Title: Konsolivaras
Author: Larjus
Fandom: Amour Sucré
Chapters: oneshot
Pairing: Armin/Candy
Genre: Fluff, snog, het
Rating: S
Warnings: Meh.
Disclaimer: Fandom kuuluu ChiNoMikolle ja Beemooville. Mutta teksti on munmunmun.
Summary: ”Haha! Jos reagoit noin, kun jonkun muun pelikonsoli viedään, miten reagoit, kun kyseessä on omasi?!”
”...Et halua tietää.”
”Haluanpas! Kerro minulle!”
”Yritä joku päivä viedä se, niin näet kyllä!”A/N: Mukana haasteissa
Fluffy10 ja
Se oikea ja sen haaremi (hahmona Candy, tässä paritettuna Arminille).
Summary suora pätkä jaksosta 22. Sain
siitä (ja sen jatkosta) välittömästi inspiksen.
Ja
Subbe93:lle pakko leijua, että
taas sain S-tasoisen ficin kirjoitettua XD
KonsolivarasArmin ei olisi koskaan uskonut, että saisi vapaaehtoisesti jonkun mukaansa pelikauppaan ihmettelemään uutta valikoimaa, mutta toisin olikin käynyt. Hänen ei ollut tarvinnut kuin mainita siitä epäsuorasti Candylle, ja tyttö oli saman tien ehdottanut voivansa tulla seuraksi. Armin oli myöntynyt heti, kahdestakin syystä. Ensinnäkin, hän oli vain iloinen, että joku oli aidosti kiinnostunut samoista asioista kuin hän. Toisekseen, hän oli ollut ihastunut Candyyn jo kauan, joten halusi tehdä asioita yhdessä tämän kanssa, olivat ne sitten puhtaasti ystäväpohjalta tai eivät. Armin oli melkoisen ujo tunteidensa kanssa eikä uskaltanut kertoa ihastuksestaan, saati näyttää sitä. Hänen oli tyytyminen ystävyyteen ja toivottava, ettei tyttö alkaisi seurustella kenenkään muun kanssa.
Heidän oli tarkoitus mennä pelikauppaan koulupäivän jälkeen. Armin olisi mieluusti mennyt sinne suoraan koulusta, mutta Candy oli ilmoittanut haluavansa käydä kotinsa kautta. Poika ei nähnyt syytä panna vastaan tytön tahdolle. Kaipa hänkin siinä jotain voittaisi: hän saisi viettää hieman enemmän aikaa Candyn kanssa ja jopa pitkästä aikaa käydä tämän kotona.
”En kyllä vieläkään ymmärrä, miksi et halua mennä ostarille suoraan”, Armin totesi Candylle, kun he kävelivät puiston halki kohti tytön kotia.
”Minä sanoin sinulle jo monta kertaa: En halua kanniskella kirjojani ympäri kaupunkia. Jätän ne mieluummin kotiin.”
”Kyllä minä olisin ne voinut kantaa...” poika mutisi katsellen poispäin. Candy kuitenkin kuuli hänen sanansa ja hymyili otettuna.
”Kiitos. Mutta ei sinun tarvitse. Haluan minä muutenkin käydä kotona.”
”Ai, miksi?”
”Minun pitää laittaa hiukseni uudestaan.”
”Ihan hyvät ne ovat noinkin”, Armin totesi katselleen tytön pinkkejä hiuksia muka arvioivasti.
”Ihan kuin sinä sen tietäisit”, Candy nauroi, vaikka olikin ilahtunut pojan kommentista.
Matka Candyn kotitalolle ei kestänyt kauaa, jos oikaisi puiston läpi eikä seurannut katuja. Armin ei ollut ulkoilmaihmisiä ja olisi mieluummin kulkenut kaupungin kautta, mutta Candy selvästikin viihtyi paremmin puistossa, joten hänellä ei ollut varaa valittaa. Mikä vain miellytti tyttöä oli Arministakin loppujen lopuksi parempi vaihtoehto.
Tyhjään asuntoon astuessaan Candy näytti Arminista oudon helpottuneelta.
”Häpeätkö sinä minua?”
”Mitä? Häh?”
Tyttö kääntyi tämän puoleen kaikin puolin hämmentyneenä.
”Vai miksi olet noin helpottunut?”
”En minä sinua häpeä”, Candy mutisi posket kevyesti punertaen. Armin saisi luulla hänen reaktiostaan mitä tahansa, mutta ei hän tätä hävennyt! Hänelle vain oli tullut mieleen muutama vanhempiensa kommentti, joiden perusteella oli parempi, etteivät nämä olleet paikalla.
Candy saattoi Arminin odottamaan huoneeseensa. Samalla matkalla hän nappasi lipastonsa päältä hiusharjan ja pienen pussukan.
”Älä riko mitään”, tyttö hymyili Arminille ja livahti kylpyhuoneeseen.
Poika jäi Candyn huoneeseen ja katseli mietteliäänä ympärilleen. Hän ei ollut hetkeen käynyt tytön luona saati tämän huoneessa. Se oli melko tyypillinen tytön huone pastellinsävyisine tapetteineen ja kaikki paikat valloittaneine vaatteineen ja meikkeineen. Arminille tuli siitä etäisesti mieleen veljensä huone, joka näytti yleensä siltä kuin vaatekaupassa olisi räjähtänyt sateenkaari.
Candy oli kiinnittänyt seinälle lipastonsa viereen erilaisia valokuvia, joita Armin unohtui hetkeksi katselemaan. Suupielet venyivät hymyyn, kun poika löysi itsensä muutamasta kuvasta. Hän tunsi olonsa jotenkin erityiseksi, vaikka totuus olikin, että lähes kaikki muutkin heidän luokkalaisensa olivat ainakin yhdessä kuvassa ja Alexykin häntä paremmin edustettuna.
”Kauankohan Candylla kestää?” Armin mutisi itsekseen kääntäessään katseensa pois kuvista. Tytöthän saattoivat viettää laittautuessaan aikaa tuntikausia!
Hän ei oikein tiennyt, mitä tekisi odotellessaan. Puhelimen akku oli loppumaisillaan, joten hän ei viitsinyt alkaa pelata sillä. Omaa konsoliakaan ei ollut mukana, kun matematiikanopettaja oli jälleen takavarikoinut sen eikä suostunut palauttamaan sitä kuin vasta ensi perjantaina.
Tylsistyneenä Armin istahti Candyn sängyn reunalle. Hän katseli ympärilleen ja kiinnitti huomionsa pieneen pelikonsoliin, joka lojui peiton päällä hänen vieressään. Innostus sai pojan pidättämään hengitystään. Hänen teki niin mieli katsoa, olisiko siinä jotain kivaa pelattavaa...
Hän sipaisi sormenpäillään kevyesti käsikonsolin vaaleaa muovipintaa. Jos joku koskisi hänen peleihinsä tai elektroniikkaan luvatta, hän hermostuisi pahemman kerran, mutta mitenköhän Candy...? Armin mietti hetken ja muisti äkisti sen päivän, jolloin Candy oli tuohtunut
hänen puolestaan, kun Peggyn vanhemmat olivat yrittäneet viedä
hänen konsolinsa, ja sitä seuranneen keskustelun.
”Haha! Jos reagoit noin, kun jonkun muun pelikonsoli viedään, miten reagoit, kun kyseessä on omasi?!”
”...Et halua tietää.”
”Haluanpas! Kerro minulle!”
”Yritä joku päivä viedä se, niin näet kyllä!”Armin ei ollut enää sen jälkeen pohtinut asiaa, mutta nyt se oli tullut taas hänen mieleensä. Niin, mitä Candy tekisikään? Hän halusi taas palavasti tietää tytön reaktion, ja jos tämän sanoihin oli uskominen, ainoa keino saada se selville oli viedä tämän konsoli luvatta. Hänellä ei siis ollut vaihtoehtoja, hänen oli
pakko ottaa konsoli ja odottaa, että Candy huomaisi varkauden.
Poika nappasi pelikoneen käsiinsä ja avasi sen. Vaikkei hänellä ollutkaan täysin samanlaista mallia itsellään, hän tiesi konsoleista tarpeeksi voidakseen käyttää niitä sujuvasti.
”Candy pelaa Zeldaa...” Armin mutisi itsekseen, kun kaksoisnäyttö kirkastui ja tutut tekstit tulivat näkyviin. ”En tiennytkään, emme ole koskaan puhuneet siitä...”
Armin oli varma, ettei Candy arvostaisi, jos hän jatkaisi tämän keskeneräistä peliä, mutta mitä muutakaan hän tekisi odotellessa? Sitä paitsi, ainahan hän voisi lopettaa pelin tallentamatta. Hän ei ollut niitä idiootteja ja tekniikkatumpeloita, jotka vahingossa tallensivat pelinsä toisten päälle. Ei ollut temppu tai mikään lopettaa peliä kesken kaiken, jos malttia riitti.
Candy oli pidemmällä kuin Armin olikaan uskonut. Hänellä kului hetki aikaa selvittää, mitä kaikkea tyttö olikaan jo ehtinyt tehdä, ja siinä onnistuessaan oli suorastaan vaikuttunut. Tämähän oli melkein yhtä pitkällä kuin hän! Unohtuneena seikkailemaan Linkin kanssa Armin ei huomannut, miten Candyn huoneen ovi avattiin. Tyttö oli saanut laitettua hiuksensa ja oli viimein valmis lähtemään pelikauppaan.
”No niin, Armin, olen valmis! Lähdetää-”
Toilettipussi putosi maahan. Siitä kuuluva kolahdus sai pojan havahtumaan. Tytön sanoilla ei ollut ollut mitään reaktiota, Armin harvoin kuuli ulkopuolisten puhetta peleihin uppoutuessaan. Sen sijaan kaikki epätavalliset kolaukset ja räiskeet kiskaisivat hänet pois pelimaailmoista.
”Armin...” Candy sai sanottua hampaidensa välistä, kun mustatukan pää kääntyi äänen suuntaan. Hänen katseensa oli suorastaan murhahimoinen.
”Ca-candy...” tämä sanoi hivenen pelokkaana. Konsoli oli pudota hänen käsistään. ”Mi-minä vain halusin katsoa, mitä pelaat...”
Pojan ääni kuulosti suorastaan surkealta. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta Candyyn.
”Sinä senkin!” tyttö kiljaisi. Muutamalla harppauksella hän oli aivan Arminin edessä. Poika laski konsolin varovasti sängylle viereensä ja nousi seisomaan kädet ylhäällä.
”E-en minä tehnyt sille mitään, si-sinun pelisi o-on ihan k-ko-koskematon...”
Armin ei olisi halunnut myöntää sitä itselleen, mutta häntä pelotti. Ei niinkään se, mitä hänelle tapahtuisi (eihän parikymmentä senttiä lyhyempi tyttö häntä voisi edes vahingoittaa – paitsi napakalla potkulla jalkoväliin), vaan se, mitä tyttö ajattelisi hänestä jälkikäteen. Toivottavasti tämä ei alkaisi vihata häntä.
”Saat kiittää onneasi, jos olet huomenna vielä hengissä!” Candy ärähti.
Hän ponnisti ja hyppäsi päin Arminia niin, että he kaatuivat yhdessä sängylle. Jousipatja vinkui painuessaan kasaan heidän allaan. Armin oli vähällä iskeä päänsä kirjaan, jonka Candy oli unohtanut sängylleen lojumaan, mutta onnekseen kaatuikin pehmeälle patjalle. Tyttö oli kietonut kätensä tiukasti pojan ympärille ja painoi tätä kehollaan alaspäin niin, ettei tämä päässyt kunnolla liikkumaan.
”Candy, mitä sinä...” Armin yritti protestoida. Se oli vaikeaa, kun tyttö oli peittänyt hänen naamansa itsellään. Armin ei nähnyt mitään ja hänen oli hankala hengittää.
”Hys”, Candy komensi painautuen vielä lähemmäs poikaa, jos se vain oli enää mahdollista.
Puna kohosi Arminin kasvoille. Poika ei ollut varma, johtuiko se siitä, että hänellä oli happi vähissä, vai siitä, että hän oli viimein tajunnut, minkä osan kehostaan Candy oli painanut vasten hänen kasvojaan.
Apua, Armin kauhistui ja yritti kuumeisesti keksiä, mitä tehdä, vaikkei tilassaan juuri mihinkään kyennyt. Pieni osa hänestä ei edes halunnut tehdä mitään.
Candy päätti ilmeisesti hieman avittaa poikaa tilanteessa ja vetäytyi hivenen kauemmas. Hän siirtyi paikoillaan sen verran, että sai katseensa kohtaamaan Arminin taivaansiniset silmät.
”Älä sano mitään”, Candy kuiskasi. Hänen kasvonsa olivat tuskin kymmenen sentin päässä pojasta ja tulivat koko ajan lähemmäs. Kiellosta huolimatta Armin yritti sanoa jotain.
”Mi-miksi si-”
Sana jäi kesken, kun Candy tukahdutti sen huulillaan. Armin oli alkuun niin yllättynyt, ettei tiennyt, miten reagoida. Hän ei ollut koskaan ennen suudellut ketään sanan varsinaisessa merkityksessä; venäläisessä postissa ja muissa noloissa peruskoululeikeissä koettuja pakkosuukkoja hän kun ei halunnut laskea mukaan. Hän oli aina ajatellut, että saisi valmistautua oikeaan ensisuudelmaansa hyvin ja vielä todennäköisesti itse tehdä aloitteen, mutta toisin olikin käynyt. Kaiken lisäksi hän koki tämän erityisen hetken Candyn kanssa! Mitä se oikein tarkoitti? Kiusasiko tyttö häntä, vai tunsiko tämäkin jotain ystävyyttä syvempää?
Armin ei saanut päätään selvitettyä mutta vähät välitti asiasta. Epävarmuudestaan huolimatta hän vastasi Candy suudelmaan haluten osoittaa, ettei pitänyt tekoa vastenmielisenä. Tytön huulet olivat hivenen tahmeat ja maistuivat kevyesti mansikalta. Suudelma oli kevyt ja tunnusteleva. Armin ei tiennyt, oliko Candy miten kokenut suutelija, mutta ainakin tämän huulien kosketus tuntui mukavalta. Se oli aivan erilaista kuin ne märät suukot, jotka hän oli väkisin saanut eräältä entiseltä luokkakaveriltaan kotibileissä.
Ilmeisesti Candykin piti hänen suutelemisestaan, ainakaan tämä ei pyrkinyt lopettamaan sitä mitenkään. Tyttö siirsi vasemman kätensä, jolla oli aiemmin painanut Arminin olkaa, tämän hiuksiin. Poika ei yleensä pitänyt siitä, että joku kosketti hänen hiuksiaan, koska se toi hänelle aina mieleen lapsuuden täitartunnat ja niiden kovakouraisen ”hoidon”, mutta Candyn päänahkaa ja hiuksia hyväilevät sormet tuntuivat miellyttäviltä. Ne sopivat tunnelmaan.
Armin olisi voinut maistella Candyn mansikanmakuisia huulia vaikka kuinka kauan, mutta lopulta sekin hetki oli ohi. Liian pian, mustatukasta tuntui. Tyttö kuitenkaan ei siirtynyt hänen päältään eikä vetänyt kättään pois hänen hiuksistaan. Tämän kasvot jäivät pienen välimatkan päähän. Kasvoilla oli voitonriemuinen mutta lämmin hymy, joka sai perhoset lepattelemaan pitkin Arminin vatsanpohjaa.
”Minähän varoitin sinua”, Candy sanoi kiusoittelevasti, ”ettet halua tietää, miten käy, jos konsolini viedään.”
”Minä...” Armin aloitti.
”Sinulla kävi tuuri”, tyttö totesi painaen nenänsä Arminin nenää vasten. ”Normaalisti konsolivarkaat kokevat kamalamman kohtalon.”
”E-et siis normaalisti yritä suudella heitä hengiltä vai?”
”En.”
”Miksi minä olen poikkeus?
Sanallista vastausta ei tullut. Sen sijaan Candy suuteli poikaa uudelleen ja hyväili hänen hiuksiaan. Armin kohotti hitaasti oikean kätensä ja laski sen tytön alaselälle vetäen tämän vielä hieman lähemmäs. Hän ei ollut koskaan uskonut, että päätyisi tällaiseen tilanteeseen, ja aikoikin nyt nauttia siitä täysin voimin.
”Sinä pidät minusta”, Candy kuiskasi irtauduttuaan suudelmasta.
Armin tunsi valahtavansa tulipunaiseksi.
”Mi-mistä sinä niin päättelet?”
”Alexy kertoi. Mutta se on hyvä: minäkin pidän sinusta.”
”Oikeasti?”
Candy muutti ilmeensä ja äänensä vakavammaksi, mutta hänen silmänsä loistivat yhä iloisesti.
”No, sinä olet yhä hengissä. Päättele siitä.”
Armin väänsi vasemmankin kätensä vapaaksi Candyn painon alta ja kietoi sen tytön ympärille. Hän keskitti kaiken euforisesta mielialastaan kumpuavan energian tytön halaamiseen. Candy naurahti heleästi ja suukotti pojan nenänpäätä.
”Halaat yhtä lujaa kuin Alexy.”
”Sukuvika.”
Pojan olisi tehnyt mieli suudella Candya, mutta se oli vaikeaa, kun hän makasi sängyllä takaraivo täkkiin uponneena. Tytön kasvot olivat liian kaukana. Ne olisi saatava lähemmäs.
Armin kuljetti kättään pitkin Candyn selkää. Vietyään sen perille hän upotti sen tytön pinkiksi värjättyihin hiuksiin ja painoi tytön aavistuksen yllättyneet kasvot kohti omiaan. Pian heidän huulensa koskettivat jälleen toisiaan. Candy vastasi Arminin aloitteeseen ilomielin. Heidän suudelmansa syvenivät kerta toisensa jälkeen mutta pysyivät yhä melko kevyinä. Armin ei olisi uskaltanut tunkea kieltään Candyn kurkkuun, ei ainakaan vielä. Mitä jos hän olisi siinä aivan umpisurkea, tai tyttö pitäisi sitä jotenkin vastenmielisenä? Oli parempi aloittaa siveämmin, kevyemmin, kokeilla, mikä tuntui molemmista hyvältä, ja pysyä siinä.
”Pi-pitäisiköhän meidän lähteä sinne pelikauppaan?” Candy kysyi vasten Arminin huulia.
Tosiaan, se pelikauppa.
Poika käänsi päätään hivenen, jottei hänen tarvitsisi mumista tytön huulille.
”Niin... mennään vain.”
Hän päästi irti Candysta, joka nousi istumaan hänen päällään. Tyttö kampasi hiuksiaan sormillaan ja näytti mietteliäältä.
”Nyt meni tukanlaittaminenkin hukkaan.”
”Sinä olet hyvä noinkin”, Armin koetti piristää. ”Täydellinen.”
Candy hymyili pojalle ja tökkäsi tätä etusormellaan kevyesti poskeen.
”Ei se riitä”, hän totesi kammeten ylös, jolloin Arminkin saattoi nousta sängyltä.
Armin haroi hiuksiaan katsellen Candya, joka levitti huulilleen mansikanmakuista kiiltoa ja yritti toisella kädellä siistiä hiuksiaan, ja mietti sen päivän saavutuksia. Hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin uteliaisuuttaan testannut, miten Candy reagoi konsolivarkauteen, ja sen seurauksena oli saanut kokea oikean ensisuudelmansa tytön kanssa, josta piti ehkä vähän liikaakin ja joka vieläpä vastasi hänen tunteisiinsa. Candy oli ollut heistä kahdesta se rohkeampi, tosin luultavasti tohtinut tehdä aloitteen vain koska oli kuullut Alexylta Arminin tunteista. Mustatukka päätti kiittää veljeään heti, kun vain näkisi tämän.
”Ennen kuin lähdetään”, Armin aloitti astuen tytön taakse, ”tahtoisin vielä maistaa tuota sinun huulikiiltoasi.”
Candy pyörähti ympäri ja katsoi poikaa kujeileva hymy kasvoillaan.
”Selvä”, hän sanoi ojentaen huulikiillon sivellintä poikaa kohti. ”Pysy paikoillasi, niin minä levitän.”
”He-hei!” Pojan posket punehtuivat kevyesti. ”En minä sitä vaan... maistaisin sen mieluusti huuliltasi.”
Tyttö tirskahti.
”Älä unta näe.”
”Mitä?”
Tämä ei vastannut vaan kääntyi takaisin peilin puoleen jatkaen ulkonäkönsä kohentamista. Armin tiesi, että Candy vain kiusoitteli häntä, hän kyllä osasi tulkita tytön leikkimielistä katsetta, mutta siltikin häntä harmitti häneltä evätty suudelma. Hän ei olisi halunnut vielä lopettaa, Candyn huulet olivat tuntuneet oikeasti hyviltä. Ei ihmekään, että suuteleminen tuntui olevan monille niin iso ja tärkeä asia.
Jotenkin hän kyllä lunastaisi tytöltä sen suudelman, jota niin kovasti jäi kaipaamaan. Ja hän tiesi, miten sen tekisi.
”Siinä tapauksessa minun täytyy varmaan varastaa konsolisi uudestaan...”
