Ficin nimi: Enemmän kuin toveri
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Kuroko no Basuke
Paritus: Midorima/Takao
Genre: Humour & Drama
Yhteenveto: Kun Midorima mainitsi Akashin kolmannen kerran huomattavan lyhyen ajan sisään, oli totuus ilmiselvä Takaolle. Kuka ikinä mokoma turhake olikaan, oli kyseessä selvästi Midoriman entinen.
Vastuuvapaus: Tadatoshi Fujimaki omistaa hahmot yhtä lukuun ottamatta, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Tämä on kirjoitettu protestiksi kansainvälisten kenttien menolle: omasta näkövinkkelistäni katsoen Midorima/Akashi on varsin huono paritus, mutta sen sijaan pidän kyllä ajatuksesta, että noilla kahdella oli oikein kaunista ystävyyttä välillään. : D Jostain syystä tästä jalostui sitten tällainen pikkukiva ficci-idea, joka on ollut semisti valmis pidempään, mutta nyt sitten tempaisin viikonlopun kunniaksi ja oikein kirjoitin loppuun! Osallistuu FF50 -haasteeseen sanalla Kuka?
***
Aluksi Takao oli innoissaan saadessaan kuulla Midoriman entisistä joukkuetovereista. Vaikka silmälasipäinen poika tapasi puhua lähes kaikista ihmisistä niukkaan, hitusen halveksuvaan sävyyn, kunnioitus Teikōssa pelanneita kohtaan oli poikkeuksellisen ilmeistä. Toki Midorima saattoi mainita paheksuvalla äänenpainolla siitä, miten Kise oli ollut aina kovin varomaton onnenkapineiden kanssa tai miten Kurokon kanssa oli ollut vaikeaa tulla toimeen, kun veriryhmät eivät kerta kaikkiaan olleet kohdanneet. Pelaajina Midorima ei koskaan kritisoinut entisiä joukkuetovereitaan. Kenties noiden syiden takia Takao alkoikin vähitellen kiinnittää huomiota siihen, miten Midorima puhui Akashista.
”Takao”, Midorima tokaisi tuttuun tyyliinsä eräänä perjantai-iltapäivänä. ”Osaatko pelata shōgia?”
”Voisit kyllä kutsua minua etunimellä jo, Shin-chan”, Takao huomautti. Hän oli itse hirveän huono puhuttelemaan ihmisiä virallisesti, mutta ymmärsi kyllä, minkä vuoksi jotkut tahtoivat olla kunnioittavia. Toisaalta etunimen käytön täytyi olla ennemmin tai myöhemmin suotavaa – viimeistään siinä vaiheessa, kun makoiltiin sylitysten sohvalla saman huovan alla. Huopa olikin Kalojen päivän onnenkapine.
”Kazunari”, Midorima töksäytti kaiketi pahoitellakseen nimisekaannusta omalla tavallaan. ”Et vastannut kysymykseeni.”
”En osaa”, Takao vastasi.
”Sääli. Tapasin pelata sitä aina Akashin kanssa perjantaisin, enkä ole koskaan pitänyt muutoksista rutiineihin”, Midorima totesi. Takao puolestaan yritti olla harmistumatta. Yleensä hän osasi suhtautua Midoriman tönkköyksiin hyvin, mutta tietenkin tuntui hieman pahalta kuulla, että Midorima olisi käyttänyt perjantai-iltapäivänsä mieluummin shōgiin kuin kuherteluun. Takao oli kuitenkin valmis painamaan tapauksen villasella, kun häntä suukotettiin varsin spontaanisti. Sitä lajia Midorima olisi saanut harrastaa totuttua enemmänkin.
*
Maanantaihin mennessä Takao oli unohtanut autuaasti shōgi-kysymyksen. Lauantaina tai sunnuntaina Midorima ei ollut maininnut sanallakaan shōgia, mikä oli piristänyt Takaon mieltä suorastaan hävettävän paljon. Alkuviikkoinen päiväkin meni hyvin siihen asti, kunnes harjoitukset alkoivat.
Ei ollut kovinkaan poikkeuksellista havaita, että Midoriman onnenkapine aiheutti närää.
Takao oli päättänyt olla puutumatta muun joukkueen ja Midoriman välisiin kiistoihin siitä, miten onnenkapineita olisi tullut kohdella. Tavallaan Takaosta olisi ollut mukavaa olla poikaystävänsä puolella. Silti hän ymmärsi kyllä senkin kannan, ettei ollut vaihtopenkkiläisille hirveän mukavaa istua kuin sillit sumpussa jättikokoisen pehmolelun – lohikäärmeen sillä kertaa – viedessä neljänneksen istumistilasta. Midorima sen sijaan oli vakuuttunut siitä, että onnenkalu meni pilalle, mikäli se likaantui koskiessaan lattiaa. Takao olisi ollut valmis ymmärtämään Midorimaa siinä näkemyksessä, kunnes keskustelu kääntyi epämieluisille raiteille.
”Hoi siellä”, Ōtsubo puuttui keskusteluun. ”Lohikäärmettä vähän sivummalle.”
”Ei”, Midorima kieltäytyi poikkeuksellisen lakonisesti.
”Vaihtopenkille pitää mahtua”, Ōtsubo sanoi, vaikka ei kovin pontevasti. Hänen kärsivällisyytensä Midoriman suhteen oli kohtalaisen kunnioitettavaa luokkaa.
”Teikōssa vaihtopenkin ihmiset käskettiin käyttämään aikansa tehokkaasti. On todettava, ettei siellä ollut tätäkään ongelmaa”, Midorima huomautti kuivakkaan sävyyn, kun taas Ōtsubon silmäkulma nyki vaarallisesti. Teikōn tapojen mainitseminen tuntui olevan ihan kaikille punainen vaate lähinnä sen vuoksi, että sen ylivoima oli tunnettu monessakin tapauksessa ihan henkilökohtaisesti pelikentällä.
”Nyt harjoitellaan nimenomaan oikeaa peliä vastaavaa tilannetta mahdollisimman autenttisesti”, Ōtsubo yritti vielä.
”Edellisen joukkueeni kapteeni toteaisi todennäköisesti, että annat heikoimpien pelaajien lusmuilla, vaikka juuri he tarvitsisivat vielä harjoitusta”, Midorima vastasi korjaten silmälasiensa asentoa. ”Tosin metodinsa kullakin”, hän jatkoi äänenpainolla, joka teki varsin selväksi, kenen metodit olivat hänen mieleensä. Takao yritti olla kuuntelematta, koska hänestä tuntui, että ärtymys oli kasvamassa jo täysin typeriin mittoihin.
”No, tarkemmin ajatellen vaihtopenkillä olevan voisivat kyllä tehdäkin jotain”, Ōtsubo myönteli hieman kiusaantuneeseen sävyyn. Siinä vaiheessa Takao ei voinut enää hillitä itseään. Periaatteessa hänestäkin olisi voinut olla ihan fiksua harjoituttaa vaihtopenkkiläisiä, mutta silti hän koki absurdia tarvetta myös protestoinnille.
”Minkä takia meidän pitää tehdä ihan kaikki, kuten Teikōssa? Jos joku pikkumainen natkuttaja on määrännyt aikoinaan jotain Teikōssa, ei se ole välttämättä paras tai oikea tapa”, Takao puuttui keskusteluun niin itselleen epätyypillisen närkästyneenä, että sai osakseen useita katseita.
”Olen hyvin pettynyt arvostelukykyysi, Takao. Henkilö, johon viittaat pikkumaisena natkuttajana, pelaa samaa paikkaa kanssasi”, Midorima huomautti ja alkoi perään paasata siitä, miten tärkeää oli olla aliarvioimatta vastustajaansa. Se sai Takaon lähes halkeamisen partaalle, sillä hän oli yrittänyt kovasti unohtaa, että mainittu tapaus oli myös pelintekijä. Lisäksi häntä kismitti se, kuinka Midorima taas unohti käyttää etunimeä. Kuinka paksukalloinen joku saattoikaan olla?
”Okei, pointti meni perille”, Takao murahti, kun Midorima piti hengähdystauon saarnasta, jota Takao ei ollut kuunnellut. Todennäköisesti monta ihan hyvääkin näkökulmaa oli mennyt ohi, mutta sellaisiin oli mahdotonta keskittyä, kun piti purra kieltään kamalan lujaa, jottei möläyttäisi mitään, mikä hävettäisi myöhemmin.
Harjoitukset sujuivat kohtalaisesti alkupuolen vaikeuksista huolimatta, ja Takao huomasi jossain vaiheessa pelaavansa tahattoman aggressiivisesti, mistä sateli toki kehuja kaikilta muilta paitsi Midorimalta, joka oli todennäköisesti nähnyt Teikōssa päivittäin ihan pirun mainioita suorituksia. Takao olisi varmaan räjähtänyt, ellei olisi saanut lohtua haavekuvasta, jossa jossain tulevassa ottelussa hänellä olisi tilaisuus näyttää, että ihan taatusti Teikōn entinen kapteeni oli pohjimmiltaan umpisurkea pelintekijä.
Pillin vislaus katkaisi lopulta harjoitukset, mikä oli tervetullutta, sillä Takaon alitajunta oli kehittänyt jo loistokkaan suunnitelman suoraa päätä suihkuun painumisesta ja sen jälkeen kotiin peiton alle murjottamaan lähdöstä vähän nuivien hyvästien päätteeksi.
Suunnitelma meni lähes mielessä tehdyn käsikirjoituksen mukaan, kunnes vähän nuivien hyvästien kohdalla Midorima yllätti.
”Ta–”, hän aloitti, mutta ymmärsi korjata virheensä lähes heti, ”Kazunari, vaikutat hitusen pahastuneelta.”
”En minä ole pahastunut”, oli paennut Takaon suusta lähes laulavalla nuotilla ennen kuin hän tajusi, että olisi voinut kyllä oikeastaan ilmaista olevansa todella pahastunut ja hyvästä syystä. Midoriman hienotunteisuus oli hyvin rajallista, eikä Takao voinut uskoa, että oli jättänyt juuri käyttämättä todennäköisesti elämänsä ainoan tilaisuuden käyttää toisen huomaavaista mielentilaa hyväkseen.
”Olet ilmiselvästi, vaikka väitätkin muuta”, Midorima töksäytti lähes inttävästi. ”Joka tapauksessa tahdon vain ilmaista, ettei kritiikkini arvostelukykyysi liittynyt millään tavoin sinun taitoihisi kentällä. Kunhan korjaat asenteesi, uskon voittomahdollisuuksiisi ketä hyvänsä vastaan”, hän lisäsi.
Takao oli valmis unohtamaan vielä kertaalleen kokemansa vääryydet, eikä hän edes pitänyt murjottamisesta. Niinpä hän suikkasi vastaukseksi pienen suukon Midoriman poskelle ja ilmaisi seuraavana päivänä näkemisen paljon mukavammin uudelleen kuin oli ilmaissut sen hetkeä aiemmin.
*
Kun Midorima mainitsi Akashin kolmannen kerran huomattavan lyhyen ajan sisään, oli totuus ilmiselvä Takaolle. Kuka ikinä mokoma turhake olikaan, oli kyseessä selvästi Midoriman entinen. Se masensi Takaota. Hän ei yleensä sortunut vertailemaan itseään muihin. Kuitenkin koripallopiirit olivat loppujen lopuksi pienet, joten vaikka Takao yritti parhaansa mukaan olla epätietoinen Midoriman entisen henkilöllisyydestä, kovin helppoa se ei ollut, kun se pärstävärkki näkyi suurin piirtein jokaisessa julkaisussa, jossa koripalloa käsiteltiin.
Kaiken kukkaraksi Takao muisti jopa etäisesti yläasteajoistaan pelin Teikōa vastaan. Kyseisen ottelun todellisesta murskatappiosta kävi kiittäminen Midorimaa, mutta kun muistia alkoi virkistää, välähti Takaon mieleen myös hämyinen kuva sitruunannielleestä olemuksesta, kylmästä katseesta ja siitä, että jossain vaiheessa Takao oli kompuroinut aika nolosti sen kirotun pätkän jalkojen juurella ja vieläpä omiin jalkoihinsa. Jos subjektiivinen kokemus aiheesta ei olisi ollut niin kamalan nöyryyttävä, olisi Takao saattanut jopa ihailla harhautustekniikkaa.
Joka tapauksessa asiaa oikein pohtiessa tuntui pelottavan loogiselta, että Midorimalla oli ollut vähintään pientä sutinaa Akashin kanssa. Takao ymmärsi myös kauhukseen, miten samankaltainen se kirottu tapaus oli hänen kanssaan: he pelasivat samaa paikkaa, samankaltaisilla tekniikoilla ja olivat kumpainenkin vähemmän pitkiä, eli koripalloilijakielellä ihan kamalan pätkiä. Musta möykky Takaon sisällä alkoi kasvaa. Vaikka hän ei tahtonutkaan uskoa olevansa Midorimalle entisen korvike, ajatuksesta oli mahdotonta päästä eroon sen iskostuttua syvälle mieleen.
*
Neljättä kertaa Akashin mainitsemista Takao ei enää sulattanut. Se tapahtui juuri viikon pisimpien harjoitusten jälkeen, kun tunnelma oli jo valmiiksi hieman kireä, eivätkä tulevat pelitkään auttaneet paljoa asiaa. Matkalla pyörätelineille Midoriman oli totta kai aivan pakko mainita happamaan sävyyn, miten oli hankalaa tottua epätarkkaan pelin rytmitykseen, kun oli ehtinyt jo tottua varmaan otteeseen.
”Shin-chan, tiedän, että entisesi oli sinulle varmasti tärkeä, mutta sinä puhut hänestä kyllä aivan mahdottomasti”, Takao jupisi. Ei hän missään tapauksessa tahtonut vaikuttaa ärtyneeltä, mutta ei hän jaksanut enää teeskennelläkään, että entisestä puhuminen olisi ollut hänelle aivan se ja sama.
Midorima pysähtyi – suorastaan jähmettyi paikoilleen ja katsoi Takaota kuin tämä olisi juuri kasvattanut toisen pään.
”Ja mistä ihmeestä sinä mahdat puhua?” Midorima kysyi korjaten silmälasiensa asentoa.
”Älä viitsi, Shin-chan, sinä paasaat siitä tyypistä ihan jatkuvasti. Joo, tiedetään, että varmasti on ihan hyvä pelintekijänä ja sellaista, mutta on kamalan inhottavaa tulla verratuksi johonkuhun toiseen”, Takao selitti, ja Midorima katsoi häntä yhä kuin hullua.
”Kazunari, toivon todella, ettet kuvittele Akashin olevan entiseni.”
Takao avasi suunsa väittääkseen jotain, mutta päätti hiljentyä viime hetkellä tajutessaan Midoriman puheen merkityssisällön.
”Miten niin?” hän sai lopulta kysyttyä.
”Koska en pidä siitä, että mielenterveyteni kyseenalaistetaan. Täytyisi olla sekaisin kuin seinäkello edes harkitakseen seurustelua hänen kanssaan”, Midorima vastasi aivan kuin olisi pitänyt lopputulemaa kovinkin ilmiselvänä.
”Miksi sinä sitten puhut hänestä kuin olisit kovinkin katkera suhteen päättymisestä?” Takao tivasi.
”Osaatko pitää salaisuuden?”
”Kai.”
”Kun olimme yläasteella, kaikki luulivat minua ja Akashia pelkiksi shōgi-tovereiksi. Todellisuudessa meidän välillämme oli kuitenkin jotain muuta. Hän oli minulle ikään kuin…” Midorima sanoi viimeisen sanan äärettömän hiljaa, mutta Takao olisi voinut vaikka vannoa, että se oli ystävä ilman mitään tuskastuttavia etuliitteitä.
”Ja?” Takao yritti saada Midoriman jatkamaan tunnustusta.
”Kerroin sinulle juuri salaisuuden. En tunne sosiaalista normistoa kovinkaan hyvin, mutta olen aika vakuuttunut, ettei paljastusta kuitata aivan tuolla tavalla”, Midorima tokaisi selkeästi närkästyneenä.
”Minä nyt en ymmärtänyt, mikä se salaisuus tässä oli”, Takao joutui myöntämään.
”Se, että hän oli enemmänkin kuin vain shōgi-toveri”, Midorima selitti. ”Enkä aio kertoa tätä kyllä enää kolmanteen otteeseen”, hän lisäsi happamasti.
”Shin-chan, ei kai se, että sinullakin on ollut ystävä voi olla mikään valtionsalaisuus?” Takao kysyi tietämättä, huvittuako vai tuskastuako paljastuksen johdosta. ”Tai siis ystävät ovat kuitenkin aika yleisiä”, hän lisäsi.
”Et selvistäkään ymmärtänyt ongelman ydintä”, Midorima totesi lähes moittivasti. ”Jos tarkoitusperänä on pelata yhdessä shōgia ja koripalloa, tilanteen kehittyminen ystävyydeksi on hieman kyseenalaista.”
”Millä ihmeen logiikalla?” Takao kysyi ja toivoi lähestulkoon saman tien, ettei olisi tullut kysyneeksi, sillä taivaankappaleiden liikkeet tuntuivat liittyvän olennaisesti ongelmaan. Takao ei niistä mitään ymmärtänyt, mutta sen verran puheesta sai irti, että jostain syystä Neptunuksen ja Jupiterin kulmassa oli jotain vikaa lähtökohtaisesti.
”Kazunari, oletan, että kuuntelit sentään”, Midorima tokaisi yllättäen, kun Takao oli jo ehättänyt vaipua täysin omiin ajatuksiinsa. ”En aio selittää tätäkään montaa kertaa.”
”Kuuntelin kyllä”, Takao väitti. ”Eikö olisi vain helpointa laittaa tekstiviesti sille ystävällesi ja todeta, että tahdot lopettaa riitelyn?”
”Jos olisit kuunnellut, käsittäisit, ettei tässä puhuta laisinkaan riitelystä”, Midorima huomautti.
”Mistä sitten?”
”Siitä, että epäsuotuisat olosuhteet ajoivat shōgi-toveruuden ahdinkoon. Kaikki menestyspaineet ja lopulta liiallinen voitokkuus Teikōssa johtivat siihen, että lopulta joukkueen sisäinen ilmapiiri oli niin kireä, ettemme enää puhuneet toisillemme. Erityisen harmistuttavaksi koen sen, että erään keskustelun seurauksena Akashi totesi, että meidän on parempi ottaa etäisyyttä toisiimme”, Midoriman puhe oli vihdoin ihmiskieltä.
”Se taisi sitten olla aika surkea keskustelu?” Takao kysyi toivoen, että Midorima tajuaisi avartaa hieman lisää mainitun keskustelun sisältöä.
”Niinkin voisi sanoa. Kritisoin täysin aiheellisesti hänen huoletonta tapaansa suhtautua joukkueen sisäiseen kilpailuun, eli käytännössä joukkueen sisällä pelaamista otteluiden aikana. Vastustajia kohtaan se oli epäkohteliasta”, Midorima aloitti selvennyksensä. ”Oletin, että kritiikkiin voi suhtautua objektiivisesti, mutta sen sijaan Akashi kyseenalaistikin sen, kuinka hyvin minä pärjäisin hänen asemassaan. Myönnän harmistuneeni siitä, joten koin oikeutetuksi huomauttaa, etten todennäköisesti olisi ainakaan samanlainen marttyyri, minkä jälkeen hän totesi, että koska näkemyksemme toisistamme ovat negatiivisia, on jatkossa viisaampaa pysytellä etäisinä.”
Takao oli hetken aikaa hiljaa. Hän ei oikeastaan vieläkään ymmärtänyt, miten kuvailtu tilanne erosi riitelystä.
”Minusta tuo kuulostaa synkronoituneelta menstruaatiolta”, hän totesi lopulta, koska arveli käyttävänsä Midoriman ymmärtämää kieltä. Nuivasta katseesta päätellen vihjaus oli ymmärretty. ”Oli miten oli, minusta sinun kyllä pitäisi kai ottaa yhteyksiä ja pahoitella, vaikka et tuntisikaan tehneesi mitään väärin. Ihmiset myöntävät virheet sen jälkeen, kun heiltä pyytää anteeksi ensin, minkä jälkeen voidaan taas jatkaa elämää ja sellaista”, Takao lisäsi.
”Älä ole naurettava, Kazunari”, Midorima puuskahti lähinnä kauhistuneesti. ”Yhtä hyvin voisit ehdottaa toverillista halausta tuon kaiken päätteeksi.”
”Mitä vikaa sellaisessa on?” Takao kysyi. Hän oli ennenkin todennut, että toisinaan Midorimaa oli erittäin hankalaa opastaa ihmissuhdeasioissa, mutta silti hän tuli aina toisinaan yrittäneeksi.
”Oletettavasti seuraamuksena ennenaikainen menehtyminen”, Midorima vastasi.
”Kukapa olisi uskonut, että suuri ja mahtava Shin-chan pelkää jotakuta?” Takaon oli pakko letkauttaa virnistäen.
”Minä en pelkää ketään. En vain pidä toverillisia eleitä kovinkaan relevantteina”, Midorima väitti.
”Etpä tietenkään”, Takao hymähti. ”Tosin minusta olisi relevanttia, jos minä saisin halauksen nyt.”
”Miksi?” Midorima tivasi. Sen sijaan, että Takao olisi vastannut, päätti hän ottaa halauksen ennen kuin selittäisi miksi. Niinpä hän kietoi kätensä Midoriman ympärille ja suikkasi pienen suukon tämän huulille.
”Väittelyn jälkeen tavataan halata ja pussata, jos ollaan yhdessä”, Takao vastasi sitten hieman ilkikurisesti. ”Jotkut jopa menevät sitäkin pidemmälle, koska kuulemma kiihkeät tunteet on parasta purkaa hellyytenä.”
”En kyllä ymmärrä, missä vaiheessa olemme kokeneet kiihkeitä tunteita.”
Takao päätti olla huokaisematta pettymyksestä. Häntä ei yllättänyt yhtään se, että Midorimalta oli jäänyt valtaosa kuvitellun entisen tuottamasta tuohtumuksesta huomaamatta. Parasta oli vain varastaa uusi, pitkä suudelma ja toivoa, että vaikka kiihkeät tunteet olisivat jääneet huomaamatta aiemmin, kotimatkan aikana sentään syy sellaisten purkamiseen huomattaisiin.
