VMP — vittu mitä paskaa
ikäraja: K-11
genre: tavoittelee huumoria
A/N: Olen niin tottunut sivuhahmoihin kiintymiseen, että välillä tulee sarjojen päähenkilöt sivuutettua suorastaan rutiinilla. En siis lainkaan yllättynyt siitä, että Beyondin mainiota parodiaa
Tappavaa nuhakuumetta (K-18) lukiessani koin varamiespalvelun Möttösineen jotenkin erityisen hurmaavaksi seikaksi, ja koska Pate/Pena on hieno fandom, täytyi siitä kirjoittamista ehdottomasti kokeilla. Osallistuu Parodiahaasteeseen, jossa aiheenani oli sivuhahmoista ficcaaminen, ja taisi kyllä pilkka kolahtaa omaan nilkkaan ihan käytännön tasolla niin kovasti, ettei mitään rajaa...
“Huomentahuomenta vaan kaikille”, varamies Möttönen virkkoi matalalla, luottamusta herättävällä äänellään astuessaan sisään luokkahuoneeseen. “Teille piti tulla tänään vieraileva kouluttaja Sivuhahmoakatemiasta, mutta valitettavasti hänelle sattui pieni haaveri ja hän joutui hankkimaan itselleen sijaisen — minut.”
“Vittu mitä paskaa!” varamies Määttä huudahti ja ponkaisi pystyyn niin, että kaatoi tuolinsa. “Niistä saatanan paskiaisista ei ole mihinkään!”
“Noh, noh.”
“Minä olen ollut täällä kohta kymmenen vuotta eikä niitä vitun selkärangattomia nobodyja ole näkynyt täällä vielä kertaakaan!”
“Mikäli minun opetustyylissäni on jotain moitteen sijaa, voit aina tehdä Varamiespalvelulle reklamaation”, Möttönen huomautti hyväntuulisesti.
“Jonka joudun itse käsittelemään!” Määttä rääkyi ja iski nyrkillään pöytää. “En enää edes usko, että niillä tuhkamunilla olisi mitään sellaista sanottavaa, jota en jo itsekin tietäisi, mutta olisihan se nyt saatana korkea aika VIIMEINKIN kuulla näistä asioista sivuhahmoilta itseltään!”
“Varamies on aina sivuhahmo, joten kenties minut —”
“Sivuhahmo? Sinäkö?! Salli mun nauraa”, Määttä ärisi lainkaan nauramatta, mutta nosti kuitenkin tuolinsa takaisin psytyyn ja istui raivosta höyryten paikalleen.
Möttönen ainoastaan hymähti leppoisasti. Varamiesharjoittelijat Kari, Lari ja Mari sen sijaan näyttivät kaikki hyvin, hyvin ahdistuneilta.
“Öh, anteeksi”, Lari huomautti vaisusti. “Minä olen kylläkin nainen.”
Ei sillä ole mitään väliä, ficcari tuumasi näyttönsä takaa ja jatkoi näppäimistönsä nakuttelua.
Sinut mainittiin canonissa niin ohimennen, että voin kirjoittaa sinusta ihan mitä lystää, eikä kukaan voi sanoa sen olevan väärin.“Enkö edes —”
Et. Sitä paitsi eihän nimi hahmoa pahenna, vai mitä? Ja yleisö rakastaa mieshahmoja, joten tällainen nimeämispolitiikka on sinulle suorastaan eduksi.“No entäs minä sitten?” varamiesharjoittelija Mari kysyi jo hivenen ärtyneenä. “Eikö minulle sitten anneta yhtäläistä mahdollisuutta tulla rakastetuksi vain naiseuteni ilmaisevan nimen vuoksi?”
“Voi vittu nyt oikeasti”, varamies Määttä tuhahti ja löi päätään pöydän pintaan. “Samaa paskaa vuodesta toiseen; yrittäisitte nyt saatana keksiä jotain vähän tuoreempia näkökulmia asiaan!”
“Kaikki eivät voi olla väärinymmärrettyjä neroja”, Möttönen lausahti katsoen Määttää merkityksellisesti, suorastaan flirttaillen alta kulmiensa. Määttää ärsytti edelleen helvetisti, mutta oli vaikea väittää vastaan, kun sillä tavalla imarreltiin.
Helvetin ärsyttävää oli tietysti myös sekin, että Möttönen tuolla tavalla taktikoi käyttämällä hyväkseen Määtän persoutta kehuille, mutta Määttä tajusi astuneensa vanhaan tuttuun ansaan aivan liian myöhään. Silloin tavanomainen luento sivuhahmojen tehtävästä päätähtien matkan varrella oli jo käynnistynyt, eikä kiistaan palaaminen enää tullut kysymykseenkään.
Varamies Määttä oli kuullut tämän nimenomaisen luennon kutakuinkin kaksikymmentä kertaa, ja aina varamies Möttösen pitämänä — Sivuhahmoakatemian väkeä ei ollut koskaa Varamiespalvelun tiloissa nähty, vaikka joka kerta opetustilaisuudesta sovittiinkin, ja Määttä alkoikin jälleen kerran luonnostella mielessään epäluotettavalle opinahjolle tulikivenkatkuista kirjettä, jossa hän ei sanojaan säästelisi analysoidessaan muun muassa sitä, kuinka kyseisen sylkykupin kasvateista varmastikaan kukaan ei tulisi koskaan vahingossakaan kohoamaan edes päähenkilöporukan osaksi. Ja oikeastaan oli ihan mukavaa kuunnella Möttösen ääntä ilman, että sanojen sisältöön tarvitsi keskittyä lainkaan. Ajatusten harhaileminen ei varsinaisesti sopinut Määtän luonteeseen, mutta koska ficeissä kaikkein kylmimmistä, asiallisista ja suoraan sanottuna vittumaisistakin sivuhahmoista pyritään usein tekemään samaistuttavia, inhimillisiä ihmisiä tunteineen ja heikkouksineenkin, niin menköön nyt tämän kerran.
Sivuhahmo on statisti, tehtäväänsä varten luotu, joten noita nimenomaisia tehtäviä suorittaessaan ei varamiehenkään tarvitse huolehtia sävykkyydestä; silloin pelkkä asianmukainen julkisivu riittää. Totta on, että hyvät sivuhahmot ovat tarinan suola, mutta liian huomion kääntäminen heihin ei palvele ketään; mikäli sivuhahmo nousee liiaksi esiin, tarinan tasapaino voi kärsiä. “Sitä paitsi sivuhahmojen kaavamaisuuden huomioiden ei kovin syvällinen motiivien selvittäminen välttämättä palvele ketään”, Möttönen huomautti leppoisasti ja alkoi näpytellä tekstiviestiä. “On tietysti hyvä, jos tunnistettavan stereotypian takaa löytyy jotain muutakin pelkkää pahvia, mutta koska sivuhahmon tarinaa ei ole samalla tavalla ehditty pohjustaa, monet suuremmat kuviot voivat helposti tuntua korneilta. Tiukasti lestissään ei suutarinkaan tarvitse pysyä vaan persoonaa sopii tuoda ilmi, mutta kovin kauas harhailemista en suosittele. Silloin asiakas on harvoin tyytyväinen varamieheen, sillä täytyyhän suutari aina suutariksi tunnistaa.”
“Olisiko teillä antaa jotain konkreettista esimerkkiä?” kysyi varamiesharjoittelija Kari. Määttä pani merkille, ettei jätkä ollut vaivautunut edes nostamaan kättään pystyyn, vaan suvereenisti huuteli sieltä takapenkistään, vaikka olikin vasta ensimmäistä viikkoa palkkalistoilla. Siitä kaverista aiheutuisi varmasti vielä paljon harmia.
Varamies Möttösellä oli mielessään useitakin mallikkaita esimerkkejä tapauksista, joissa sivuhahmo oli varastanut show’n tai ficcarit muuten vain villiintyneet, mutta koska nyt kyseessä on ainakin periaatteessa originaalifiktio, ei kirjoittaja halua eksyä sivuraiteille maininnoilla lempifandomeistaan. Varamiesharjoittelija Kari ei tästä ilahtunut, Määttää sen sijaan suorastaan hykerrytti.
“Ja tämän luennon opetus oli... mikä?” Kari kysyi.
Ennen kuin varamies Möttönen ehti vastata, luokkahuoneen ovi avattiin, ja toimiston sihteerikkö Leila purjehti sisään yhtä huoliteltuna kuin aina ennenkin. Määttä vihasi Leilaa. Tämän tekstin kannalta moinen on tietysti täysin irrelevanttia, mutta koska tarinamme sijoittuu työpaikkaympäristöön, ficcari kokee tarpeelliseksi osoittaa (lähinnä fiktioon perustuvaa) tietämystään työelämästä esittelemällä satunnaisia kollegoita, ja erinäisten jännitteiden maininnalla luodaan illuusiota hahmojen sielunelämään perehtymisestä. Lisäksi kauniita femme fataleita kuuluu inhota. Paitsi tietysti silloin, mikäli näkökulmahahmo on itse sellainen. Määttä ei ollut.
Leila toi Möttöselle kahvia ja omenaviinerin. Mitään muuta asiaa hänellä ei sitten ollutkaan. Varamiesharjoittelija Kari tuijotti Leilan keinahtelevaa lantiota tämän poistuessa, ja Määttä pohti, miten pian hänen sopisi vetää Karia turpaan.
“Mihinkäs me jäimmekään?” Möttönen kysyi ja hörppäsi kahvistaan.
“Tämän luennon opetukseen.”
“Niin tosiaan, sehän se olikin... Suoraan sanottuna en tiedä sitä itsekään”, Möttönen tunnusti ja katsoi mietteliäänä kaukaisuuteen. “Sivuhahmoluento nyt vain kuuluu meidän koulutusohjelmaamme, joskin sen merkitys lienee tätänykyä hieman hämärän peitossa, sillä olemme niin kauan joutuneet tyytymään sijaisiin...”
Vaimea rusahdus kaikui luokkahuoneen hiljaisuudessa. Jopa Määtällä kesti hyvä tovi tajuta, että ääni oli lähtöisin lyijykynästä, joka oli painunut poikki hänen omassa nyrkissään.
“Ja kukahan sen koulutusohjelman on laatinut...?” hän sihisi hampaidensa välistä.
“Minähän sen olen tainnut joskus vuonna kivi ja käpy rustata”, Möttönen sanoi leppoisasti. Hän nyppäsi viinerinsä päältä raesokerin, muttei laittanut murusta suuhunsa, pyöritteli sitä vain sormiensa välissä. “Yritin kyllä tilata sen eräältä pedagogilta, mutta valitettavasti —”
“— hän oli estynyt hoitamasta tehtäviään ja joutui hankkimaan itselleen varamiehen. Voi vittu nyt oikeasti tätä loputonta paskasuota!”
“Noh, älä nyt.”
“Kukaan ei ole varmastikaan ikinä saanut tältä luennolta irti yhtään mitään!”
“Itse asiassa minä taisin ymmärtää yhden pointin”, varamiesharjoittelija Mari aloitti sävyyn, joka kuulosti Määtän korvaan vähän turhankin kopealta. “Sivuhahmon — tai varamiehen — henkilökohtaisilla ominaisuuksilla on lopulta hyvin vähän merkitystä, sillä hän ei ole eteenpäin vievä voima. Sivuhahmo — tai varamies — voi siis periaatteessa olla melkeinpä millainen tahansa, ja näin varamiehenä — tai sivuhahmona — meillä onkin sellaista salaperäisyyteen perustuvaa viehätysvoimaa, jota päähenkilöillä — kuten nyt vaikkapa tällä hetkellä Möttösellä ja Määtällä — ei edes ole mahdollista olla.”
“Turpa kiinni, suttura”, Määttä tuumasi ja arvioi mielessään askelia, jotka hänen täytyisi ottaa päästäkseen survomaan lyijykynänsä puoliskot varamiesharjoittelija Marin silmämuniin. “Vai ettei päähenkilöllä voisi olla salaperäisyyteen perustuvaa viehätysvoimaa? Rarempi on parempi ja muuta sen sellaista elitististä paskaa? Kerrohan sitten, oi mystisen upea taustavaikuttaja, mitä vittua tämänkään tekstin lukija tietää minusta? Minua varmaan pitäisi voida lukea kuin avointa lähdekoodia, olenhan sentään näkökulmahahmo.”
“Öh”, Mari totesi elegantisti. Möttönen hymähteli kahvikuppiinsa, ja Määttä vannoi mielessään, että mikäli Möttönen sanoisi sanaakaan, kaveri saisi kaivaa mukinsa pian perseestään.
Kukaan ei kuitenkaan sanonut yhtään mitään, ei Möttönen eivätkä varamiesharjoittelijat. Piste Määtälle. Hän ehkä oli helposti kuohahtava sekä paha suustaan, mutta muuten häntä jos ketä tämän tekstin hahmoista verhosi tietynlainen salaperäisyyden huntu — edes kirjoittaja ei tälläkään hetkellä tiedä Määtän etunimeä, ikää, sukupuolta tai oikeastaan mitään muutakaan, vaikka kyse onkin kokonaan hänen omasta luomuksestaan. Toisin kuin varamies Möttönen sekä kolme harjoittelijaa, ei Määttää ole alkuteoksessa edes mainittu.
“Ja mikähän vittu tämänkin meta-analyysin tarkoitus oli?”
En tiedä, ficcari myönsi ja nosti kätensä kasvoilleen suojatakseen näköelimiään Määtän lyijykyniltä.
Minulla oli aloittaessani niin paljon hienoja pointteja, mutta valitettavasti sivuhahmo vei minua taas kuin pässiä narussa, eikä tässä ole enää järjen hiventäkään. “Tuskinpa tuo vaaraksi on”, Möttönen totesi lempeästi. “Sattuu sitä paremmissakin piireissä. Jospas te harjoittelijat menisitte vaikka kahville, niin vilkaistaan sen jälkeen seuraavaa keikkaanne; Virtasen Patelta tuli tuossa juuri vähän isompaa missiota, onhan teillä kaikilla passit kunnossa...”
Harjoittelijat tekivät työtä käskettyä ja luikkivat matkoihinsa. Varamies Möttönen nousi pöytänsä äärestä ja tuli Määtän luo, laski kätensä tämän hartialle. Möttösen kädet olivat suuret ja lämpimät, luottamusta herättävät kuten hänen äänensäkin.
“Mitäs siinä kähmit?”
“Yritän vain antaa niin ficcarille kuin lukijoillekin sitä, mitä kuitenkin haluavat.”
“Eli...?”
“Vähän työpaikkaromanssia.”
“Sinä siis teet tämän
heidän takiaan, et minun.”
“Noh, älä nyt. Tämä teksti lipsahti raiteiltaan heti, kun sinut oli mainittu, joten varamiehenä koen velvollisuudekseni paikkailla tilannetta”, Möttönen virkkoi. Hänen kätensä kulki varamies Määtän kaulalle. “En tosin ole yllättynyt lainkaan siitä, että näin kävi — tarjoathan sinä OC:na sivuhahmoihin mieltyneille tahoille juuri niitä mahdollisuuksia, joihin he ovat tottuneet tarttumaan. Lisäksi päivän univormusi on
hyvin hurmaava.”
“Haista vittu.”
“Vain, jos sinulla on tänään sellainen.”
Määtällä olisi ollut vielä muutama painokas sananen sanottavanaan aiheesta, mutta niitä ei kukaan jaksanut enää kuunnella. Paitsi ehkä Möttönen, mutta hänen kanssaan keskustella nyt saattoi myöhemminkin. Varamies Määttä siis alkoi napittaa vaatteitaan auki, kallisti päätään paljastaakseen kaulansa paremmin varamies Möttöselle, nousi hetken asiaa harkittuaan pöydälle, ja levitti jalkansa — kun nyt kerran tähän ryhdyttiin, niin tehdään sitten kunnolla, perkele.
Varamies Möttönen hymyili juuri sillä petomaisella tavalla, joka oli kokonaan säästetty intiimeihin hetkiin varamies Määtän kanssa, ja kaivoi taskustaan sen punaisen langan, joka oli kadonnut heti tekstin ensimmäisten virkkeiden aikana. Sillä kelpasi sitoa nurisevan kollegan ranteet yhteen, koska loppujen lopuksi sellaisella oli aina enemmän merkitystä kuin wannabe-intellektuelleilla sisällöillä.
