LillaMyy, ihanaa, että sä jaksat kommentoida tätä näin ahkerasti. <3 Ja suuri kiitos siitä, että poimit nuo virheet täältä! Pääsenkin kunnon urakkaan, kun saan tämän julkaistua ja aloitan korjausprojektin. Sähän toimit ihan betamaisesti, joka on vaan hyvä juttu. : D Kiva kanssa kuulla, että kissa-luku on toiminut. En kyllä ajatellut valkoisen värin merkitystä vaan mietin yhtä tosi söpöä kissaa, joka on tuommonen. Siistiä, että keksit täältä tuommosia juttuja. (: Niin ja se kursivoitu kohta oli tosiaan takauma, kun ensin kerrottiin, että ne seurustelee ja sit takaumasti siitä alusta.
A/N: VIHDOIN! Kyllä tässä kestikin kahdesta syystä. 1) Olin laiska ja oon editoinnin sijaan vaan kirjotellut, 2) mun piti saada tätä varten kirjoitettua ja julkaistua spin-off, jonka voitte lukea täältä (K-15). Lukekaa se vasta tämän luvun jälkeen, että ette saa spoilereita! Tämä onkin sitten aika angstinen luku ja Aina eka kertaan ensimmäiset oharit.
7. Ensimmäiset oharitDraco katsoi valkokullatun kellonsa sekunttiviisaria, joka liikkui hiljalleen eteenpäin. Sekunnit olivat muuttuneet minuuteiksi, ja minuutit tunneiksi. Kellon Draco oli saanut isältään täyttäessään 17-vuotta, kuten moni muukin velho tullessaan täysi-ikäiseksi. Kello muistutti isästä, mutta aika muistutti Astoriasta. Draco oli luvannut olla jo yli kaksi tuntia sitten Astorian asunnolla, mutta hän seisoi kaukana Astorian kodista. Draco ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen vaan irroitti katseensa kellosta ja aukausi hautausmaan pronssisen portin.
Draco tiesi, että ei menisi Astorian luokse lupauksistaan huolimatta, mutta aihe oli hänelle niin arka, ettei hän osannut muotoilla sanoiksi sitä, miksi ei halunnut tavata. Tekosyitä hän ei osannut keksiä, sillä Astorialla oli kyky nähdä valheiden läpi. Silloinkin, kun Draco oli väittänyt kaiken olevan hyvin, oli Astoria tiennyt, että niin ei ollut. He olivat puhuneet Dracon menneisyydestä vähän, vaikka Draco välttelikin puhumista ajastaan kuolonsyöjänä. Jokin kuitenkin sai Dracon puhumaan itsestään ja tunteistaan, sillä Astorialle oli helppo kertoa edes jotain niistä asioista, jotka pyörivät hänen mielessään. Tänään se ei kuitenkaan onnistunut, ei tässä asiassa.
Oli Narcissan kuolinpäivä.
Draco pysähtyi haudalle ja polvistui sen eteen, kohotti kädet kasvoilleen. Kun hänen isänsä haudattaisiin ei Draco koskaan itkisi, mutta äitinsä haudalla Draco antoi tunteilleen vallan, suri ja ikävöi. Pyyhittyään kyyneleet Draco jäi paikalleen, katsoi hautakiveä ja istutti mukanaan tuomansa valkoiset kukat, joista Narcissa oli aina pitänyt. Sanoja hänellä ei ollut lausuttavaksi, joten hän vain oli hiljaa katsoen hautakiveä, johon oli kirjoitettu syntymä- ja kuolinpäivät Narcissa Malfoy nimen alapuolelle. Syksyinen viileys tuntui Dracon ympärillä, mutta hän ei välittänyt siitä, eikä poistunut haudalta vielä silloinkaan, kun sadepisaroita alkoi tippua taivaalta ja päivä muuttui illaksi.
Tuntien kuluttua haudalle saapumisesta Draco tunsi käden olkapäällään ja hätkähti, mutta ei kääntänyt katsettaan. Hän tiesi kosketuksesta, kuka tulija oli kääntämättä katsettaan.
”Toin Narcissalle kukkia”, Astoria sanoi ja kumartui Dracon vierelle laskiessaan siniset kukat Dracon tuomien vierelle. Loitsulla Astoria lisäsi kukkiin helmiä, jotka näyttivät pieniltä tähdiltä. Dracon ei tarvinnut selittää Astorialle miksi oli jättänyt tapaamisen väliin ilmoittamatta, mutta hän tiesi tehneensä väärin. Draco tiesi, että Astoria oli etsinyt häntä tunteja, sillä muuten Astoria ei olisi osannut tulla hautausmaalle. Mustat pilvet tuntuivat väistyvän Dracon ajatuksista, kun Astoria oli tullut hänen rinnalleen, vaikka aluksi Draco oli pelännyt puhua äitinsä kuolemasta. Puhuminen oli liian vaikeaa, mutta kun he olivat hiljaa, Astorian käsi Dracon olkapäällä, kaikki tuntui helpommalta.
”Tiedätkö mihin hän kuoli?” Astoria yllättyi siitä, että Draco otti asian puheeksi, sillä hyvin harvoin Draco tahtoi kertoa mitään elämästään tai tapahtumista sodan jälkeen. Astoria pudisti päätään ja Draco joutui hetken aikaa kokoamaan ajatuksiaan ja valitsemaan sanoja, jotka lausuisi. Se oli vaikeaa, liian vaikeaa, mutta hän halusi kertoa.
”Se oli itsemurha, äitini ei enää jaksanut, kun… kaikki tapahtui.” Draco käänsi katseensa pois ja pyyhkäisi toisella kädellään silmäkulmiin ilmestyneet kyyneleet. Astoria oli järkyttynyt ja surullinen, eikä tiennyt mitä sanoa ja ensimmäisenä hänen mieleensä tuli ajatus, että hän oli ollut itsekäs ollessaan aiemmin vihainen Dracolle. Astoria oli oppinut ajan kanssa seisomaan Dracon tukena huonoina päivinä, mutta nyt hän tunsi olevansa taas eksyksissä, kuten aivan alussa.
Dracon kääntäessä katseensa Astoriaan hän huomasi, että nainen itki äänettömästi. Draco otti Astorian halaukseen ja nosti tämän seisomaan kanssaan ilman, että he irrottautuivat toisistaan.
”Olen niin pahoillani puolestasi”, Astoria takelteli. Draco otti Astoriaa kiinni kädestä ja viesti katseellaan, että Astorian ei tarvinnut sanoa mitään, se riitti, että Astoria oli hänen kanssaan kuten aina ennenkin. Jaettuaan surunsa Dracon oli jälleen helpompi hengittää ja ennen lähtöä Draco kumartui kuiskaamaan haudalle: ”Minä rakastan sinua, äiti.” Niitä sanoja Draco ei muistanut koskaan sanoneensa, mutta nyt hän oli saanut voimaa sanoa ne sanat, jotka Narcissa olisi ansainnut jo eläessään.