Ficin nimi: Kertoapa varjoista
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Sly Cooper
Genre: Draamaa angstilla
Ikäraja: S
Paritus: Sly/Carmelita
Summary:
Pariskunnathan puhuivat keskenään kaikesta, niin sen ainakin hänen käsityksensä mukaan kuului mennä. Siinä kohtaa he kaksi mahtoivat olla aika irvokkaita, jos rumasti ajatteli.A/N: Alun alkujaan olin ajatellut tämän lyhyehköksi pätkäksi, mutta kevyesti yli tuhannen sanan näköjään meni. Kiehtovasta aiheesta on aina mukava kirjoittaa. Toivottavasti herää joitain ajatuksia.
***
Kattotiilet kalahtelivat ja liikahtelivat Slyn saappaiden alla, kun hän pakeni. Hän ei voinut pysähtyä, vaikka henkeen alkoi sattua. Kauanko hän oli jo juossut?
Sly huohotti hengästyneenä ja vilkaisi olkansa yli taivaalle. Vasten kelmeänä loistavaa kuuta vilahti jotain terävää ja tummaa. Hän oli nähnyt oikein. Yö ei suojannut häntä edes sen vertaa, että hän olisi saattanut piiloutua. Se löytäisi hänet joka tapauksessa.
Hän juoksi korkean kerrostalon reunalle ja loikkasi alas seuraavan talon palotikkaille, liukui alas ja harppasi pyykkinarua pitkin seuraavalle katolle. Kuu heijasti pelottavan tumman varjon, joka suureni vauhdilla. Paniikki tarrasi Slyn henkeen, kun hän vaistomaisesti katsoi jälleen taakseen. Hän näki viiltävät, valtavat siivet, kimaltavat raatelukynnet ja keltaisina kiiluvat silmät, jotka eivät olleet enää satoihin vuosiin kuuluneet elävälle olennolle.
Hänen jalkansa olivat pettää, mutta hänen oli jatkettava. Rintaan koski ja silmissä sumeni. Ei, hän ei voinut pyörtyä nyt. Ei nyt...
Metallisiivet kahahtivat ja suuri lintuhahmo syöksähti salaman lailla taivaalta. Keltaiset silmät lävistivät hänet katseellaan ja terävät kynnet tarttuivat tappavan rusentavaan otteeseen. Hän ei saanut henkeä, hänen kylkiluunsa murskaantuivat metallin voimasta. Hän huusi.
”Sain sinut nyt, Cooper”, hirviö sanoi kammottavalla, mekaanisella äänellään.Slyn kullanruskeat silmät rävähtivät auki ja hän haukkoi henkeään pimeässä. Hän ponkaisi istumaan ja pälyili epäluuloisena ympärilleen, kunnes ennen pitkää tiedosti olevansa turvallisesti kotona Pariisissa. Vaati hetken aikaa, että pahin shokki hellitti sen verran, että hän kykeni vetämään syvään henkeä. Se oli unta, hän toisti itselleen tarpeeksi monesti, että suostui uskomaan sen. Clockwerk oli kuollut. Kuollut ja iäksi poissa.
”Sly?”
Hän sai melkein halvauksen, kun himmeä valo syttyi. Carmelita Fox siristeli hänen vieressään unisia silmiään ja selvitti nukkumisen jäljiltä sekaisia hiuksiaan pois kasvoilta. ”Mikä hätänä?”
Sly nielaisi ja käski itsensä käyttäytyä normaalisti. Silloin tällöin hän yhä säpsähti naisen läsnäoloa, sillä pitkän aikaa ensimmäinen vaisto oli tämän kohdalla ollut suojautua sädepyssyltä ja käsiraudoilta. Nyt hänen ei enää tarvinnut olla varuillaan sellaisen suhteen, mutta aina välillä se pääsi unohtumaan. He olivat aloittaneet puhtaalta pöydältä omalla tavallaan, sillä toisin kuin hän oli Carmelitalle uskotellut, hän ei todellakaan potenut minkään sortin muistinmenetystä.
”Äh, ei tässä mitään. Sori jos herätin”, Sly mumisi ja pyyhkäisi vaivihkaa kylmän hien ohimoltaan. Carmelita ei kuitenkaan hyväksynyt vastausta noin vain.
”Taisit nähdä aika pahaa unta”, nainen totesi myötätuntoisesti ja nousi istumaan hänen viereensä. Sly ei uskaltanut vilkaista tämän kasvoja, mutta epäili vahvasti, että Carmelita rypisti kulmiaan huolestuneena hänen vuokseen. ”Minä ihan säpsähdin.”
”Mitä, huusinko mä?” Sly ei välttämättä halunnut tietää vastausta.
”En ainakaan kuullut”, Carmelita sanoi ja hän olisi voinut huokaista helpotuksesta. Ilmeisesti sitten hänen olemuksensa oli paljastanut jonkin olevan vialla. Nainen laski lämpimän kätensä hänen yhä hieman vapisevalle hartialleen. ”Millainen uni se oli?”
Slyn ajatukset raksuttivat villisti. Tuota kysymystä hän olikin kammoksunut. Jos kyseessä olisi ollut mikä tahansa muu painajainen kuin Clockwerkiin liittyvä, Sly olisi purkanut tuntojaan tyttöystävälleen ihan avoimesti. Siinä tilanteessa hänen oli kuitenkin vaiettava. Carmelita nimittäin tiesi varsin hyvin millainen hirviö oli kyseessä ja millainen sen merkitys oli Cooperin klaanille. Tämä todellakin osasi laskea yksi plus yksi. Mainitsemalla Clockwerkin hän olisi samalla paljastanut sen, että muistinmenetys oli pelkkää teeskentelyä, ja siitäkös Carmelita vasta olisikin riemastunut.
Ehkä jos hän äkkiä muuttaisi tarinaansa? Unessa häntä oli jahdannut joku iso, musta monsteri, joka oli muistuttanut Murrayta, mutta viisi kertaa suurempi? Joo, se oli hyvä. Paitsi että eihän hän nykyisessä elämäntilanteessaan tuntenut Murrayta tai Bentleyä. Hätävalheen keksiminen osoittautui hämmentävän vaikeaksi, kun sanojaan piti varoa tarkasti paljastumisen uhalla.
”Me oltiin tanssimassa tangoa”, Sly keksi umpimähkään, mutta sai sen kuulostamaan uskottavalta. ”Äkkiä mä olin kadottanut sut väkijoukkoon ja samalla sitten tajusin, ettei mulla ollut enää smokkia päällä. Tai oikeastaan mitään kuteita.”
Carmelita puraisi huultaan taistellen hymyä vastaan. ”Kuulostaa kamalalta”, tämä sanoi ihan vilpittömästi pienestä huvittuneisuudestaan huolimatta ja ennen kaikkea näytti uskovan hänen sepustuksensa.
”Arvaa vaan”, Sly hymähti tekopirteästi ja kääntyi Carmelitaan päin osoittaakseen, ettei painajainen enää häirinnyt ja että kaikki oli ihan okei. ”Ilman smokkia ei pääse edes sisään sellaisiin paikkoihin. Mitäs sitten, jos äkkiä patsastelee täysin nakuna? Sellainen on kovan luokan katastrofi.”
”Hölmö”, Carmelita naurahti ja pukkasi häntä leikillään käsivarteen. ”Lohdutukseksi voin todeta, että sellainen vaatteiden yhtäkkinen katoaminen vaatisi jo taikuutta. Enkä sitä paitsi usko, että joku haluaisi tehdä sinulle sellaisen tempun.”
Slyn huulet kaartuivat ovelasti. ”Etkö edes sä?”
”No, julkisilla paikoilla on olemassa tietyt normit, joiden mukaan toimitaan”, Carmelita tuumasi tyypilliseen tapaansa samalla piirrellen sormellaan aistikkaasti pieniä kuvioita hänen paljaaseen selkäänsä.
”Muuutta..?” Hän yritti näköjään aika epätoivoisena kääntää puheenaihetta humoristisemmaksi.
Carmelita hymähti hyväksyvästi pieni vaaleanpunainen häivä poskillaan, muttei sanonut mitään. Sly kyllä tiesi, ettei Carmelitasta ollut itsesensuurinsa kanssa pikkutuhmien puhujaksi ilman sakeaa humalaa, ja sellainen olotila sattui vastaan verrattain harvoin. Sillä hetkellä se oli erityisen sääli, sillä hän todella olisi kaivannut jotain piristävää kuultavaa. Jotain mitä tahansa muuta kuin sitä tavanomaista realistista rationaalisuutta, jota hänen tyttöystävällään kyllä piisasi aimo annos vuoden jokaiselle päivälle.
”Tules tänne.” Sly tapetoi kasvoilleen hymyn ja veti naisen syleilyynsä oikaistuaan takaisin pitkäkseen. ”Tässä ehtii vetää hirsiä vielä monta tuntia.”
”Niin”, kuului raukea vastaus. Carmelita sammutti yöpöydän valon, antoi hänen poskelleen suukon ja käpertyi sitten kotoisasti hänen kainaloonsa. ”Hyvää yötä, Sly.”
”Öitä.”
Sly epäili vahvasti, ettei sille yölle liiaksi unta enää suotaisi. Hän painoi kasvonsa tummiin kiharoihin ja antoi ajatustensa harhailla takaisin painajaiseensa. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan uneksinut Clockwerkista. Tavallisimmin se kammotus piinasi häntä ainakin kerran kuussa, mutta se oli ollut ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun he olivat päihittäneet tohtori M:n Cooperin holvilla. Kyseessä oli sellainen asia, joka tuskin koskaan lakkaisi satunnaisesti piinaamasta häntä, ja sen hän oli hyväksynyt jo kauan sitten ja osasi elää sen kanssa.
Nykytilanne kuitenkin erosi paljon entisestä. Bentley ja Murray, hänen parhaat ystävänsä kautta aikojen, luonnollisesti olivat jo aikapäiviä sitten saaneet tietää, mistä oli kyse. He olivat osanneet tarjota aina parhaan tuen Clockwerkin jyystettyä hänen uniaan harva se yö etenkin muutama vuosi sitten, kun hän oli kohdannut tämän Venäjällä. Bentleylle ja Murraylle hän pystyi näyttämään estoitta heikommankin puolensa.
Mitä taas tuli Carmelitaan... No, tällä riitti kyllä myötätuntoa, kunhan sen kaivoi lapiolla esiin. Vaan mikäli hän mainitsisi Clockwerkin, siitä seuraavat tapahtumat repisivät saman tien heidän välilleen sen tutun syvän kuilun, joka oli aina estänyt heitä lähentymästä. Tarkemmin ajateltuna mikään ei kyllä enää palaisi ennalleen. He olivat päätyneet aivan liian syvälliselle tasolle vanhoihin aikoihin verrattuna. Luultavasti Carmelita julistaisi täysmittaisen sodan, mikäli ylipäätään suostuisi puhumaan hänelle enää. Todennäköisesti sädepistooli pysyisi heidän välissään koko loppuelämän tähtäin jatkuvasti häneen kohdistettuna.
Sly silitteli verkkaisesti Carmelitan hiuksia. Puoli vuotta aiemmin hän ei olisi voinut kuvitellakaan, että pääsisi joskus niin lähelle ja osaksi tämän arkea. Sillä ajatuksellahan hän oli leikitellyt vuosien ajan, lähes siitä lähtien kun oli törmännyt naiseen ensi kerran. Sly ei tahtonut käsittää nykyhetken onneaan, mutta samalla sen syvempi pohtiminen masensi häntä aina, kun hän antoi itselleen luvan asian märehtimiseen.
Ei hän loppujen lopuksi paljoa elämältään halunnut, mutta se vähäkin oli tietyllä mittapuulla lähellä mahdotonta. Carmelitan ja mestarivarkaan kutsumuksen välillä tasapainottelu teki hänet ajoittain hulluksi. Carmelitan mokoma suhtautui uraansa niin mustavalkoisen vakavasti, ettei tämä vain kyennyt näkemään joitain asioita laatikon ulkopuolelta. Sellainen toki oli ehkä ymmärrettävääkin sellaisessa asemassa työskentelevälle poliisille. Ainakin Sly halusi yrittää ymmärtää tyttöystävänsä toimintalogiikkaa. Se oli ollut lähes aina melkoinen mysteeri hänelle.
Jos joku olisi kysynyt – Bentley itse asiassa kerran olikin salaisen yhteydenpidon kautta – oliko hän
onnellinen, hän ei kerta kaikkiaan osannut vastata. Kyllä vain ja ei todellakaan. Koko juttu oli niin kiemurainen, että heikompia huimasi.
Kaikkea ei voinut saada, tietenkin Sly sen tiesi ja käsitti. Siinä kohtaa kyseessä oli kuitenkin asia, johon hän itse saattoi vaikuttaa edes jollain tavalla, mutta siltikään hän ei halunnut riskeerata nyt niin läheisiä välejään Carmelitan kanssa avautumalla menneisyytensä kummituksista. Kai se oli puhdasta itsekkyyttä, tai sitten hän vain ajatteli tämän tunteita. Osoittautuisihan teeskentely aika julmaksi ja halpamaiseksi tempuksi, mutta toisaalta Carmelita itse oli aloittanut koko jutun heittämällä koukun, johon hän oli päättänyt hetken mielijohteesta tarttua. Ja siinä hän sitten oli: Pariisissa, viihtyisässä asunnossa, jonka parvekkeelta näkyi Eiffel-tornin yössä loistavat valot, vietti makeaa elämää viinin, kulttuurin ja tangon parissa ja ennen kaikkea niin upea nainen vierellään. Hänen olisi sietänyt olla tyytyväinen.
Vaan mitäpä Sly olisikaan antanut, jos olisi voinut jakaa Clockwerkiin liittyvät ahdistavat tuntemuksensa. Pariskunnathan puhuivat keskenään kaikesta, niin sen ainakin hänen käsityksensä mukaan kuului mennä. Siinä kohtaa he kaksi mahtoivat olla aika irvokkaita, jos rumasti ajatteli. Heidän auvoisa yhteiselonsa jatkuisi tasan niin pitkään kuin hän vaikenisi erinäisistä asioista.
Toisaalta, kyllä hän siihen pystyisi. Hänen täytyi ajatella kauaskantoisesti. Jo kauan sitten Sly oli päättänyt, ettei antaisi menneisyytensä mustata tulevaisuuttaan. Mennyt oli syystäkin taakse jäänyttä aikaa. Järkevintä oli keskittyä nykyhetkeen, jonka kulkusuunnasta saattoi päättää välittömästi, tai tulevaisuuteen, joka oli tuntemattomuudessaan jännittävä, mutta johon saattoi vaikuttaa senhetkisillä valinnoilla. Sen lisäksi, että hän oli aina ajatellut tarkoituksen lopulta pyhittävän keinot, hänellä oli paljon pelissä.
Silti hän joskus toivoi, ettei olisi ollut niin ilmiömäinen valehtelija.
