Kaikista fandomeista ja ylipäänsä rakastamistani asioista Hobitti ja Sormusten herra ovat ne suurimmat vaikuttajat ja rakkauden kohteet. Ensimmäisen kerran pääsin tutustumaan noihin Sormuksen ritarit -elokuvan myötä, kun katsottiin tuo koulussa keväällä 2002 ja se olikin menoa sitten. Isältä löytyi koko Taru yksissä kansissa, joten "lainasin" sen enkä sitten koskaan palauttanut... Kahta seuraavaa elokuvaa tulikin sitten odoteltua mitä suurin into pyllyssä ja myös Tolkienin muuhun tuotantoon aloin pikku hiljaa tutustua, vaikka luettavaa on edelleen eikä mikään mennyt Sormusten herran edelle. Tolkienin tyyli ja tekstistä paistava intohimo ovat kuitenkin jotain, mikä on vaikuttanut muhun itseeni kirjoittana. Vaikka tyylini ei todellakaan ole verrattavissa Tolkienin tyyliin, on se toiminut innoittajana ja inspiraattorina. Hassua kyllä, en ole oikein itse kunnostautunut kirjoittamaan ficcejä Tolkienin maailmasta ja hahmoista. Jotenkin aina kun sitä on yrittänyt, ei ole saanut mitenkään vangittua sitä oikeaa fiilistä, jonka haluaisi tekstiin saada. Ne vähäisetkin räpellykset mitä olen kirjoittanut (julkaisemattomia), on enemmänkin fanfictionia leffoista kuin kirjoista.
Nuo edellä mainitut ruman kauniit kannet! Ah ja voih, kelpaisi. Pyörittelin niitä käsissäni viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, mutta ne saivat jäädä paikalleen koska hintaa oli kappaleelta jotain 50 euroa tai jotain sinne suuntaan. Jonain päivänä haluan kuitenkin ehdottomasti Alan Leen kuvittaman versiot Tarusta ja Hobitista. Kirjoja kaupassa selailtuani oli hyvin vaikeaa laskea ne takaisin hyllyyn, mutta vielä joskus...
En tiedä onko vähän outoa vai ei, mutta mulla ole koskaan ollut erityistä sidettä haltioihin siinä missä monella muulla tuntuu ainakkin jossain vaiheessa olleen. Siinä missä kaveri vietti nuorempana aikaansa metsissä leikkimässä haltiaa, mä olen aina kokenut itseni enemmän hobitiksi. Hyvä ruoka ja juoma yhdistettynä rentoon elämänasenteeseen on just oikeat prioriteetit elämälle!
Koska Sormusten herra -leffat tekivät aikoinaan niin lähtemättömän vaikutuksen, odotin sitten tietysti Hobitteja kuin kuuta nousevaa. Mua ei oikeastaan haittaa lainkaan, että elokuvia tuli kolme vaikka jotain Alfrid -säätöä vikassa leffassa olisi voinut korvata niillä jutuilla, joita oli kirjassa. Tosin mä olen vakaasti sitä mieltä, ettei kirjoja ja leffoja saa lähteä rinnastamaan liikaa koska leffat on vain omia tulkintojaan kirjasta ja mulle on täydellisen okei, että leffaa muokataan suuntaan tai toiseen kunhan tarinan pääpuitteet on kohdillaan. Materiaalia oli kuitenkin sen verran, että kahdesta leffasta olisi tullut jäätävän pitkiä ja kuulemma leffateatterin ei mielellään pyöritä yltiöpitkiä leffoja koska vaikka sali olisi miten täynnä tulee siinä tappiota, koska samassa ajassa saisi rahat parista lyhyemmästä pätkästä. Tauriel puolestaan on sellainen hahmo, joka ei henkilökohtaisesti kosketa mua juurikaan, mutta ei tuo häiritsekään vaikka toki olisin pystynyt katsomaan leffat läpi ilman Taurieliakin. Kuitenkin, vaikka Tauriel ei ole osa Hobitti -kirjaa niin leffaa kyllä ja kuten sanottu, Jacksonin leffat ovat vain yksi tulkinta kirjoista.
Filin ja Kilin kuolemat puolestaan... No, kyllä mäkin olisin suonut heidän kuolevan puolustaessaan Thorinia, mutta no... Filin kuolema silti oli musta jollain karulla tavalla parempi (tai pahempi...), just toi, että Fili väittää hallitsevansa tilanteen ja lähettää pikkuveljensä muualle tilanteessa, jonka tietää varmasti päätyvän huonosti (you got this... yeah, sure...). Ja se miten viimeisillä elinsekunneillaan Fili vain yrittää saada Thorinin ja muut häipymään paikalta ääää! Ainoa mistä olin katkera on se, ettei kukaan jäänyt nyyhkyttämään Filin luo siinä missä Kilillä oli Tauriel ja Thorinilla Bilbo. Kilin kuolema oli vähän sellainen, että siinä vaiheessa on edelleen niin järkyttynyt Filin kohtalosta, että Kili vain menee sillain "oho, se kuoli". Thorinin kuolema puolestaan on niin sulaa kidutusta, että pelkkä ajatuskin herättää halun käpertyä nurkkaan ulisemaan.
Se mikä mua eniten vikassa leffassa häiritsee on se, että koko arkkikivi vain katoaa. Se on kuitenkin yksi leffan tärkeimmistä vaikuttajista, mutta sen jälkeen kun Thranduil ja Bard on käynyt vähän Ereborin porteilla heilumassa sen kanssa ja olleet että "kattokaa mitä meillä on" se vain... unohdetaan. Epäselväksi jätetään myös saiko Thranduil ne helyt mitä janosi ja saiko Järvikaupungin porukat massia saadakseen elämänsä takaisin jaloilleen. Toki kirjan lukeneena osaa täydentää tällaiset pienet aukot, mutta silti pisti hieman huvittamaan. Mulla ja kaverilla onkin tästä pikku asioiden unohtelusta pienimuotoinen vitsi, että Jackson tarkoituksella päätti ihan faneja kiusatakseen pihdata jokusta olennaista, mutta jännästi unohtunutta seikkaa extended editioniin. Että juu... täällä myös yksi, joka odottaa pääsevänsä maratoonaamaan pidennetyt versiot.
Ja koska Uusi-Seelanti on nyt vedetty keskusteluu mukaan niin pakko nyt lesoilla, että meiksi vietti tuolla aikaa marraskuun lopulta tammikuun loppuun ja... voi äiti. Takaisin reissulta rämysin vasta eilen illalla, mutta tuossa välissä tuli oltua myös Jenkkilässä mistä ei sen enempää. Mutta jos koskaan rahatilanne antaa luvan lähteä Uuteen-Seelantiin niin menkää! Oon edelleen sen verran sekaisin ja shokissa Suomeen paluussa, etten osaa nyt tehdä mitään kattavaa yhteenvetoa, mutta maa on ihan mieletön ja jokainen maisema hengittää Keski-Maata. Hobbiton ehkä ihanin paikka mitä maa päällään kantaa ja Green Dragonista saa ihanaa pikkupurtavaa ja juomista, eikä hinnatkaan sielä ole niin järjettömiä mitä voisi tuollaiselta turistikohteelta odottaa vaikken enää tarkkaan muista, koska siellä tuli käytyä jo joulukuun alussa. Ja Wellington on elokuvien fanien luvattu kaupunki! Weta Workshop tour on ihan mahtava, mutta tuonnekin saa helposti katoamaan tukun rahaa jos ei omista minkäänlaista itsehillintää. Me kaverin kanssa oltiin katsomassa BotFA tuolla Wellingtonin ensi-illassa ja vaikkei siellä mitään erityistä karkelointia ollutkaan niin se oli silti unohtumaton kokemus. Lisäksi on ihanaa, että faneille oli järjestetty myös ilmaista tekemistä kuten Custome trail, joka tarkoitti sitä, että leffoissa käytettyjä puvustuksia lasikoppeihin aseteltuna oli ripoteltu ympäri Wellingtonia erinäisiin hotelleihin, museoihin ja kahviloihin. Ja koska Wellington ei mikään huisin iso kaupunki ole, pystyi noita paikkoja koluamaan pääsääntöisesti jalkaisin, ainoastaan pariin paikkaan päästäkseen piti ottaa bussi alle. Sisäänpääsy kuitenkin oli ilmaista joka paikkaan, myös tuonne museoon mikä on iso plussa! Suurin osa noista asusteista oli myös helposti löydettävissä ko. paikasta jokusta poikkeusta lukuun ottamatta. Hotelleissa esimerkiksi nuo olivat pääsääntöisesti heti aulassa, mutta oli myös se ikimuistoinen tapaus kun metsästettiin Bardin asua joka oli jossain uber hienossa hotellissa jossain näköalabaarissa... Piti kysyä hotellin respasta, että missä tuo asu tarkalleen on ja onko ihan okei, että käydään kuolaamassa sitä.
Matka imi meiksin täysin kuiviin, mutta silti kunhan tästä saan itseni työelämään takaisin alan säästää rahaa, että pääsen takaisin Uuteen-Seelantiin tavalla tai toisella. Vaikka kaksi kuukautta tuolla olikin, ei mitenkään ehtinyt kaikkea näkemään ja esimerkiksi Hobbitoniin on pakko päästä uudelleen! Enkuntaito koheni tuolla reissussa kyllä, mutta se on vielä puolitiessä joten tarkoitus olisi alkaa petrata kielitaitoa vielä lisää ja lähteä Work and Holiday -viisumin kera sitten joku päivä... Ehkä joku on tarpeeksi sekaisin, että palkkaisi meitsin pysyvästi ja voisin vaan jäädä asumaan Uuteen-Seelantiin.
Wetan kaupassa oli yksi onnellinen suomalainen työntekijä, joka on mun kadehtimien ihmisten kärkikastissa.
Tämä aihe on sellainen josta olisi ihan hirveästi jaariteltavaa, mutten nyt mitenkään saa kaikkea mieleen kerralla... Uh, palailen asiaa kun saan ajatukseni ojennukseen.