Nimi: Tyttö joka löysi kuunsillan
Kirjoittaja: SparklingAngel
Genre: deathfic
Ikäraja: K-11
// Ikärajaa nostettu. :> - Renneto
A/N: Tarina on kirjoitettu jo kuukausi sitten, mutta täytyihän se tänne teidän muiden luettavaksi (ja ehkä kommentoitavaksi) laittaa. Genren määrittäminen oli tosi vaikeaa, kun tässä ei puhuta seurustelusta, ei draamasta (tai ehkä lievästä sellaisesta ottaen huomioon kuoleman muistelun ja kuoleman tapahtumisen) mutta päädyin sitten deathficciin. Korjatkaa jos se on väärin, mutta oletan deathficin kuuluvan sellaisiin tarinoihin joissa kerrotaan kuolemasta.
-------------------
Tyttö joka löysi kuunsillan
Istun suurella kivellä järven rannalla. Järven, jonka tyyni vedenpinta kimaltelee laskevan ilta-auringon valossa. Vieno tuuli heiluttelee pitkiä, oranssinpunaisia hiuksiani. Katselen sinisillä silmilläni ulapalle, kauas järven selän tuolle puolen. Mietin viime kesänä tapahtunutta. Asiaa, joka muutti siskoni elämän täysin – toisin sanoen lopetti sen.
Silloin oli kesän kuumin päivä. Minä, Sinna, olin isosiskoni Milenan kanssa tällä samaisella järvellä, mutta tapahtumapaikkana ei ollut kivi, jolla nyt istun. Olimme sinä päivänä järven keskellä sijaitsevalla pienellä saarella, jonka ympäri käveli suunnilleen minuutissa. Se oli hyvin pieni, mutta meille se oli hauska leikkipaikka. Olin tällöin vasta 11-vuotias ja isosiskoni oli 14.
Saarella oli pienestä koostaan huolimatta pieni hiekkasärkäksi sanottava ”kärkiosa”, jossa oli paljon lämmintä hiekkaa. Siinä mahtui juuri kaksi ihmistä makoilemaan, ja tilaa jäi vielä nelisen metriä makailijoiden (toisin sanoen minun ja siskoni) molemmille puolille. Tässä saaren kärkiosassa oli myös suuri kivi, mutta erilainen kuin se, jolla nyt istun. Se kivi oli paljon laajempi ja korkeampi, ja se oli aivan hiekkasärkän päässä ja siitä pystyi hyppäämään järveen. Meitä oli kuitenkin kielletty hyppimästä siitä, sillä tässä kohtaa järveä on paljon kivikkoa ja teräviä kiviä, joihin voi päänsä kolauttaa jos ei oikeasti osaa hyppiä ja katsoa mihin hyppää ja sukeltaa.
Minä sitten typeränä pikkusiskona olin usuttanut isosiskoni näyttämään, kuinka hän osaa hypätä tuolta kiveltä niin mainiosti siitä huolimatta, että saattaisi osua kivikkoon. Eihän järven vesi kuitenkaan kovin syvää tässä kohtaa ollut.
Milena sitten kiipesi kivelle ja minä katselin naurellen vierestä. Hän kuitenkin horjahti hypätessään ja hyppy ei onnistunut täysin. Hän kyllä putosi järveen, mutta liian lähelle pahimpia kivikoita.
Seuraavat muistikuvani ovat hyvin heikot. Muistan vain kuinka säikähdin, kun Milena ei enää tullutkaan takaisin vaan jäi kivikkoon kellumaan. Kävelin sitten varovasti kivikolle varoen satuttamasta jalkojani ja menin siskoni luokse. Hänen päästään vuoti verta ja vesi oli värjäytynyt hieman punertavaksi. Olin aivan kauhuissani ja itkin. Itkin aivan valtavasti. Olin paniikissa. Mitä isosiskolleni oli oikein käynyt?
Kyynelet alkavat valua silmistäni kun muistelen tätä kaikkea. Muistelen sitä, kuinka istuin vanhempieni kanssa sairaalavuoteen vierellä. Vuoteen, jolla Milena makasi… Jonka äärellä olimme kaikki saaneet kuulla, että hän oli… Kuollut pois.
Muistoihin vaipuneena olin kai nukahtanut, tai sitten vain muuten unohtanut ajantajuni, sillä aurinko oli jo laskenut ja sen tilalle oli noussut kaunis, suuri loistava kuu. Olin ihannoinut kuuta aina. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, kuin se loistaisi paljon kirkkaammin. Veden pintaan heijastuu ihana kuun kuvajainen. Maisema on mitä ihanin.
-Milena, minulla on ikävä sinua, kuiskaan taivaalle nostaessani sinne katseeni.
-Minullakin sinua, Sinna.
Kuulen varmasti omiani. Tuo ei varmasti voinut olla isosiskoni. Hänhän on kuollut!
-Milena? kysyn silti hiljaa. – Sinäkö? Mutta missä?
-Täällä ylhäällä, kuulen hänen äänensä ja rupean tarkkailemaan ylhäällä tummenevaa taivasta.
-Ei siellä, vaan täällä kuun luona.
Käännän katseeni kohti kuuta. Siellä näen erilaisen valon. Ikään kuin suuren valokehän, jonka keskellä seisoo…
-Milena! huudahdan hämmentyneenä. – Miten sinä voit olla siellä, kun olet kuollut?
-Tulin tervehtimään sinua kuun valtakunnasta, jonne päädyin kuollessani. Kuukuningatar on pitänyt minusta todella hyvää huolta, mutta halusin tulla tapaamaan sinua näin vuoden jälkeen, Milena sanoo.
-Kuukuningatar, sanon ihaillen. – Se, josta on kerrottu saduissa ja jota luulimme vain pelkäksi höpöpuheeksi...
-Aivan, juuri hän.
Olen aivan hämilläni. Juttelen kuolleelle isosiskolleni! Nipistän varmuuden vuoksi itseäni, mutta siinä hän edelleen on.
Hetken kuluttua näen vedenpinnan muuttuvan. Kuun peilikuva laajenee ja muuttuu kirkkaammaksi ja suuremmaksi. Se muuttuu ikään kuin rappusiksi, joita pitkin voisi nousta ylös. Kuun valon muodostamat portaat johtavat suoraan sinne, missä Milena on.
-Huomaatko, kuunsilta tuli esiin, Milena sanoo hymyillen. – Kuukuningatar haluaa, että olemme onnellisia. Tule luokseni, rakas pikkusisko.
-Mutta pääsenkö enää kotiin? kysyn. – Entä vanhempamme?
-Hekin tulevat luoksemme aikoinaan, älä huoli. He eivät jää yksin eivätkä ilman meitä, isosiskoni lohduttaa. – Tule nyt vain. Pääsemme taas elämään yhdessä, mutta tällä kertaa ikuisesti. Sinna, minä pyydän. Haluan olla kanssasi enkä halua olla erossa sinusta.
-Milena… saan vain sanotuksi, - Mi-minä… Tulen luoksesi.
Tiedän sisimmässäni tehneeni oikean päätöksen. Jos vanhempamme kerta tulevat luoksemme vielä myöhemmin, minun ei tarvitse olla huolissani heistä. Haluan olla isosiskoni kanssa ja nähdä hänet, ja elää hänen kanssaan ikuisesti. Hän oli minulle kuitenkin maailman tärkein isosisko.
-Hyvä, nouse sitten portaille ja tule luokseni.
Laskeudun varovasti kiveltä alas ja paljaat jalkani koskettavat veden pintaa. Vesi tuntuu ihanan lämpimältä eikä se palelluta minua. Otan askelia eteenpäin, ja huomaan pysyväni veden pinnalla sen sijaan, että jalkani olisivat uponneet pohjaan. Otan lisää askelia ja pian olen kuunsillan luona. Epäröin hetken, mutta astun sitten ensimmäiselle kuunsillan askelmalle.
Askelma ei petä allani ja otan siitä rohkaistuneena yhä varmemmin uusia askeleita. Nousen yhä ylemmäs, ja huomaan pian olevani korkealla vedenpinnan yläpuolella. Milena on enää vain muutaman askelman päässä minusta. Hetken kuluttua seison hänen vieressään hymyillen. Tunnen kuinka hän kietoo kätensä ympärilleni ja halaa minua.
-Voi Sinna, kiitos että tulit takaisin luokseni. Nyt meitä ei erota enää mikään, Milena sanoo ja voin vain hymyillä. Pian kuunsilta muuttuu valojoutseneksi, joka kantaa meidät selässään kuukuningattaren luokse. Olemme nyt onnelliset siskokset, yhdessä.
