Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: S
Fandom: Final Fantasy X
Tyylilaji: hurt/comfort kourallisella angstia ja hyppysellisellä siirappia, AU:ksi tulkittava
Paritus: Auron/Rikku
Vastuuvapaus: Final Fantasy X:n inspiroiva maailma kuuluu Square Enixille ja luojilleen, enkä saa sillä leikkimisestä rahaa.
Yhteenveto: Sinä yönä ja kaikkina tulevina öinä Rikku oli hänen pieni linnunluinen naurava vankinsa. A/N: Siis mä en usko tätä itsekään, mutta tässä tää nyt on! Ihan oikea ficci, ensimmäinen ties kuinka pitkään aikaan. :--D Tää idea on kytenyt mun mielessä siitä asti, kun aloin FFX:ää pelata (enkä oo muuten vieläkään päässyt loppuun vaan jumitan siellä hemmetin himalajalla siinä hemmetin Seymor-bossissa), ja tekstin alkukin ehti odottaa lopetustaan aika pitkään, ennen kuin eilen illalla sitten jostain vaan ilmestyi inspiraatio! Oon ihan helvetin tyytyväinen (no niin, kohta mun pitää antaa tälle A/N:lle oma ikäraja), että sain tän valmiiksi, ja no, oon mä itseasiassa tähän tekstiinkin melko tyytyväinen. Onnistuin tavottaan aika paljon siitä tunnelmasta ja tunteesta mitä halusinkin. Idea tässä oli pohdiskella tuota "onni ei ole kaikkia varten" -ajatusta: joskus se rakkaus ja toisen ihmisen läheisyys, niin tuhoavaa kuin se voi ollakin, on merkityksellisempää kuin onnellisuus. En tiedä käykö se tästä kuinka hyvin ilmi, mutta siis mun oma yksityinen fanon-totuus on, että Auron ei niinku oikeesti mennytkään Farplanelle, vaan koska sillä on "unfinished business", niin se vaeltelee ikuisesti pitkin maailmoja (esim. KH2!) kun ei voi jäädä rakkaan Rikkunsa luokse. :'''( Traagista.
Vettä ja hiiltä
Meri oli kaino rakastaja: kuiskaili ensin hellästi hänen korvaansa ja vetäytyi sitten kauemmas, jätti hänet kaipaamaan kosketusta. Auringosta oli jäljellä enää hailakanpunainen aavistus, päivällä kattotiiliä ravistellut tuuli oli tyyntynyt. Rikku kyhjötti polvillaan ja piirsi kirjaimia märkään viileään hiekkaan. Kymmenen kertaa kymmenen kertaa kymmenen kertaa hän oli kirjoittanut nuo sanat. Ja kymmenen kertaa kymmenen kertaa kymmenen kertaa meri oli vienyt ne mukanaan. Tuomatta mitään takaisin.
Rikku ei uskonut onnellisiin loppuihin. Onni oli sitä, että hyvät asiat pysyivät – eivät loppuneet. Mikä paradoksi! Hänen onnellinen loppunsa olisi kaiken loppu. Kun hänen ei tarvitsisi enää kaihota, muistaa eikä toivoa, silloin hän olisi onnellinen.
Yunalle hän oli sanonut, että hänen rukouksensa oli kulutettu loppuun mutta aikaa hänellä vielä oli. Niinpä hän odotti. Aika karkasi hänen heikoista käsistään kuin hiekka, ja väistämättä se peittäisi alleen menneisyyden rauniot. Päivä seurasi toista ja ajoi hänet yhä kauemmaksi Auronista. Aina hän kuitenkin palasi merenrantaan.
Zanarkand oli halunnut elää ikuisesti, ja sen tyttäret ja pojat olivat jääneet muistojensa vangiksi. Rikku pelkäsi, että hänelle kävisi samoin.
Tule takaisin. Hän oli alusta asti tiennyt, että jokin oli vialla, haistanut palaneen käryn. Kirjaimellisesti – riisiviinin, hien ja suitsukkeiden alta hän oli aina erottanut rikinkatkun, aivan kuin joku olisi juuri raapaissut tulitikun. Samaan tapaan moottoriöljyn lemu viipyili aina hänen ympärillään, vaikka hän kuinka hieroi appelsiininkukkauutetta ranteisiinsa.
Jälleen kerran merivesi pyyhki hänen viestinsä hiekalta. Lokkien kirkuna oli kuin pilkkanaurua, ja Rikku nousi lähteäkseen.
"Tyttökulta."Tumma ääni kuiskasi sanan tuuleen, ja Rikku värähti, kun se tavoitti hänet. Kuinka monta kertaa hän olikaan katsonut taakseen ja pettynyt näkemättä mitään muuta kuin haaksirikkoutuneiden alusten kylkiluut autiolla rannalla? Hänen sydämensä oli ääriään myöten täynnä merivettä.
Kuuma kipinöivä sähkövirta olkapäällä. Rikku ei uskaltanut avata silmiään, ei ennen kuin rikinkatku ympäröi hänet. Hän kääntyi ja painoi kasvonsa lujaa rintaa vasten, hengitti tuonpuoleisen tuttua tuoksua. Syleilikö hän kangastusta? Verenpunaista kangastusta, jonka karkea verka rahisi hänen poskeaan vasten ja jonka miekkakäden painon hän tunsi vyötäisillään.
Kolme vuotta oli pitkä aika odottaa, mutta pitkä se oli vaeltajallekin. Auron oli kulkenut kauas, ja matka kolotti hänen jäseniään. Hänen ryhtinsä oli kumara, miekanterä vuodatetusta verestä tummunut. Pieni, vapiseva ruumis hänen sylissään oli niin kuuma, niin elävä ja niin kiihkeä, että hän tunsi itsekin heräävänsä hetkeksi eloon kuin kuu, joka varastaa auringon valon. Hän kuuli omassa ruumiissaan Rikkun hauraan rintakehän suojissa elinaikaa kellottavan sykkeen kaiun.
"Lakkaa nyyhkyttämästä, pentu", Auron murahti koruttomaan tapaansa. Kolme vuotta sitten se olisi saanut Rikkun kimpaantumaan. Nyt hän oli liian kiihdyksissä edes huomatakseen.
"Se todella todella
todella olet sinä", hän kuiskasi. Auron tarttui hellästi tytön leukaan ja kohotti tämän kasvot itseensä. Nämä puhtaat kasvot antoivat tarkoituksen jokaiselle kivulle ja särylle, jonka hän oli matkallaan kokenut.
"
Miten?"
Enempää hän ei uskaltanut sanoa. Muistolla oli edelleen viiltävän terävät reunat. Hän oli nähnyt omin silmin, miten Yuna oli lähettänyt Auronin sielun tuonpuoleiseen. Niin paljon kuin hän halusikin uskoa, mikään mahti maailmassa ei kääntäisi kelloja taaksepäin. Auron oli kuollut. Se oli piinallisen, tukahduttavan, sydäntäraastavan
väärin, mutta Rikku tiesi, että tässä maailmassa oikeutta jakoivat vain ihmiset, eivät koskaan jumalat.
Varjo lankesi Auronin ajan kovettamille kasvoille. Hän oli pelännyt tätä hetkeä, kun joutuisi tallomaan tuhkaksi toivon liekin, jonka oli juuri itse sytyttänyt. Vaan Rikku ei ollut lapsi enää. Satukirjat olivat palaneet samalla roviolla kuin hänen viattomuutensa.
"Tulikärpäset", hän sanoi hiljaa.
"Mitä?" Auron murahti ihmeissään.
"Tulikärpäset. Minä haistan ne", tyttö toisti. "Sinä olet jatkoajalla, eikö niin?"
"Jatkoajalla? Oletko oppinut tuon Tidukselta?" Auron kysyi nauraen. Hän ei ollut leikkiä laskevaa tyyppiä, ei alkuunkaan, mutta nauru oli suojellut heitä totuudelta aiemminkin. Ja totuus oli, että kuolleista ei palaa kukaan, ei ainakaan kokonaisena. Hän oli ollut levoton sielu elämässä, ja sitä hän oli myös kuolemassa, tuomittu vaeltamaan ikuisesti. Sillä samalla hetkellä, kun hän saavuttaisi määränpäänsä, hänen jumalilta lainattu olemassaolonsa hajoaisi pirstaleiksi. Ja kallis hinta, jonka hän oli kahleistaan maksanut, valuisi tyhjiin hänen mukanaan.
"Nyt minä kuitenkin olen tässä", hän sanoi ja tarttui Rikkun käteen. Tytön pulssi hyppi hänen peukaloaan vasten, aivan kuin hän olisi vanginnut nyrkkiinsä varpusen.
"Niin", Rikku kuiskasi, "nyt sinä olet tässä." Hän antoi viimein itselleen luvan hymyillä.
Tuo hymy, se oli hänen siunauksensa ja kirouksessa. Auron tiesi, että sillä hetkellä kun oli astunut esiin varjoista, hän oli kironnut myös Rikkun. Haava oli ollut umpeutumaisillaan, mutta hän oli kynsinyt ruven irti. Jalompi mies olisi päästänyt tytön vapaaksi. Auron ei ollut jalo mies. Hän oli liian itsekäs seuraamaan sivusta, kuinka Rikku löytäisi onnen jonkun toisen vuoteesta. Hänen rakkaudessaan ei ollut mitään puhdasta: se oli musta savupatsas, myrskynsilmä; siihen oli sekoittunut kaikkia rumia ruosteenpunaisen ja hyytyneen veren sävyjä; se ei parantanut vaan saastutti kaiken mihin koski.
Hän oli tullut takaisin ollakseen onneton ja tehdäkseen Rikkusta yhtä onnettoman. Mutta ehkä onni ei ollutkaan kaikkia varten. Hänelle riitti, ettei hän olisi enää yksin sellissään. Sinä yönä ja kaikkina tulevina öinä Rikku oli hänen pieni linnunluinen naurava vankinsa.
Jumalat olivat sytyttäneet lamppunsa Spiran musteensiniselle taivaalle, ja niiden valossa Auron suuteli tyttöä, jonka oli tuominnut kulkemaan kanssaan helvettiin. Hän oli unohtanut, miltä tuntui koskettaa jotakin elävää. Vesi ja hiili, elämän tärkeimmät raaka-aineet. Auron oli enää vain savuava nuotio, hämärässä himmeästi hehkuvaa hiiltä. Mutta Rikku oli vettä – virtaavaa, kuplivaa, pisaroivaa vettä, joka elvytti hänetkin. Maistoiko Rikku kuoleman hänen huuliltaan? Jos maistoi, niin ainakin tämä oli tahdikkaasti vaiti.
Meri velloi mustana horisontissa, kun he kietoutuivat toisiinsa, nuoruus ja kuolema. Kun aamu valkenisi, toinen olisi jo poissa.
