Title: Vielä on aikaa puhua
Author: Evelix
Beta: Suensielu
Fandom: Hobitti (elokuvatrilogia)
Pairing: Bilbo/Thorin
Rating: S
Genre: drama, angst
Disclaimer: En omista hahmoja enkä miljöötä, kunnia niistä kuuluu J.R.R. Tolkienille. En saa tästä rahaa tai muutakaan korvausta.
Summary: Vaikka muistojen jakaminen helpotti, se myös sattui. Vanhat haavat repeytyivät auki, vaikkeivät ne olleet koskaan edes ehtineet kunnolla umpeutua.A/N: Kuuntelin tässä muutama päivä sitten Haloo Helsingin
Lähtövalmiina-biisiä ja sain siitä idean tällaiseen ficciin. Tekstistä piti tulla alunperin yhtenäinen, mutta päädyin kuitekin jostain syystä kirjoittamaan raapaleita. Ficin nimi on napattu tuon kappaleen sanoituksesta.
Suensielulle kiitos betaamisesta. (: Eipä tässä kai sitten muuta, toivottavasti tykkäätte, ja kommentit ovat tervetulleita.
Vielä on aikaa puhua
Matkattuaan meren yli ja saavuttuaan Kuolemattomille maille Bilbo Reppuli oli todella uskonut saavansa vihdoinkin rauhan. Aivan kuten Frodo, joka siitäkin huolimatta, että kaipasi ystäviään, näytti vilpittömän levolliselta ja onnelliselta. Mutta Bilbo ei pystynyt siihen, vaikka ulkoisesti siltä saattoi näyttääkin.
Vuosien saatossa hän oli oppinut esittämään iloista, ja sitä samaa roolia hän piti yllä edelleen. Vaikka hän tiesi, ettei enää olisi tarvinnut, ettei enää olisi pitänyt. Kätkemällä tunteensa Bilbo ei tulisi koskaan saamaan rauhaa edes Valinorissa, mutta loppujen lopuksi vanha hobitti ei jaksanut paljoakaan välittää siitä. Korkea ikä alkoi kiristää otettaan, ja Bilbo tiesi, ettei hänellä olisi enää paljoakaan aikaa jäljellä.
*Aika oli kulunut kuin siivillä, mutta silti nuo kaikki yksin vietetyt vuodet olivat tuntuneet Bilbosta tuskallisen pitkiltä. Tai no, olihan hänellä ollut Frodo ja oli edelleenkin, mutta hänen viereltään puuttui eräs, joka oli saanut hänet tuntemaan itsensä merkitykselliseksi, rakastetuksi, ainutlaatuiseksi.
Sinä hetkenä, kun hobitti oli ymmärtänyt, ettei Vuorenalainen kuningas kuullut hänen puhettaan kotkista, oli hänen sydämensä särkynyt tuhansiksi sirpaleiksi. Sinä hetkenä, kun elämä oli sammunut Thorinin silmistä, myös pala Bilboa oli kuollut. Ja sinä päivänä hobitti oli vetäytynyt syvälle kuoreensa eikä kertonut totuutta kenellekään, ei edes Frodolle.
Ja vaikka Gandalf, vanha veikko, näki hänen lävitseen, ei tämä koskaan sanonut mitään.
*Sitten tuli kuitenkin päivä, jolloin Gandalf ei enää pysynyt hiljaa.
Oli aurinkoinen loppukesän päivä, ja Bilbo oli mennyt rannalle. Hän istui kalliolla katsellen merta ja tunsi sydäntään kovertavan kaipuun kasvavan hetki hetkeltä yhä voimakkaammaksi. Näin ei voisi enää jatkua.
Samassa hän kuuli vierestään epämääräistä ääntä, joka syntyy piipun sytyttämisestä (tai pikemminkin turhautuneista sytyttämisyrityksistä). Hobitti vilkaisi sivulleen ja huomasi Gandalfin ilmestyneen siihen jostain, istuneen viereensä aivan kuten silloin kauan sitten, Viiden armeija taistelun jälkeen. He istuivat siinä, katselivat merelle ja olivat hiljaa.
”Rakas Bilbo”, Gandalf lopulta sanoi, ”minä tiedän, mitä mielessäsi liikkuu.”
Bilbo ei kääntänyt katsettaan. Velho sai lopultakin piippunsa syttymään.
*Gandalfin piipusta ilmaan leijailevat savurenkaat toivat Bilbon mieleen muistoja menneiltä ajoilta. Hobitti seurasi, kuinka ne kulkeutuivat kevyen merituulen mukana kauemmas horisonttiin, kunnes lopulta haihtuivat pois näkyvistä.
”Frodo on huolissaan sinusta.”
Gandalf puhui jälleen. Bilbo ei vieläkään kääntänyt katsettaan, mutta hänen kurkustaan karkasi syvä huokaus. Velho oli oikeassa, Frodo ei ollut ollut viime aikoina oma itsensä ja Bilbo tunsi syyllisyyttä ymmärtäessään olevansa syypää siihen. Ei ollut oikein, että Frodo murehtisi hänen vuokseen, ei täällä, ei nyt, eikä koskaan.
”Gandalf, minun aikani on loppumassa” hän sai lopulta sanotuksi heikolla äänellä.
”Ja sitä suuremmalla syyllä sinun täytyy puhua hänen kanssaan”, velho vastasi hiljaa.
*Muutaman päivän asiaa pohdittuaan Bilbo teki päätöksen; hän kertoisi Frodolle Thorinista. Ei kaikkea, mutta sen verran, että tämä ymmärtäisi ja voisi lakata murehtimasta. Niinpä Bilbo pyysi Frodon mukaansa rannalle (tässä vaiheessa alkoi olla jo ylipäänsä ihme, että Bilbo jaksoi kävellä sinne asti).
Bilbo oli olettanut, että toinen alkaisi heti tilaisuuden tultua kysellä, mikä häntä oikein vaivasi, mutta Frodo olikin aivan hiljaa, auttoi hänet istumaan kiven päälle ja sitten alkoi katsella merelle. Antoi Bilbolle aikaa, odotti, että tämä alkaisi puhua.
Ja lopulta Bilbo alkoi. Hän kertoi alkuvaikeuksista, halauksesta Otavankalteella ja ensisuudelmasta Beornin talossa, mutta tietyt muistot hän päätti pitää visusti sisällään.
*Bilbo puhui ja puhui, kertoi tarinaa niin kauan, että heiltä molemmilta ehti kadota ajantaju. Välillä hänen täytyi keskeyttää ja vetää syvään henkeä, sillä vaikka muistojen jakaminen helpotti, se myös sattui. Vanhat haavat repeytyivät auki, vaikkeivät ne olleet koskaan edes ehtineet kunnolla umpeutua.
Kun Bilbo viimein sai vietyä kertomuksen loppuun, katseli Frodo vieläkin merelle, tuijotti kauas horisonttiin. Ulkopuolisen silmiin hän olisi saattanut vaikuttaa poissaolevalta, mutta Bilbo tiesi tämän kuunnelleen hänen tarinansa – tai siis hänen ja Thorinin tarinan – alusta loppuun saakka. Nyt heidän välillään vallitsi hiljaisuus ja oli Bilbon vuoro odottaa.
Kun Frodo lopulta käänsi katseensa, olivat hänen siniset silmänsä täynnä kyyneleitä.
*Seuraavana yönä Bilbo palasi unissaan Ereboriin, taas kerran. Hän oli nähnyt saman unen lukemattomia kertoja, ja jokainen kerta hän oli herännyt kyyneleet silmissä, usein omaan huutoonsa. Lohikäärmetauti, Arkkikiven vieminen, Thorinin raivo, taistelun vaiheet, Thorinin kuolema. Sama kaava oli toistunut vuosikymmenten ajan.
Nyt jokin oli kuitenkin toisin. Itse asiassa kaikki oli toisin; Thorin ei sairastunut, taistelua ei ollut, Azogia ei ollut. Vuorenalainen kuningas ei siis kuollut, mutta se ei tarkoittanut, että uni olisi ollut onnellinen. Bilbo ei voinut koskettaa Thorinia. Hobitin tulessa lähelle kääpiö vetäytyi kauemmas toistellen samaa lausetta: ”Ei täällä, mutta edempänä.”
Bilbo ymmärsi lauseen merkityksen, mutta myös asian mahdottomuuden.
*Bilbo ei nähnyt enää seuraavaa auringonnousua. Hänet löysi aamulla Frodo, joka itse asiassa oli luullut toisen vain nukkuvan, ja vasta mentyään lähemmin katsomaan hän oli ymmärtänyt, ettei Bilbo hengittänyt enää. Kasvoillaan vanhuksella oli ollut onnellinen hymy ja nyrkissään tämä oli puristanut pientä tammenterhoa.
Frodo oli tietysti surullinen Bilbon poismenosta, mutta myös onnellinen siitä, että oli viimeisenä iltana saanut kuulla syyn ajoittain hyvinkin poissaolevaan käytökseen, joka oli vaivannut häntä jo vuosien ajan.
Bilbo haudattiin kauniille paikalle eräänä syksyisenä iltana auringon painuessa mailleen. Ensimmäisenä keväänä hobitin poismenon jälkeen maasta haudan vieressä pilkisti jalopuun vesa, ja vuosien saatossa sille paikalle kasvoi jykevä tammi.