Ficin nimi: Jos itkisit onnesta
Kirjoittaja: tellie
Fandom: Sanctuary
Genre: drama
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Nikola, Helen, John
Tiivistelmä: Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Nikola kertoo Willille olleensa rakastunut lukemattomia kertoja. Hän tunnustaa tunteen olevan irrationaalinen ja itsetuhoinen impulssi, joka vain naamioi itsensä onneksi.
Varoitukset: Itsetuhoisuus
A/N: Iski hirveät himot kirjoittaa Sanctuarya xD Niin pitkälle en sentään mennyt, vaan tämä on vanhempaa tekstiä useamman vuoden takaa, nyt vähän oikoluin ja sillattiis vaan.
Jos itkisit onnesta
Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Nikola kertoo Willille olleensa rakastunut lukemattomia kertoja. Hän tunnustaa tunteen olevan irrationaalinen ja itsetuhoinen impulssi, joka vain naamioi itsensä onneksi.Helen katsoi kelloaan. Edellisestä vilkaisusta oli kulunut lähes kaksi tuskastuttavan pitkää minuuttia. Nikola oli myöhässä.
Myöhästely ei ollut yksi hänen kieltämättä monilukuisista paheistaan, eikä Helen voinut olla huolestumatta. Kerran toisensa jälkeen järki huomautti, että Nikolan jos jonkun saattoi sanoa olevan turvassa. Silti huoli kieltäytyi haihtumasta.
Helen syytti tunteesta raskaushormoneita. Huolen lisäksi ne olivat tuoneet mukanaan liitoskivut, turvotuksen, alhaisen hemoglobiinin ja sen aiheuttaman huimauksen, sekä tietysti alkuraskauden hirvittävän uupumuksen. Juuri sen vuoksi Helen oli uskonut Sanctuarynsa sijaiselleen jo hyvissä ajoin ja siirtynyt pieneen rauhalliseen kylään, jossa suunnitteli pysyttelevänsä ainakin synnytykseen asti.
Jälkiviisaasti Helen toivoi, että olisi valinnut lämpimämmän kylän. Hän tuijotti nopeasti pimenevään metsään ja kipristeli palelevia varpaitaan. Myöhäissyksyn, tai ehkä alkutalven kylmä tuuli paiskoi räntää kuolleille lehdille.
Minuuttiviisari oli edennyt melkein neljä pykälää sitten edellisen vilkaisun. Huoli Nikolasta tuntui taas pienenä pistoksena Helenin sydänalassa.
Vai oliko se sittenkin pelkkä lihaspistos? Kahdeksannen kuun raskausvatsan kannattelu oli omiaan aiheuttamaan lihaspistoksia.
Kipu meni nopeasti ohi, mutta Helen tunsi olonsa poikkeuksellisen surkeaksi. Vaikka bussipysäkin aaltopeltinen katto suojasi häntä sateelta ja kolme vaneriseinää loivat jonkinlaista tuulensuojaa, kaikki hänen vaivansa tuntuivat moninkertaistuvan kylmässä. Sää tuntui herättäneen vauvankin, joka pahensi Helenin tukalaa oloa kieppumalla villisti kohdussa.
Kun auton etuvalot kääntyivät kohti pysäkkiä, Helen olisi voinut huokaista helpotuksesta. Hän ei erityisesti odottanut uutta ikävystyttävää iltaa seuranaan pino VHS-kaseteille nauhoitettuja Kauniita ja Rohkeita, mutta ainakin talossa oli lämmin ja Nikolan nenäkkäät kommentit saippuasarjan tapahtumista saivat hänet usein nauramaan. Silti Helen toivoi, että vanha tv olisi löytänyt edes yhden kanavan.
Kun auto ajoi lähemmäs, Helen huoahti pettymyksestä. Auto kuului hänen ja Nikolan naapureille, ehkä kuusissakymmenissä olevalle avioparille.
Sekä rouva että herra olivat miellyttäviä ihmisiä ja aina kohteliaita naapureilleen, vaikkakin Helen epäili, ettei kumpikaan erityisesti pitänyt Nikolasta. Helen ymmärsi heitä. Ottaen huomioon kuinka Nikola nykyään käyttäytyi, olisi ollut ihme, mikäli hän olisi ollut pidetty mies pienessä kyläyhteisössä.
Kun auto kaarsi bussipysäkille, rouva Gray väänsi ikkunan auki. Surkeudestaan huolimatta Helen onnistui loihtimaan kasvoilleen jonkinlainen kohteliaan hymyn.
”Iltaa”, hän toivotti rouvalle, joka maiskautti suutaan paheksuvasti.
”Kulta pieni”, hän sanoi, mikä ärsytti Heleniä suuresti. ”Mitä sinä täällä teet, tähän aikaan? Ei täällä enää busseja kulje. Sinun tilassasi pitäisi saada levätä kotonaan! Sano poikaystävällesi, että minä käsken häntä kuljettamaan sinua.”
Helen arveli, etteivät rouva Grayn käskyt juuri hetkauttaneet Nikolaa. Hän harkitsi hetken puolustavansa ystäväänsä (jonka kyläläiset olivat välittömästi mutta virheellisesti olettaneet hänen poikaystäväkseen ja hänen lapsensa isäksi), mutta bussipysäkillä odottelun surkeus vei parhaan innon puolustella ketään.
”Nicon piti hakea minut täältä melkein puoli tuntia sitten. Hän on myöhässä.”
”Puoli tuntia, tässä säässä! Sinun sopisi läksyttää häntä, kunhan näet hänet seuraavaksi. Näytät siltä, kuin olisit jäässä luita ja ytimiä myöten. Hyppää kyytiin, me viemme sinut kotiin.”
Helen päätti totella. 'Nico' saisi huolehtia itse itsestään.
Helenin huoli palasi, tai ehkä se oli se sama lihaspistos.
Räntä iskeytyi uudenkarhean Lamborghinin tuulilasiin suurina möhkäleinä. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat puolelta toiselle, mutta näkyvyys oli lähellä nollaa. Nikola ei piitannut siitä, kuten ei myöskään sohjosta, joka muodosti vaarallisia kinoksia tielle. Tie oli mutkainen, mutta Nikola painoi kaasun pohjaan. Huomattava osa matkasta taittui jo sivuliu'ussa.
Nikola tiesi, että viiden minuutin kuluttua hänen olisi pitänyt hakea Helen bussipysäkiltä. Yhtä hyvin hän tiesi, ettei aikonut hakea Heleniä ja viedä häntä tylsään, surkeaan vuokrataloon, jossa ainoa tekeminen oli tylsän, surkean saippuasarjan tuijottaminen. Nikola vihasi taloa, ja vielä enemmän hän vihasi saippuasarjaa.
Ja vaikka hän olisi mennyt ja hakenut Helenin, mitä luultavimmin hänet olisi joka tapauksessa heitetty pihalle tämänpäiväisen jälkeen.
Oikealla kädellään Nikola hapuili pelkääjänpaikan istuinta. Ensin hänen kätensä löysi tarkkuuspistoolin, sitten kulmikkaan tequilapullon, jonka hän poimi ja josta hän joi pitkän kulauksen.
Ei niin, että tequilalla olisi ollut häneen sen enempää vaikutusta kuin viinilläkään (ehdottomasti vampyyrina olemisen huonoin puoli, Nikola ajatteli kitkerästi), mutta halvan tequilan polte sopi tilanteeseen parhaiten. Eikä hänellä sitä paitsi ollut valinnanvaraa.
Tie auton edessä teki jyrkän mutkan vasemmalle. Mutkan oikealla puolella kohosi pystysuora kallioleikkaus, jota kohti auto luisteli pitkin sohjoista asvalttia. Nikola heitti pullon pelkäänjänpaikalle vaivautumatta edes sulkemaan korkkia. Sitten hän hymyili, sulki silmänsä ja irrotti otteensa ratista. Hän tunsi, kuinka auton oikea eturengas upposi pientareeseen ja kuinka auto kääntyi kahdesti katon kautta ympäri ennen kuin iskeytyi kallioon. Lamborghinin pellit rutistuivat helposti kuin alumiinisen oluttölkin kyljet. Sisään satoi pirstoutunutta lasia.
Hän istuu koko kylän kurjimmassa pubissa. Valitettavasti kylän kurjin pubi on myös sen ainoa, ja näin ollen ainoa paikka josta saa edes jonkinlaista viiniä ja seuraa (huonoa juomaa ja vielä huonompaa seuraa).
Asiakaskunta on vähintään yhtä kurja kuin pubikin. Lähinnä vanhoja juoppoja, jotka inhoavat Nikolaa sydämensä pohjasta. Älyllisen rehellisyyden nimissä Nikola myöntää, että hänen omalla asenteellaan saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa, mutta se ei estä häntä vihaamasta juoppoja takaisin.
Nikola antaa otsansa laskeutua pöydän pintaan. Hetkittäin, hän pohtii, hän osaa olla käsittämättömän typerä.
Helenin elämän ja työn seuraamien oli vielä jokseenkin hyvä ajatus. Druitt on pilkannut Nikolaa siitä kerran jos toisenkin, mutta itsestään selvistä syistä Nikola on aina pitänyt itseään kaikkien niiden kommenttien yläpuolella, joita Viiltäjä-Jack on aiheesta esittänyt.
Sen sijaan oli typerää ottaa yhteyttä Heleniin heti, kun tieto raskaudesta tuli julki. Nikola syyttää uteliaisuuttaan ja jossain määrin opportunistista tiedonhaluaan, mutta pääosin mustasukkaisuuttaan. Yli sata vuotta ystävyyttä, ja Helen meni ja antoi jonkun epäilemättä tylsämielisen idiootin saattaa itsensä raskaaksi!
Helen ei edes suostu kertomaan, kuka lapsen isä on.
Nikola nyrpistää nenäänsä inhoten. Hän ei halua ajatella Helenin lapsen isää, eikä etenkään Heleniä hänen kanssaan.
Hän ajattelee silti, koska ei osaa olla ajattelematta.
Nikola onnistuu pitämään vampyyrinpiirteensä piilossa ainoastaan puremalla hampaansa yhteen ja puristamalla kätensä nyrkkeihin. Olisi typerää päästää piirteet valloilleen pienen kylän ainoassa pubissa. Se olisi melkein yhtä typerää kuin yhteyden ottaminen Heleniin heti, kun tieto raskaudesta tuli julki.
Totta on, että Nikolan aikeet olivat hyvät, tai ainakin suhteellisesti ottaen. Hän tarjoutui sijaiseksi Sanctuaryn johtoon ystävänsä äitiysloman ajaksi, mutta Helen kieltäytyi jyrkästi. Nikola ei syytä häntä siitä, sillä hän tuntee itsensä ja omat temppunsa. Sen sijaan hän syyttää Heleniä siitä, että tämä pyysi hänet seurakseen kurjaan pikkukylään, ja itseään siitä, että hän suostui.
Tyhmä, tyhmä mies. Ajatus murjoo Nikolan egoa, mutta joskus on vain eriteltävä omassa mielessään omat virheensä. Katsoa peiliin ilman, että pystyy tarjoamaan itselleen minkäänlaisia tekosyitä tai selityksiä.
Nikola rentouttaa nyrkkinsä. Hän valmistautuu lähtemään. Päivärutiinin mukaan pian on hänen aikansa lähteä hakemaan Helen bussipysäkiltä läheltä vanhainkotia, jossa Helen on vapaaehtoisena auttamassa ja viettämässä aikaa lähes ikäistensä kanssa.
Päivärutiiniin tulee kuitenkin muutos kookkaan arpikasvoisen miehen ja hänen äänensä myötä.
”Nikola!” arpinaaman tuttu ääni jylisee uhkaavana.
Puhuteltu nostaa otsansa pöydästä ja kohtaa Johnin katseen.
”Miten sinä löysit meidät?”
”Nico Teslen ja Helen Magnus? Kuinka tyhmänä te minua pidätte?”
Nikola tuhahtaa piittaamatta Johnin ilmiselvästä uhkaavuudesta. ”Anna kun muotoilen uudestaan: miksi sinä etsit meidät?”
”Mitä luulet? Unissanikaan en olisi voinut aavistaa sinun ja Helenin päätyvän rakastavaisiksi! Vatsaani kääntää ajatella Heleniä ja rotannaamaista muotoasi yhdessä”, John mylvii, tarttuu pienempää miestä käsivarresta ja pakottaa hänet seisomaan.
Nikolan silmät kiiltävät mustina ja hän tarttuu naapuripöydän pulloon. Vaikka baaritappelut eivät ole hänen ominta alaansa, vaihtoehtoja tilanteen kehittymiselle näyttää olevan vähän.
John ei kuitenkaan ole tyhmä mies. Hän tietää, että vaikka ei haluaisi mitään niin kovasti kuin määritellä termin tuska uudelleen Nikolaa koekappaleena käyttäen, valittu lähestymistapa paljastaa aivan liikaa heistä molemmista.
”Jatketaan ulkona”, hän murahtaa, ote Nikolan käsivarresta edelleen tuskallisen lujana. Molemmat haihtuvat ilmaan pubin ällistyneiden vakioasiakkaiden silmien edessä vain ilmestyäkseen parkkipaikalle pubin ulkopuolella. Harmaa taivas on juuri alkanut syytää räntää.
Nikola on raivoissaan, ja se tuntuu uskomattoman hyvältä. Hänen kyntensä ovat täydessä mitassaan, terävät hampaansa paljastetut ja verenhimonsa voimakkaampi kuin kuukausiin. Hän tietää, ettei voi viipyä kylässä enää hetkeäkään.
Hän haluaisi edes pienen maistiaisen verestä ennen lähtöään, muttei halua aiheuttaa liikaa ongelmia Helenille, joten hänen on pakko hillitä itsensä. Korkkaamaton, yhä ehjä tequilapullo auttaa häntä saamaan sanat suustaan.
”Lapsi ei ole minun. Me emme ole rakastavaisia.”
John ei ole vakuuttunut, mikä ei yllätä Nikolaa.
”Mitä sinä sitten teet täällä kaksin hänen kanssaan? Kenen se on?”
Nikola ei voi hillitä kasvoilleen pyrkivää virnistystä, eikä hän edes yritä.
”En tiedä. Helen ei kerro. Lahjonta, uhkailu kiristys... Seuraava vaihtoehto on kidutus, mutta se ei taida olla sopivaa, ottaen huomioon. Minä taas en osannut sanoa ei kauniille naiselle, kun hän pyysi minua seurakseen. Se on totuus, Jack. Usko tai älä.”
”Älä puhu hänestä tuohon sävyyn!”
Suoraan ansaan! Nikolan virnistys levenee.
”Tarkoitatko, että minun pitäisi sanoa häntä vanhaksi rumaksi kantturaksi? Raskaus ei ehkä ole ollut hänelle armollinen, mutta tuskin tilanne nyt niin pahaksi on päässyt. Sitä paitsi minä olen aina pitänyt kypsistä naisista.”
”Tesla, sinä...”
Nikola nauraa terävää naurua, joka vaikenee yhtä nopeasti kuin alkoikin.
”Näitkö suuren vaaleanvihreän talon tässä lähellä?” hän kysyy. ”Vie minut sinne. Otan auton ja karistan tämän surkean paikan tomut proverbaalisista saappaistani.”
John tarttuu uudelleen Nikolaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaksikko ilmestyy talon, tai pikemminkin kartanon ulkopuolelle. Heidän vieressään on seudun ainoa urheiluauto, tummanpunainen Lamborghini.
Nikola avaa tequilan ja juo pitkän kulauksen. Hän iskee auton kuljettajanpuoleisen sivulasin rikki paljaalla kädellään ja avaa auton keskuslukituksen. Lasin viiltämät haavat paranevat nopeasti jättäen jälkeensä vain ohuet veriviivat ehjälle iholle.
Auton käynnistäminen ilman avainta ei ole Nikolalle temppu eikä mikään.
”Huviajelulle?” Johni kysyy ääni sarkasmia ja vaivoin tukahdutettua kiukkua tihkuen.
”Liity seuraan, kaikin mokomin”, Nikola vastaa tarkoituksellisen teennäisesti. Kun hänen hapuilevat kätensä löytävät kuljettajan penkin alta tarkkuuspistoolin, hänen ilmeensä kirkastuu.
”Älä huido minua tuolla”, John määrää, mutta avaa pelkääjänpuolen oven. Hän ottaa mukavan asennon, muttei anna itsensä rentoutua liiaksi – ei ole viisasta rentoutua vampyyrin seurassa, ei etenkään, mikäli ilmassa on selvittämättömiä asioita.
Nikolan ja Johnin välillä on aina ollut ja tulee aina olemaan selvittämättömiä asioita.
Nikola antaa renkaiden sutia ja moottorin parkua. Hän kiihdyttää kohti kylän keskustaa, eikä hidasta edes pubin kohdalla, vaikka päästää irti ratista.
John tarttuu rattiin lähinnä siksi, että ohjaaminen vaikuttaa helpoimmalta tavalta pitää itsensä yhtenä kappaleena. Nikola puolestaan tarttuu tarkkuuspistooliin kaksin käsin ja ampuu kohti pubia ja sen ovimiestä, joka on kuluneina kuukausina ärsyttänyt häntä poikkeuksellisen paljon.
Ovimies ulvahtaa kivusta ja tarttuu pohkeeseensa. Nikola hymyilee synkästi, painaa kaasun pohjaan ja tarttui taas rattiin.
”Minä en aio olla osa tätä leikkiä”, John sanoo.
Nikola ei vastaa, mutta on oikeastaan hyvillään, kun pelkääjänpaikka tyhjenee. Hän saa kaikessa rauhassa ajaa aivan liian kovaa aivan liian liukkaaseen kaarteeseen.Paksu musta savu nousi Lamborghinin rutistuneen konepellin alta. Hiljaisuutta onnettomuuspaikan yllä rikkoivat vain lämpöelämisen aiheuttamat hiljaiset naksahdukset. Ilmassa leijui öljyn ja bensiinin haju. Ellei taivas olisi ollut paksussa pilvessä, metrien säteelle levinneet lasinpalaset ja metalliromu olisivat kimaltaneet vähässä valossa.
Nikola väänsi oven auki ja kompuroi ulos. Hän pudisti lasia vaatteistaan ja hiuksistaan ja kääntyi katsomaan autonromua. Sievää jälkeä pohdittavaksi paikalliselle poliisille.
Mistä puheen ollen, oli parasta vaihtaa maisemaa ennen kuin poliisi löytäisi paikalle. Ovimies oli epäilemättä soittanut virkavallan paikalle, eikä maalaispoliisi yleisesti suhtautunut hyvällä edes pieniin ja harmittomiin drive by -ampumisiin.
Nikola virnisti ja alkoi taittaa matkaa jalan. Mitä itsetuhoisiin impulsseihin tuli, vampyyrina olemisessa oli puolensa. Nikola pudisti vielä kerran lasia tukastaan ja lupasi itselleen, että kun hän pääsisi seuraavaan kaupunkiin, hän lähettäisi Helenille postikortin. Siinä hän kertoisi olevansa kunnossa, ja oikeastaan jollain lailla pahoillaankin.
