikä kukaan minua pystyssä pitänyt. Ja kun minä päättötodistus kädessä seisoin kirkontornissa, ei ollut ketään sanomassa puhelimeen ”kiitos tiedosta” tai keräämässä kukkia.
