Title: Tukiopetusta
Author: Larjus
Fandom: Amour Sucré
Chapters: Oneshot
Genre: fluff, het, UST
Pairing: Candy/Nathaniel
PoV: Candy
Rating: S
Disclaimer: Amour Sucré kuuluu ChiNoMikolle ja Beemooville. Ainoastaan tarina on minun. Mitään en tästä saa, ehkä vähän hupia vain.
Summary: Nathaniel auttaa Candya maantiedossa.
A/N: Osallistuu kahteen haasteeseen:
Fluffy10:iin ja
Se oikea ja sen haaremiin parituksella Candy/Nathaniel.
Omistettu kaikille, joita turhauttaa Amour Sucréssa, että A) kundit (parilla poikkeuksella) ei uskalla myöntää suoraan tykkäämistään, ja B) Candy on niin urpo, ettei huomaa kundien hienovaraisia vihjeitä, ja jos joku yrittää jotain, niin Candyn torvelo torjuu! (Kävi Kentiniä niin sääliksi jaksossa 18... :<)
Candyn äiti Lucia osaa tiivistääkin kaiken
(koko pelin) yhteen lauseeseen. Vaikka Lucia puhuu tuossa Arminista, se sopii melkein kaikkiin kundeihin
Parodioin samalla kevyesti tuota hahmojen saamattomutta ja punastelua. Kaikki aina naamat punaisina sopertelemassa...
TukiopetustaEn tiedä, kuinka monta kertaa olin vaihtanut asuani sen iltapäivän aikana. Liian monta joka tapauksessa, enkä ollut vieläkään tyytyväinen. Oliko keltainen liehuhelmainen mekko sittenkin huono valinta? Minun oli kuitenkin tarkoitus opiskella, ja taisin näyttää lähinnä siltä, että olin menossa torille ostamaan kukkia ja mansikkatuokkosen.
Minusta tuntui tyhmältä seistä ikuisuus vaatekaapin edessä ja vaihtaa asua muutaman minuutin välein mutta en osannut tehdä muutakaan. Vaikka iltapäivä kuluisikin vain maantietoa opiskellessa, viettäisin sen Nathanielin kanssa, mistä seurasi se, että kaiken piti olla täydellistä. Minulla ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia päivää varten, mutta... ainahan sitä sai haaveilla.
Pidin Nathanielista hyvin paljon. Hän oli suloinen, avulias ja ystävällinen, kaikin puolin aivan ihana poika, mutta minulla ei ollut rohkeutta kertoa hänelle tunteistani. Pelkäsin aivan liian paljon, että minulle kävisi kuin Melodylle ja Nathaniel torjuisi minut.
Riisuin keltaisen mekon yltäni ja survoin sen takaisin kaappiin. Vilkaisin samalla seinällä roikkuvaa kelloa ja kauhistuin: Nathaniel olisi pian täällä! Epätoivoisesti yritin keksiä, mitä pukisin ylleni. Turvauduin sattumaan ja kiskoin nopeasti jalkaani vieressäni lattialla lojuneet valkoiset farkut ja nappasin kaapista ensimmäisen paidan, johon käteni tarttui. Se oli vaaleanpunainen angoraneule, jonka täti oli ostanut minulle viime jouluna lahjaksi.
Kelpaa, päätin pukiessani puseroa ylleni.
Puettuani juoksin ympäri huonettani hiusharja ja huulikiilto käsissäni yrittäen varmistaa, että huoneeni oli siinä kunnossa, että sinne voisi kutsua vieraita. Katseeni tarrasi kiinni valokuvaan, joka lepäsi lipaston päällä lampun vieressä. Rosalyan antama kuva Nathanielista Violetten tekemissä kehyksissä. Se olisi
pakko piilottaa, vaikka Nathaniel olikin sen jo kerran nähnyt. Koko tilanne oli ollut niin pahuksen kiusallinen, etten tiedä, kumpi oli ollut punaisempi: minä vai Nathaniel.
Laskin tavarat käsistäni lipastolle ja tartuin kiinni valokuvaan. Siinä Nathaniel oli nukahtanut pöydän ääreen kesken opiskelujen. Katsoin kuvaa hymyillen. Nathaniel näytti nukkessaankin niin hyvältä. Mieleni teki silittää hänen poskeaan ja tarttua kädestä kiinni. Oikeassa elämässä en todellakaan uskaltaisi tehdä niin, paitsi ehkä silloin, kun hän olisi unessa. Salaa toivoin, että hän nukahtaisi tänään, jolloin voisin katsella hänen enkelikasvojaan herkeämättä ja hyväillä kullankeltaisia hiuksia.
Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa haaveilla. Piilotin valokuvan lipaston laatikkoon eriparisukkien, kynsilakkojen ja kynänpätkien joukkoon. Noukin vaatteet lattialta takaisin kaappiin ja varmistin vielä nopeasti hiuksia harjatessani, että huoneeni tosiaan oli esittelykelpoinen. En huomannut mitään noloa missään, ja pöytäkin oli niin siisti, että sen ääressä kykenisi opiskelemaan.
En kuitenkan ehtinyt huonetarkastuksessa pidemmälle, kun kuulin ovikellon soivan. Suustani pääsi kimeä kiljaisu, jolla säikäytin itseni, ja peitin suuni välittömästi. Laskin hiusharjan lipaston reunalle ja kiiruhdin alakertaan. Hengitykseni vinkui korvissani, ja yritin epätoivoisesti rauhoittua. En halunnut, että Nathaniel saisi minusta vääränlaista kuvaa. Onneksi vanhemmat eivät olleet kotona, muuten olisin ollut vielä hermostuneempi ja todennäköisesti tuottanut vanhemmille oivaa materiaalia minun kiusoitteluani varten.
Ei mitään hätää, sanoin itselleni ääneti.
Ei ole mitään syytä stressata, tämä ei eroa mitenkään siitä ajasta, jonka vietän Nathanielin kanssa koulussa.Jotenkin nimittäin onnistuin koulussa käyttäytymään Nathanielin seurassa kutakuinkin normaalisti, aivan miten muidenkin kanssa. Pakko sen olisi nytkin onnistua. Mikä muka oli erilaista?
Vedin syvään henkeä ja avasin ulko-oven.
”Hei”, Nathaniel hymyili.
Väänsin suuni jonkinsortin vastahymyyn (ainakin toivon sen olleen hymy) henkäisin ”hei”, ja päästin hänet sisälle. En ollut saada katsettani irti hänestä. Nathanielilla oli yllään tummat housut, kauluspaita ja vaalea neule, ja tuuli oli pörröttänyt hänen kultaisia hiuksiaan. Mieleni teki sukia ne aloilleen mutta hillitsin itseni.
Nathaniel selvästikin huomasi silmäni, jotka olivat unohtuneet tapittamaan hänen hiuksiaan, koska hän katsoi minuun hieman hämmentyneenä ja nosti kätensä vetämään suortuvat siistimmin.
”Siellä tuulee”, hän kertoi kuin selityksenä aavistuksen sotkuisille hiuksilleen. ”Syksy tekee tuloaan.”
”Niin tekee.”
Vaikka syyskuu olikin edennyt pitkälle, ulkona oli yhä lämmin ja kaikinpuolin kesäinen sää. Toivoin, että se jatkuisi mahdollisimman pitkään, en pitänyt syksyn koleudesta ja vesisateista lainkaan.
En tiennyt lainkaan mitä sanoa. Hämilläni siirsin katseeni sivuun.
”Tuota... mennään vaikka minun huoneeseeni”, sanoin. ”Haluatko jotain juotavaa?”
”Ei kiitos”, Nathaniel vastasi.
Nyökkäsin pojalle ja lähdin johdattamaan häntä huoneeseeni. Hän tosin saattoi muistaa sen sijainnin, vaikka hänen viimeisimmästä – siitä ensimmäisestä – vierailustaan oli kulunut aikaa. Olimme vaiti koko matkan ajan. Yritin parhaani mukaan kuunnella Nathanielin hengitystä kuin varmistaen, että hän todella seurasi minua. Pojan hengitys oli käytännössä äänetöntä, mutta toisinaan onnistuin kuulemaan hienovaraisen ilmavirran liikkeen.
Saavuimme viimein huoneeseeni. Käännyin ympäri yrittäen samalla miettiä, mistä alkaisin puhua. Jotain opiskeluun liittyvää, tietenkin, sitähän varten me täällä olimme, mutta mitä?
”No, mistä aloitetaan?” poika kysyi laskiessaan reppunsa lattialle.
Pureskelin alahuultani miettiväisenä. Tajusin, etten muistanut lainkaan kurssin sisältöä. Aivoni olivat pettäneet minut.
”Tuota... jos aloitettaisiin kirjan ensimmäisestä kappaleesta?” ehdotin, kun en muutakaan keksinyt.
”Hyvä on”, Nathaniel nyökkäsi. ”Onkin ihan loogista edetä kirjan mukaan.”
Hän kumartui ottamaan repustaan esille opiskelutarvikkeensa. Nappasin maantiedonkirjan pöydän reunalta ja laskin sen istumapaikkani eteen. Onneksi olin sentään muistanut ottaa etukäteen tuolin Nathanieliakin varten. Hetken päästä poika istahti viereeni kirja käsissään.
”Eli ensimmäinen luku”, hän aloitti katse otsikossa. ”Ilmastovyöhykkeet.”
”Niitä siis sitten”, sanoin vilkaisemattakaan kirjaa. Olin taas unohtunut tuijottamaan Nathanielia. Tällä kertaa ihailin hänen suoraa nenäänsä ja aistikkaita huulia.
Kuten aina, poika huomasi intensiivisen katseeni. Hänen poskipäänsä punehtuivat kevyesti ja hän yritti keskittyä kirjaan entistä syvemmin. Tunsin itsekin punastuvani ja käänsin katseeni hieman häpeillen pois.
”Okei, muistatko kaikki ilmastovyöhykkeet?” Nathaniel peitti kirjan sivulla olevan taulukon kädellään estääkseen minua lunttaamasta.
”Yksi taisi olla kylmä”, muistelin. ”Kylmä vyöhyke.”
Nathaniel nyökkäsi, ja jatkoin:
”Sitten oli lauhkea... lämmin ja... kuuma?”
Jäin katsomaan blondia kysyvästi ihaillen samalla hänen poskipäitään. Ne olivat yhä punaiset.
”T-tuota...” Nathaniel änkytti. ”Kaksi ensimmäistä oikein, mutta lämmintä ja kuumaa vyöhykettä ei tavallaan ole. Niitä alueita kutsutaan muilla nimillä.”
”Ai”, pettymys survaisi veitsen sydämeni läpi. Minua hävetti, olin tyhmä ja mokannut Nathanielin edessä.
”Muistatko lainkaan, mitkä ne kaksi viimeistä ilmastovyöhykettä ovat?”
Minä mietin. Todella. Mietin, mietin ja mietin, mutta en saanut niitä päähäni. Mielessäni pyörivät vain ehdottamani lämmin ja kuuma vyöhyke, palmupuut ja Nathanielin kaunispiirteiset kasvot...
”En”, myönsi lopulta häpeissäni.
”Okei”, Nathaniel nyökkäsi. ”No, ei se mitään. Muistit ainakin kaksi. Ne loput ovat subtrooppinen vyöhyke ja trooppinen vyöhyke.”
Tietenkin. Tropiikki. Palmupuineen.
”Mutta annetaan niiden olla nyt hetki. Kuvaile minulle kylmää vyöhykettä.”
Yritin parhaani mukaan muistella, millaista kylmällä vyöhykkeellä on tai edes voisi olla. Tunsin itseni harvinaisen tyhmäksi, ja mieleni teki piiloutua pöydän alle. Vilkaisin Nathanielia, joka katseli minua tarkkaavaisena. Katseemme kohtasivat, mikä sai pojan kääntämään päänsä muualle. Hänen poskensa punoittivat yhä kevyesti.
”No, muistatko?” hän kysyi tuijottaen tiiviisti huoneeni pastellinsävyistä seinää.
Kerroin nopeasti sen vähän, minkä muistin. Nathaniel ei katsonutkaan minuun päin, kun hän täydensi vajaat tietoni tuosta vain. Minua harmitti, että poikaa tuntui kiinnostavan huoneeni seinä enemmän kuin minä itse.
”En minä osaa!”, parahdin lopulta turhautuneena.
Nathaniel hätkähti ja kääntyi välittömästi katsomaan minua.
”Mitä nyt, mitä et osaa?” hän kysyi.
”Kyllä sinä tiedät”, puuskahdin. ”En mitään! No, en ainakaan maantietoa.”
”Hei, rauhoituhan nyt”, poika sanoi hiljaa. ”Sinä osaat kyllä, kunhan vain keskityt.”
Minun teki mieli sanoa, että ei loppujen lopuksi ole helppo keskittyä kouluasioihin, kun unelmien poikaystävä istuu vieressä kuuntelemassa, mutta pysyin vaiti. Minulla tuskin olisi kanttia edes vihjata siihen suuntaan, että olin kiinnostunut Nathanielista enemmänkin kuin kaverina. Poika ei kuitenkaan ajattelisi enempää, olin hänen silmissään varmasti kuin Melody. Paitsi myös tyhmä.
”Mutta kun en minä osaa”, mutisin katsoen alaspäin.
Tunsin yhtäkkiä Nathanielin kädet olkapäilläni. Kohotin katseeni, ja minua tervehtivät pojan lämpimät, meripihkanväriset silmät.
”Kyllä osaat”, hän väitti. ”Ja jos et kuitenkaan osaa, niin minä opetan.”
Hän hymyili minulle rohkaisevasti. Vastasin hymyyn kiitollisena. Katsekontaktimme pysyi tiiviinä; kumpikaan meistä ei tehnyt elettäkään katkaistaakseen sitä. Tämä tilanne, tajusin, se oli aivan kuin jostain kouludraamasta, jossa tyttö ja poika tajuavat olevansa rakastuneita toisiinsa ja jakavat yhteisen ensisuudelmansa! Tekemäni havainto sai sydämeni tanssimaan onnesta. Voih, kuvittelin jo, miten Nathaniel tulisi hitaasti lähemmäs ja painaisi huulensa omiani vasten. Miltäköhän hänen suutelemisensa tuntui? Se olisi varmasti miellyttävää, taianomaista ja...
Mitään ei tapahtunut. Jonkin ajan kuluttua Nathanielin kädet katosivat olkapäiltäni ja hän nappasi pöydältä kirjan itselleen. Sisimmissäni olin hyvin pettynyt, vaikka tiesin, että haaveeni olivat vain naurettavaa teinitytön päiväunta. Oli aika palata takaisin maanpinnalle todelliseen elämään.
”No niin, eli lauhkea vyöhyke sitten”, Nathaniel sanoi tuijottoaen maantiedonkirjan kantta. ”Sitä sijaitsee molemmilla pallonpuoliskoilla kylmän ja subtrooppisen vyöhykkeen välillä. Lähes koko Eurooppa kuuluu siihen. Sen pohjoisinta osaa kutsutaan toisinaan viileäksi vyöhykkeeksi...”
Kuuntelin tarkasti Nathanielin kuvausta lauhkeasta vyöhykkeestä. Miten hän osasikaan niin hyvin... Olisinpa minä yhtä hyvä. Melody varmasti oli, mietin hivenen kateellisena.
Kerrottuaan kaiken oleellisen poika siirtyi kuvailemaan subtrooppista vyöhykettä. Kuuntelin haltioituneena hänen ääntään ja seurasin huulien liikkeitä. Nathanielin kullankeltaiset silmät vilkaisivat minuun päin, ja hän punastui jälleen. Salamannopeasti hän vei katseensa takaisin kirjan kanteen.
”Su-subtrooppisen vyöhykkeen k-ke-kesä”, hän takelteli. Huomasin hänen katseensa eksyvän koko ajan minun suuntaani. ”Tä-täällä on ku-kuum... tai siis, subtrooppisen v-vyöhykkeen
kesä on kuuma!” hän korjasi lauseensa nopeasti.
”Täällä tosiaan on aika hiostavaa”, totesin pyrkien olemaan mahdollisimman neutraali. Minunkin oli tullut kuuma.
Riisuin angoraneuleen päältäni. Oli ehkä sittenkin ollut huono idea pukea se ylle, läkähtyähän siinä meinasi. Vetäessäni paitaa pääni yli huomasin Nathanielin katsovan minua lievästi kauhuissaan. Vilkaisin vaistonomaisesti alas, en kai vain ollut unohtanut aluspaitaa? En kuitenkaan, minulla oli paidan alla tavallinen luonnonvalkoinen toppi, jollaisia käytin aina vaatteiden alla. Siinä ei ollut edes mitään noloa printtiä, ei kai yksivärinen tylsä spagettiolkaintoppi voinut mitenkään Nathanielia vaivata?
”Pitäisikö avata ikkuna?” kysyin tajutessani, etten tosiaan ollut ainoa, jonka mielestä huoneen lämpötila oli liian korkea.
”E-ei tarvitse”, Nathaniel sanoi hiljaa, mutta liian myöhään: olin ehtinyt jo kavuta pöydän päälle avaamaan ikkunaa.
”Herranjumala, Candy, tule alas!” blondi pyysi nousten seisomaan. Hän kietoi kätensä lantioni ympärille ja veti minut alas.
Seisoimme hetken paikoillamme ääneti. Saatoin tuntea Nathanielin kädet ympärilläni ja kuulla hänen kiihtyneen hengityksen. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Olin kasvoiltani varmasti tulipunainen. Miten ajauduinkaan hetki hetkeltä nolompiin tilanteisiin?
Blondi irrotti otteensa minusta ja vetäytyi hivenen kauemmas. Käännyin ympäri ja katsoin häntä pahoitellen. Pojan poskilla kareili yhä hento puna.
”A-anteeksi”, sanoin kainosti.
”E-ei se m-mitään”, Nathaniel vakuutti. ”Olethan kunnossa?”
”Olen, tietenkin!” nyökkäsin hymyillen.
”Hyvä.”
Poika vaikutti tyytyväiseltä joskin hieman kiusaantuneelta.
”Minä menen hakemaan juotavaa”, sanoin, kun keskuutemme laskeutunut hiljaisuus alkoi painostaa. ”Tuletko sinäkin?”
”Mielelläni”, Nathaniel vastasi.
Jätimme huoneeni ja siirryimme alakertaan. Hymyilin vaivautuneesti koko matkan keittiöön asti. Luonnollisestikaan perässäni kulkeva Nathaniel ei ilmettäni voinut nähdä, mikä oli oikeastaan hyvä. Tämä opiskeluiltapäivä ei onnistunut oikein miltään kantilta ajatellen. Poika kyllä tiesi asiat ja osasi jakaa tietonsa minullekin, mutta hänen upeutensa sekä minun päiväuneni ja tyhmyyteni sekoittivat koko pakan.
”Mitä haluat juoda?” kysyin, kun olimme saapuneet keittiöön. Kurotuin ottamaan keittiön kaapista kaksi lasia.
”Ihan vettä vain”, Nathaniel sanoi ottaen vastaan juomalasin, jonka ojensin hänelle. ”Kiitos.”
Poika istahti vetensä kanssa pöydän ääreen. Join omani parilla kulauksella, valutin hanasta lisää ja liityin sitten Nathanielin seuraan. Hän katsoi minua arvioiden, aivan kuin hän haluaisi kysyä jotain.
”Candy, saanko kysyä erästä asiaa?” hän pyysi sitten.
”Tietenkin”, vastasin.
”Opiskelitko itse yhtään etukäteen?”
Poskeni punehtuivat ja sisälläni syttyi harmi. Aivan kuin Nathaniel olisi saanut minut kiinni jostain kielletystä. Lisäksi minua harmitti, ettei kysymys ollut se, jonka poika olisi haaveunissani sanonut.
”No, en oikein”, myönsin hiljaa, katse tiiviisti lasissa. Todellisuudessa en ollut opiskellut itse lainkaan, ellei tuntien työskentelyä laskettu, mutten halunnut kertoa pojalle koko totuutta.
”Niin arvelinkin”, blondi hymyili. Hänen ilmeensä ikään kuin yritti kertoa, että hän tiesi minun kaunistelevan totuutta. ”Ehkä meidän on siinä tapauksessa parempi vaihtaa taktiikkaa. Minun on selvästikin turha kysyä sinulta yhtään mitään, tai siis...”
Hän meni hieman vaikean näköiseksi.
”Anteeksi”, hän sanoi sitten ja katsoi minua pahoittelevasti. ”Tuo ei ollut reilusti sanottu. Tarkoitin, että on parempi olla tenttaamatta vielä mitään.”
Nyökkäsin hymyillen. En ollut loukkaantunut hänen sanoistaan, mitä hän selvästikin oli pelännyt. Hän oli nimittäin oikeassa: minulta oli turha kysyä mitään. Olin kuitenkin otettu siitä, miten huomaavainen hän olikaan. Sydämeni hypähteli jälleen onnesta.
Palasimme huoneeseeni maantiedon pariin. Matkalla Nathaniel kompastui portaissa ja oli kaatua mutta pysyikin pystyssä ottaen tukea kaiteesta ja olkapäästäni. Hän näytti hivenen nololta ja pahoitteli kömpelyyttään. Minua hänen kompurointinsa ei haitannut, se oli vain... suloista.
”No niin”, Nathaniel totesi istuuduttuaan pöydän ääreen. Hän avasi maantiedon kirjan auki ilmastovyöhykkeiden kohdalta ja viittoi minua istumaan viereensä.
”Eli siis: ilmastovyöhykkeitä on kaiken kaikkiaan neljä. Kylmä, lauhkea, subtrooppinen ja trooppinen vyöhyke. Trooppinen vyöhyke sijoittuu päiväntasaajan ympärille, ja muut vyöhykkeet levittäytyvät siitä suurinpiirtein sekä etelään että pohjoiseen. Molemmat navat ovat kylmällä vyöhykkeellä.”
”Eli ne ovat vähän niin kuin raitasukka”, sanoin.
Nathaniel katsoi minua ihmeissään.
”Minulla on sellaiset raidalliset sukat”, selitin hieman nolona. ”Keskellä on punainen raita, välissä valkoisia ja keltaisia ja kärjet ovat oranssit.
”Niin”, Nathaniel hymyili varsin somasti. ”Vähän niin kuin ne sinun sukkasi.”
Hän ojensi kättään hieman minua kohti. Sydämeni hypähti ja kättä tuijottava katseeni terästyi. Pieni pettymys iski jälleen sisuksiini, kun huomasin Nathanielin siirtävän kätensä haromaan niskahiuksiaan. Minäkin olisin halunnut tehdä niin...
”Aika suloista muuten”, blondi sanoi yhtäkkiä.
”Häh? Mikä?”
”Se sinun sukkavertauksesi.”
Nathaniel katseli minua lempeästi. Katse muistutti lähinnä sellaista, joka kohdistetaan kissanpentuihin tai kävelemään pyrkiviin varsoihin, mutta se sai perhoset parveilemaan sisälläni.
”Mutta tältä se siis kartoissa näyttää”, poika sanoi ja ojensi kirjaa minua kohti.
Venyttäydyin lähemmäs nähdäkseni karttakaavion. Samalla pyrin painautumaan lähemmäs Nathanielia. En tiedä, toivoinko hänen huomaavan keveän vihjailuni. Niin kauan, kun se ei vaivannut häntä ja muuttanut hänen mielipidettään minusta negatiivisemmaksi, kaikki oli hyvin.
Nathanielin kehon hohkaama lämpö rauhoitti minua, mikä on ehkä hyvä, koska olin melko jännittynyt kaikesta muusta. Olisipa minulla ollut rohkeutta tehdä pojalle selvä aloite... Vaikka se kuitenkin tarkottaisi torjuntaa. Ja toisaalta nykytilannekin oli melkoisen miellyttävä.
”Käännetään sivua”, blondi ehdotti rauhallisesti.
Hän kurotteli kohti kirjan sivua kietomalla kätensä ympäriltäni. Huokaisin ääneti innostuksesta ja ihastuksesta. Ainakin luulin olleeni äänetön.
”A-anteeksi”, Nathaniel sopersi yhtäkkiä kuulostaen nololta. Hän oli kuullut huokaukseni ja ilmeisesti olettanut sen olevan protestoinnin merkki, sillä hän veti kätensä kauemmas.
”E-en minä...” aloitin ja katsahdin pojan punaisia kasvoja. ”Ei sinun kätesi minua haittaa.”
”Ai. No, hyvä”, hän naurahti epävarmasti. ”Kai.”
Hän laski käsivartensa harteilleni ja kurottautui vaihtamaan kirjan sivua. Tartuin siihen yhtä aikaa hänen kanssaan, ja sormemme sipaisivat toisiaan. Olin varma, että Nathaniel vetäisi kätensä pois, mutta niin ei tapahtunut. Käännyin katsomaan häntä, ja minut ottivat vastaan suloiset, hymyilevät kasvot. Vastasin hymyyn. Olin pakahtua onnesta ja ihastuksesta. Voisin upota Nathanielista haaveilemiseen koko päiväksi. Aivotoimintani alkoi sumentua... En tajunnut enää mistään yhtään mitään.
Yksi asia oli kuitenkin varma: Tulisin tarvitsemaan vielä monta, monta tukiopetuskertaa Nathanielilta. Siitä pitäisin huolen.
A/N: Paska teksti, mutta tulipahan kirjoitettua
Mitään ei tapahdu (tosin se oli tarkoituskin), liian venytetty ja kituutettu ja tästä tuli ihan erilainen kuin alunperin piti. Ainakin suunnilleen XD Mutta ihan sama.
