Evelix: Jep, ja jos mitenkään mahdollista, niin tämä menee vielä hieman surkeampaan suuntaan näiden kanssa, elieli... Pidä ne nenäliinat edelleen siinä vieressä... Tarinan loppumisen ei pitäisi olla surkeaa, koska mä kirjoittelen täällä parasta-aikaa erästä fix-ittiä (sekä tästä että BotFA:sta), joten tämän loppuminen tarkoittaa vain sitä, että voit alkaa odottaa sen kolahtavan postiluukustasi!
Mutta joo, tiedän tunteen, että oli surkeaa lopettaa tämä tällä lailla... En nyt osaa vastata loppukommenttiisi mitenkään fiksusti, koska snifff, mutta sanottakoon sen verran, että olen pahoillani itkuista, mutta tykkään siitä, että tekstini aiheuttaa tunteita muissakin kuin itsessäni. Näiden viiden seuraavan raapaleen myötä sanommekin sitten hyvästit tälle tarinalle, toivottavasti olet pitänyt matkasta tänne asti!
P.S. Jos siellä nyt joku on sattunut lukemaan tätä salaa, niin tässä kohtaa olisi ihan mukava kuulla sinustakin jotain!
Mitä tykkäsit tarinasta kokonaisuutena, oliko joku raapale ylitse muiden, jne.? (Ei sillä, saat säkin Evelix vastata näihin, yritän vain herätellä niitä, jotka ehkä ovat lukeneet tätä kommentoimatta...
)
A/N: Näissä pätkissä on vuosi NA 114, eli päähenkilönelikkomme ovat jo kaikki siirtyneet Mahalin saleihin, eikä heidän ikävuosillaan ole enää mitään merkitystä.
96 – Mahalin saleissa osa 1
Sólveig katseli ympärilleen valtavassa salissa. Hän oli odottanut tänne pääsemistään jo kauan, mutta nyt kun hän oli täällä, ei hän ollutkaan varma, halusiko olla täällä.
”Sól?” hän kuuli tutun äänen kysyvän, muttei kuitenkaan sen, jota oli niin pitkään odottanut. Vanha nainen pyörähti ympäri.
”Missä hän on?” hän kysyi. Fíli näytti aivan samalta kuin nainen oli muistanutkin tämän kääntyessä osoittamaan taakseen. Kaivattu henkilö istui nojailemassa pylvästä vasten syvällä ajatuksissaan. Sólveig lähti kävelemään tätä kohti, mutta tunsi ensin käden tarttuvan häneen.
”Sól, hän ei ole se sama Kíli, joka lähti Sinivuorilta”, Fíli sanoi epämääräisesti, muttei suostunut kuitenkaan tarkentamaan asiaa sen enempää itse.
97 – Mahalin saleissa osa 2
”Kíli?” Sólveig kysyi lähestyessään maassa istuvaa kääpiötä. Tämä nosti katseensa käsistään.
”Sól? Oletko se todellakin sinä?” tämä kysyi ja puhuteltu nyökkäsi. Hän hymyili, koska Kíli muisti hänet, mutta hänen hymynsä hyytyi, kun Kíli katsoi häntä tuskaisena.
”Kíli? Mikä nyt on hätänä?” Sólveig kysyi huolestuneena. Hän ei ollut ikinä nähnyt Kíliä tällaisena.
”Minä… Sinä… Me…” toinen takelteli sanoissaan pystymättä muodostamaan edes kokonaista lausetta katsoessaan naista silmiin. Kíli kääntyi taas katsomaan käsiään.
”Sinä olet rakastunut toiseen.” Sólveigin lausahdus ei ollute kysymys, se oli toteamus, mutta silti toisen nyökkäys tuntui kuin kirveen iskulta suoraan sydämeen.
”Keneen?” hän kysyi, mutta toinen ei vastannut hänelle.
98 – Mahalin saleissa osa 3
Sólveig istui erään parven kaiteella ja katseli sieltä alas pohtien, miltä mahtaisi tuntua, jos hän tipahtaisi sieltä alas. Ei varmastikaan yhtä pahalta kuin tunne siitä, että rakastamasi henkilö rakastikin jotain toista. Eihän se nyt Kílin vika ollut, koska tunteilleen ei voinut mitään, mutta Sólveigiin sattui silti enemmän kuin hän halusi myöntääkään.
Sólveig halusi palata takaisin menneisyyteen. Aikaan ennen kuin Kíli lähti Sinivuorilta, koska silloin kaikki oli ollut vielä niin kuin piti. Silloin Kílillä oli vielä ollut edes jonkinlaisia tunteita häntäkin kohtaan. Muitakin kuin veljellisiä siis, tai ainakin niin tämä oli vannonut silloin. Ellei sekin ollut ollut unta, kuten Sólveig pelkäsi.
99 – Mahalin saleissa osa 4
Kíli kyyhötti pylvään juurella ja yritti kadota näkyvistä. Häneen sattui katsoa Sólveigin kärsivän sen takia, ettei hän pystynyt vastaamaan tämän tunteisiin. Nyt Kíli kirosi Ereborin reissuaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Jos hän ei olisi lähtenyt Sinivuorilta silloin, kaikki olisi mennyt paljon paremmin. Hän olisi voinut elää pitkään ja enemmän tai vähemmän onnellisena Sólveigin kanssa, kuten äitikin oli kaavaillut.
Se vain ei ollut sopinut jonkun toisen suunnitelmiin. Kíli kirosi olematonta tuuriaan noustessaan pylvään juurelta. Miten juuri hän oli joutunut tällaiseen sotkuun? Eihän hän ollut edes mitenkään tavoiteltava poikamieskääpiö, Fílihän se kruununprinssi tässä oli ollut? Miten siis hänestä tuli se tavoittamaton unelma?
100 – Mahalin saleissa osa 5
”Sól?” Kíli kuiskasi ja toinen käänsi päänsä tämän suuntaan. Sólveig horjahti hieman kaiteella, joten Kíli tarrasi tätä olkapäästä, ettei toinen tipahtaisi.
”Sól, olen niin kamalan pahoillani”, Kíli aloitti, mutta toinen keskeytti tämän:
”Tiedän, ettet voi sille mitään, enhän minäkään pysty lopettamaan sinun rakastamistasi.”
Tummahiuksinen kääpiö nyökkäsi vastaukseksi.
”Saanko istua viereesi?” Kíli kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua ja toisen nyökättyä tämä istahti kaiteelle ja heitti jalkansa sen yli. Sólveigkin kääntyi katsomaan takaisin kaukaisuuteen.
”Mietitkö ikinä mitä olisi voinut tapahtua, jos et olisi lähtenyt?” Sólveig kysyi yhtäkkiä katsoen visusti eteensä.
”Joka päivä”, Kíli vastasi, eikä Sólveig pystynyt enää estämään yksinäistä kyyneltä vierähtämästä poskelleen.