Author: Zarroc
Pairing: minä/hän
Genre: drama, angstinen romance, femme
Rating: S
Summary: Hänessä oli jotain sellaista, mikä sai surun valittamaan joka oktaavilla.
A/N. Kai tämä on tarina yksinäisyydestä ja riittämättömyydestä. Siitä, kun hiljaa antaa periksi. Omakohtaisuus kympin luokkaa. Inspiroidu musiikista -haasteeseen numerolla 4. Puunukke, Ficlet300:seen sanoilla 10. Ainoa, 169. Juoma, 147. Varjo & 202. Katkeruus.
Se on vain maaliaMinä olen vain puunukke, kiinni naruissa
Ja joku laittaa poletin koneeseen
Ja minä alan taas tanssiaTajusin, että hänen paidallaan oli verta. Katsoin sitä pitkän aikaa vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Ei kai minun tarvinnutkaan, koska hän tuli halaamaan minua ja puristi kätensä nyrkkiin paidanselkämystäni vasten. Pitelin häntä hämmentyneenä, kenties hieman arkanakin ja yritin saada kiinni siitä, mitä oli tapahtunut.
”Mitä tapahtui?” päädyin kysymään, vaikka näinhän minä jäljet hänen ranteissaan. En minä kuitenkaan ollut epäillyt tätä, en nyt.
”Liukastuin”, hän vastasi tukahtuneesti ja minun valkoisella kauluspaidallani oli verestä surunaama.
”Keittiöveitsen kanssako?”
”Niin.”
Kuten aina.
En sanonut mitään, pidin vain kiinni hänestä ja odotin. Se oli minun tehtäväni tässä maailmassa, olla siinä silloin kun hän minua tarvitsi.
Ja tämän lakatun pinnan alla
Jo vanhuuttaan halkeillen
Sielu puinen kuivuu kasaan, sinua rukoillenHän nukkui, heräsi välillä yskimään ja aivastelemaan limaisesti, mutta jatkoi sen jälkeen uniaan. Makasin valveilla hänen vierellään, katselin katulampun valossa oranssina hohtavaa pussilakanaa mietteliäänä. Nousin ylös, katselin ympärilleni yksiössä, jossa ei näkynyt muuta kuin kaikki.
Napsautin vedenkeittimen päälle, enkä välittänyt siitä, että olin käytännössä alasti. Kuka täällä minua katsoisi, muu kuin lamppu ulkona. Se kurkistaisi sälekaihtimen raosta, tutkisi minua hetken ja päästäisi menemään. Huomaisi ylimääräisen lantiolla, liian suuret rinnat ja hiljaisesta väsymisestä kertovat liikkeet. Ei kukaan sellaisesta kiinnostunut, ei edes hän.
Katseeni siirtyi lähes huomaamattomasti nukkuvaan naiseen, joka puristi jälkeeni jättämää peittoa jotenkin pakonomaisesti. Nojasin tiskipöytää vasten, ristin kädet rintojen alle tukeakseni niitä ja annoin katseeni harhailla.
Hänessä oli jotain sellaista, mikä sai surun valittamaan joka oktaavilla.
Vedenkeitin naksahti hiljaa pois päältä, kaivoin tottuneesti teetä yläkaapista. Vaikka tämä oli hänen asuntonsa, minä kaapit olin täyttänyt ja astiat järjestellyt. Minä olin huolehtinut, että hänellä oli kaikki ja vähän enemmänkin, paljon enemmän.
Ja minä ilman näitä naruja kai kasaan lysähdän
Välissä helvetin ja taivaan
Kun minä tanssini esitänJoin teetä sängynreunalla istuen, koska omat tavarani olivat vallanneet sen ainoan tuolin, joka täällä kesti painoa. Kaikki näytti niin uudelta ja siistiltä, mutta silti mikään ei kai ollut. Eivät hänen välinsä ihmisiinkään olleet uusia tai varsinkaan siistejä. Ne olivat rumia kuin edellisen viikon sanomalehdet, osittain repeytyneitä ja likaisia. Joissakin oli iän tuomia kulumia, pinttymiä, maneereita joista ei päässyt enää pois.
Mainokset huusivat omaa maailmaansa, eikä kukaan tiennyt kuinka ne voisi torjua. Kuinka niihin lakkaisi vastaamasta samalla tavalla.
Tee oli kuumaa, se poltti huulia ja ärsytti ihoa. En edes pitänyt sen mausta, mutta join sitä silti. Se oli äänetöntä kaipuuta jonnekin toisaalle, missä ei tarvitsisi enää huolehtia riittäisikö lainkaan.
Hän hätkähti unissaan, ulahtikin ja katsahdin häneen levottomana. Edes yksi yö unta riittäisi pitämään hänet kutakuinkin järjissään, mutta kenties se oli liikaa pyydetty. Hän heräsi, avasi silmänsä ja hengähti nopeasti syvään kuin tukehtuva.
Pidin tiukemmin kiinni kupistani kun hän nousi yskimään ja vasta sen jälkeen katsoi minuun kunnolla.
Katseessa ei ollut jälkeäkään siitä ilosta, mikä joskus oli näkynyt hänen kasvoillaankin. Nyt siinä oli vain tuskaa ja epätoivoa, jotain vieläkin pahempaa. Jotain, mitä en osaisi käsitellä ja tiesin, ettei hänkään kykenisi siihen.
Ojensin teekuppiani hänelle, hän haistoi ja irvisti hieman, mutta joi kuitenkin.
Ja sinä päivänä kun minut siirretään
Syrjään tieltä uusien
Minä pölyisen varastohuoneen nurkasta sua rukoilenLoppuyön valehtelin itselleni makaamalla selälläni ja antaessani hänen nukkua kylkeeni käpertyneenä. En tehnyt elettäkään kietoakseni kättäni hänen ympärilleen tai edes raottaakseni peittoani, hän ei sitä tarvinnut. Makasi peitot välissämme aivan kiinni minussa, toinen käsi hapuili jotain kohtaa kyljessäni. Vaikka me molemmat tiesimme, että hän ei halunnut sitä. Ei halunnut minua, ei hereillä tai selvin päin.
Laskin päässäni niitä kertoja, kun hän oli ollut oikeasti onnellinen kanssani. Enkä voinut sanoa yhdenkään kohdalla, oliko hän ollut sitä oikeasti vai vain päättänyt leikkiä niin.
Hän urahti unissaan, mutisi nimeni ja sai minut katsomaan itseään hetken verran pidempään. Katulamppu vilkutti minulle viimeisen kerran aamun merkiksi ja sammui itsekseen säpsähtäen. Hän ei herännyt, ei tietenkään, vaan hymyili pitkästä aikaa saadessaan kiedottua sormensa sormieni lomaan.
En reagoinut siihen oikeastaan millään tavalla, silitin peukalollani varovasti rystysiä ja opetin itseäni. Toiveilla oli paha tapa muuttua painajaisiksi, katkeriksi.
Minä jatkoin valehtelua, koska mitäpä muuta tämä maailma meille kahdelle tarjoaisi.
Tule mun luo, tule mun luo
Kun minä ilta illan jälkeen
Paljain jaloin lasimurskalla vuokses tanssin vaan.