Nimi: Kevätvalssi
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: S
Genre: fluff, angst
Summary: "Kevät tekee kruununsa leskenlehdistä ja laskee sen tummille hiuksilleen."
A/N: 5 x jotain uutta-haasteessa mukana, Uusi aihe, Antropomorfismi.
-Kevätvalssi-Kevät pukee vihreää ylleen. Tekee jalkoihinsa kengät mutaisesta ruohosta, kasaa itselleen mekon katupölystä ja puoliksi paljaista oksista, joihin hän kietoo ensimmäiset kasvien versoista. Kevät tekee kruununsa leskenlehdistä ja laskee sen tummille hiuksilleen. Keltainen väri seisoo vankkana vasten tummaa pohjaansa.
Aurinko on vuodenaikojen äiti. Rakastava, kiero ja välttelevä. Kevättä hän kyllä syleilee, herättää eloon. Talvea ja Syksyä aurinko kaihtaa, vaikka välillä saapuukin poikiensa iloksi, loistaa ruskan yllä ja saa pakkaslumen kimaltamaan.
Kaikista rakastetuin on Kesä.
Ja joskus hänkin verhoutuu pilviin, katoaa Auringon katseelta.
Tänään Kevät näkisi veljensä. Hiipuvan Talven, joka valuu ränneistä viileinä vesinä, sulaa hangesta maahan ja narskuu ohuena jäänä lammikoiden päällä. Ehkä jo huomenna tuo kaikki olisi mennyt pois, kadonnut kuin se ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Ja sitten yllättäen, Talvi saisi sijaa Keväältä, Kesältä, sataisi ilkikurisesti lunta lämpimien päivien jälkeen.
Mutta vain tänään Kevät saisi nähdä itse Talven, eikä vain hänen tekonsa, taitonsa jäljet. Aamu muuttuu päiväksi ja Kevät kulkee vihertävässä, ruskeassa mekossaan. Sen laahus pyyhkii maata, kuiskien herättää sitä Aurinkoa varten. Talvea ei näy, vaikka Kevät kuinka kuikuilee. Käy läpi varjoisat nurkat ja pihat, seisoo ihmisten kokoamien lumikasojen luona, menee merelle tuijottamaan katoavaa jäätä.
Ei kai veli ole unohtanut? Niin Kevät pohtii, repii ajatuksissaan leskenlehden pois somistamasta hiuksiaan.
Illan laskeutuessa hän kuulee sen, helkkyvän tiu'un, jota veli Talvi kantaa mukanaan. Tuntee ilman viilenevä, vain vähäisen, päivän taittuessa kohti yötä, kohti viimeistä Talven valtaa.
"Sisko kulta, kuinka kaunis sinä olet."
Talven ääni on käheä, mutta naurua täynnä. Talvi osaa olla aina iloinen siskonsa näkemisestä, vaikka tapaaminen päättyy pitkään eroon. Kevät kohottaa katseensa veljeensä, ottaa sisäänsä hänen olemuksensa ja painaa sen tarkoin kiinni sydämeensä, muistoihinsa. Niin vähän aikaa, niin paljon rakkautta. Talvi on pukeutunut jäähän, huurteeseen ja havuihin. Kruunua hänellä ei ole, se on kenties jo sulanut pois. Pian olisi puvustakin vain havut jäljellä.
Kasvoissa on liikaa väsymystä, liikaa unta. Kevät haluaa ravistella veljeään, saada hymyn vieläkin leveämmäksi, valoisaksi, eloisaksi.
"Kauniimpi olet sinä." Kevät sanoo ja myös uskoo niin. Talven vaalea tukka on kuin lunta ja hän sädehtii vieläkin kristallisena. Terävät kasvot ovat aina yhtä ylpeät ja hauraat.
"Komea, toivon." Talvi sanoo ja kumartaa. "Onnea heräämisestä." Hän sanoo ja ojentaa kättään. Kevät tarttuu siihen epäröiden, vaikka vielä äsken hänen kaipauksensa oli ollut suunnaton. Nyt hän melkeinpä pelkää veljensä kylmää kättä.
Veli huomaa sen. Pieni pistävä katse iskee Kevääseen, mutta katoaa aivan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hymy pysyy, mutta nyt se tuntuu ontolta.
"Tanssikaamme?" Talvi kysyy, käskyttää. "Vai tahdotko puhua?"
"En." Kevät sanoo ja niiaa.
He tanssivat.
Tahti on ensin hidas, epäröivä. Sitten Kevät heittää pois murheensa, antaa itselleen luvan iloita. Hän hyppelee, melkeinpä karkaa veljensä otteesta. Talvikin saa intoa itseensä, ottaa nopeampia askelmia ja pyörittää Kevättä itsensä ympäri. Kevät nauraa, ottaa tiukemmin kiinni. Kieputtaa veljeään niin kovaa, että tämä hengästyy ja saa punaa poskiinsa.
Talvi tallaa Kevään mekon päälle ja siitä irtoaa palanen. Kevät sulattaa veljensä pukua lämmöllään, ja vesipisarat karkaavat ilmaan ja tippuvat vaateille, kasvoille, hiuksiin. Kevään leskenlehdet paleltuvat, tippuvat maahan.
Talven jalanjäljissä asuu kylmyys, joka kuolettaa nurmen. Saman tien Kevään omat kengät saavat sen takaisin eloon, jättävät jälkensä Talven jälkiin. Nurmikenttä vajoaa askelien kaaokseen, värittyy heidän tanssistaan.
Sanaakaan he eivät sano ennen keskiyötä, vaikka Kevät näkeekin veljessään lopun merkit. On hetkiä, jolloin Talven hengitys jää vain pinnalliseksi. Kevät kuulee pieniä huokauksia ja näkee Talven yhteen nipistetyt huulet. Talven kädet tärisevät ja hänen kasvonsa kalpenevat. Tanssi hidastuu. He vaihtavat raukeaan valssiin ja lopulta vaipuvat niin hitaaseen tahtiin, että heidän tanssinsa on vain pientä huojumista. He ottavat tukea toisistaan ja lopulta pysähtyvät.
"Kiitos." Talvi sanoo, helisee tiu'un lailla. Hymyilee hetken ja koskettaa Kevään poskea.
Sitten hän katoaa.
Särkyy Kevään syleilyyn.
