Nimi: I Heard Your Call!
Kirjoittaja: Tecnomotive
Fandom: Supernatural
Genre: hurt/comfort, huumori, draama...?
Ikäraja: K11
Paritus: Sabriel [Sam Winchester x Gabriel]
Yhteenveto: Nyt, kun hän katsoi Gabrielia, jota pari viikkoa takaperin oli aika kipeästi tökkäisty sisäelimiin Luciferin toimesta sillä ainoalla esineellä, joka mahdollisesti vain voisi tappaa enkelin.. Samilla oli suuria vaikeuksia uskoa näkemäänsä, vaikka yrittikin uskotella itselleen, että ei kai nyt kuolleista palaaminen niin kummallinen juttu ole, onhan kyseessä nyt kuitenkin enkeli? Omakohtaisten kokemustenkin jälkeen päässä pyörivät huolestus, kiitollisuus, hämmenys ja huojennus.
A/N: Löysin jostain arkistojen perukoilta, hämysistä kesäilloista ja Supernatural-maratoneista yleensä nyt tuppaa syntyä jotain tällasta... Muistaakseni silloin tän yhellä kaverillanikin betautin, kuollakseni en kuitenkaan muista kenellä. Sijoitus aikajanalla on siis noin kaksi viikkoa viidennen kauden 19. jaksosta (Hammer of the Gods) eteenpäin.
I Heard Your Call!
Sam palasi motellille vaisuna. Dean ei edes kyseenalaistanut sitä Samin rojahdettua pöydän ääreen ja avattua kannettavan tietokoneensa – niinkuin hän oli tehnyt jokaisena päivänä viimeisen kahden viikon aikana. Dean oli parhaansa mukaan yrittänyt ymmärtää veljeään, ja hänen syitään olla niin alakuloinen, suorastaan masentunut jostain niin vähäpätöiseltä tuntuvasta asiasta. Vaikkakaan eihän kuolema koskaan ollut leikin asia, mutta tällainen perinpohjainen murehtiminen oli Samilta jotain aivan uutta. Varsinkin kun heidän elinymäristössään oli ollut viimeiset vuodet kuolemaa täynnä.
”Sam”, Dean murahti sängyltään. Hän laski 45-kaliiperisen pistoolinsa vuoteelleen ja sysäsi sen puhdistamiseen käyttämänsä liinat viereen. Dean kääntyi sängyllään sivuttain nähdäkseen selkänsä takana istuskelevan veljensä, joka ei näyttänyt reagoivan nimensä lausumiseen millään tavalla.
”Sam”, Dean toisti. Tällä kertaa Sam saattoi aivan nopeasti vilkaista veljeään, muttei taaskaan osoittanut sen kummempaa reaktiota.
”Oletko edistynyt tutkimuksissa?” Dean yritti edelleen avata keskustelua. Hän otti pistoolinsa takaisin käsiinsä ja uudelleenlatasi sen, tyhjennettyään sen puhdistamista varten.
Sam sulki kannettavansa ja vilkaisi nyt hieman pidempään veljeensä, jonka kasvoilla soljui vaativa ilme.
”Joo”, Sam vastasi hyvin yksiselitteisesti ilman mitään aikomuksia viedä asiaa mitenkään pitemmälle. Ja sitähän Dean oli kysynytkin – oliko hän edistynyt tutkimuksissa siitä aaveesta. Ja kyllähän Sam oli, jonkin verran ainakin. Heillä oli jo nimi, entinen talo ja hautapaikasta Sam saisi soiton puhelimeensa aivan näillä minuuteilla - jos siis hautaustoimiston henkilökuntaan oli luottaminen. Tuntui vähän hassulta, että yhden pahaisen, 1900-luvun alussa kuolleen mummon hautapaikan etsimisessä menisi tunti tai ”huonolla tuurilla enemmänkin”.
Ja kuten Sam oli jossain mielensä perukoilla osannut ennustaakin, Dean ei voinut välttyä jatkokysymyksen esittämiseltä.
”No? Mitä löytyi?” hän kysyi ja laski aseensa takaisin vuoteelle. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan enää ottanut käsiinsä uutta, vaan keskittyi vain tuijottamaan veljeään vastauksien toivossa.
Sam huokaisi ennenkuin vastasi.
”Hautaustoimistosta soitetaan kohta ja saamme tietää, minne Jones on haudattu.”
Dean nyökkäili hyväksyvästi. Samin ei tarvinnut edes katsoa häneen tietääkseen, ettei keskustelu olisi ohi. Eikä se myöskään jatkuisi sukulaisilleen kummitelevalla rouva Jonesilla. Ehei.
”Kuule, Sam..” Dean huokaisi raskaasti ja Sam siirsi katseensa muualle, Deanin katsetta vältellen. Dean ei siitä välittänyt. ”Minäkin olen tosi pahoillani siitä, mitä tapahtui Gabrielille, mutta alan olla jo vähän huolissani sinusta..”
”Dean.”
Sam ei onnistunut keskeyttämään veljeään.
”Mutta sinun kannattaisi jo alkaa oppia unohtamaan. Et ole takertunut kenenkään muidenkaan meille läheisten kuolemiin noin tiukasti, eikä Gabriel edes ollut niin läheinen.”
Deanin sanat saivat Samin raivostumaan ja hänen halunsa kuristaa veljeään tuntui kasvavan kasvamistaan. Dean oli niin väärässä, niin väärässä ettei koskaan aiemmin ollut ollut. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka läheinen Gabriel tosi asiassa oli ollut Samille. Eikä Sam oikeastaan halunnutkaan hänen tietävän.
Sillä vaikka kuinka kovasti hän rakastikin veljeään, oli silti asioita joita hän ei halunnut tämän tietävän. Ja yksi niistä asioista oli Gabriel. Dean olisi vuoren varmasti ottanut hatkat heti ensimmäisellä sekunnilla, kun olisi kuullut mitä Samilla ja Gabrielilla oli ollut meneillään.
Ja vaikka tosiaan Sam rakastikin Gabrielia, melkein enemmän kuin oli koskaan ketään rakastanut, niin silti tietyllä tapaa hän myös oli hävennyt suhdettaan hänen kanssaan. Se tuntui jotenkin väärältä – Sam oli aikaisemmin peuhannut sellaisien otusten kanssa kuten ihmissusi ja demoni, ja nyt yhtäkkiä kainalossa olikin arkkienkeli, joka poikkesi aiemmista sekä lajinsa että sukupuolensa kannalta.
Lisäksi kaikki tuntuivat olevan nykyään sitä mieltä – tai jos eivät nyt olleet, niin jokin aika sitten ainakin olivat –, että Samilla oli enemmän taipumusta pimeän puolelle. Ja myös siinä suhteessa arkkienkeli Gabriel tuntui aivan liian epäloogiselta vaihtoehdolta hänelle – ei sillä että Gabrielkaan olisi se kaikista kultaisin Taivaan lemmikkipoju, mutta kuitenkin. Sam ei ollut missään tapauksessa mahtanut sille mitään, niin siinä vain oli sattunut käymään.
Dean tuijotti ajatuksiinsa uponnutta Samia ja napsautti sormiaan saadakseen tässä aikaan jotain elonmerkkejä. Sormien napsautus ei kyllä ollut se kaikista viisain veto, sillä no.. Me kaikki tiedämme, kenellä oli ollut aina tapana napsautella sormiaan silloin kun oli vähän halunnut pelleillä jonkun kanssa. Deanin ele siis sai Samin tuntemaan olonsa vain entistä huonommaksi.
Dean näytti tajunneen saman ja näytti, ainakin yritti näyttää siltä, että tosiaan olisi pahoillaan. Sam kuitenkin tiesi, ettei Dean sen erityisemmin ollut koskaan pitänyt Gabrielista, pitänyt tätä vain turhana sadistina, jonka moraalit ja arvot eivät olleet ne kaikista kehuttavimmat. Olihan se osittain totta, mutta Samille Gabriel ei ollut ollut turha. Hän antaisi mitä vaan saadakseen enkelinsä takaisin.
”Sam, nyt oikeasti”, Dean alkoi jo hermoilemaan. Tätä samaa menoa oli jatkunut jo päiviä eikä hän voinut ymmärtää sitä. ”Ei se nyt noin iso juttu ole, ryhdistäydy nyt hieman.”
Sam ei enää kestänyt.
”Miltä sinusta tuntuisi, jos Castielille kävisi samoin? Ei varmaan kovin hyvältä, eihän?” hän tahattomasti provosoi Deania ja huomasi äänenvolyyminsa nousseen hieman turhankin korkeaksi. Ennen, kuin Samin vastakommentista hieman jopa nokkiinsa ottanut Dean ehti väittää vielä vähän vastaan, oli Sam jo noussut tuoliltaan ja häipynyt motellihuoneesta ovet paukkuen.
Dean jäi selvittämään tunteitaan motellille antaen veljensä mennä menojaan.
Sam valitsi auton sijaan jalkakäytävän tallaamisen. Hän saisi enemmän aikaa selvittää päätään kävellessään keskustaan.
Tarvitsiko hänen muka edes selvittää päätään? Ei. Gabriel oli kuollut ja hän suri sitä luultavasti yhtä paljon kuin oli surrut vanhempiensa, Deanin ja Jessin kuolemia aikoinaan. Niin tärkeä Gabriel oli hänelle ollut. Ei siinä ollut mitään, mitä kyseenalaistaa. Hän kaipasi Gabrielia.
”Olin kuulevinani kutsun.”
Sam jähmettyi paikoilleen. Ääni oli liian tuttu, liian kaivattu ja liian.. aito. Melkein liian autenttisen kuuloinen, jotta Sam olisi voinut uskoa sen todeksi. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun Sam kuulisi Gabrielin äänen jossain, mutta tällä kertaa.. Tällä kertaa se tosiaan vain oli niin autenttisen oloinen, että se sai Samin melkein vajoamaan polvilleen.
Sen sijaan hän kuitenkin vain kääntyi ympäri, kohti äänen tulosuuntaa ja oli nyt tahtomattaankin vähällä pudota maahan.
”Gabriel?”
He molemmat pysyivät pitkään vaiti, vain tuijottaen toisiaan. Gabriel hymyili sitä hänelle ominaista, hurmaavaa – tahattomasti hyvin ärsyttävää – hymyään ja Sam taas.. no, Sam ei tiennyt mitä tehdä, sanoa tai ajatella. Hetken hän epäili Gabrielin olevan aave, mutta arkkienkeli oli liian.. siinä.
”Ei Sam. En tosiaankaan ole aave, olen vain.. no, minä”, Gabriel sanoi ja astui askeleen lähemmäs Samia. Samin onnellisen ja epäuskoisen katseen sekoitus sai hänet naurahtamaan.
”Mut-”
”Ei, Sam, ei. Ole hiljaa. Nauti hetkestä. Ihaile vielä minua ihan hetki. Et välttämättä saa tehdä sitä taas pitkään aikaan.”
Sillä ei ollut nyt väliä, että kuinka moneen kummalliseen otukseen ja ilmiöön Sam oli törmännyt ja mitä kaikkea outoa Sam oli saanut elämänsä aikana todistaa. Sillä nyt, kun hän katsoi Gabrielia, jota pari viikkoa takaperin oli aika kipeästi tökkäisty sisäelimiin Luciferin toimesta sillä ainoalla esineellä, joka mahdollisesti vain voisi tappaa enkelin.. Nyt hän ei jostain syystä vain kyennyt uskomaan näkemäänsä.
”Tiedän, tiedän. Tämä on hämmentävää sinulle”, Gabriel huokaisi ja jatkoi, ”mutta minä ehdotan, että vetäydymme johonkin suojaan ja keskustelemme asiat suoriksi.”
Samin ei auttanut pistää vastaankaan, sillä sen kuuluisan sormien napsautuksen seurauksena hän huomasi istuvansa hieman räihnäisenpuoleisen huoneiston olohuoneen sohvalla. Aluksi hän ei nähnyt Gabrielia missään, mutta nopeasti tajusi tämän seisovan hänen takanaan ja hierovan hänen hartioitaan.
Vaikka Sam olisikin halunnut vain istua ja rentoutua, ei se ollut mahdollista. Tämä oli liian outoa. Gabriel tuntui liian oikealta ollakseen edes totta. Ja kuinka outoa se taas sitten olikaan.
Sam hätisti Gabrielin kädet oliltaan ja kääntyi sohvalla sivuittain katsomaan tätä. Gabriel näytti niin puhtaan viattomalta, että Samin teki mieli vain olla hiljaa, antaa tälle hali ja jäädä viereen nukkumaan. Mutta se ei nyt vain tullut kuuloonkaan.
”Gabe, mitä kirottua tämä on?” Sam kysyi painottaen vahvasti lauseen keskimmäistä sanaa. Gabriel säilytti taitavasti sen viattoman ilmeensä kasvoillaan ja näytti tosiaan siltä, kuin hänestä tässä asiassa ei olisi mitään kummaa. Ei kai nyt kuolleista palaaminen niin kummallinen juttu ole, onhan kyseessä nyt kuitenkin enkeli? Tosin hän silti ymmärsi Samin hämmennyksen ja tunsi velvollisuuden selvittää hänelle asiaa tarkemmin.
Gabriel kiersi sohvan ja istuutui Samin viereen. Hän sulki Samin toisen käden kiusoittelevasti omiin käsiinsä ja katsoi miestä suoraan silmiin vakavalla ilmeellä. Sam ei kuitenkaan voinut ottaa Gabrielia vakavissaan. Ties vaikka kyseessä olisikin muodonmuuttaja tai jotain vastaavaa.
”Minä en tiedä”, Gabriel sanoi epäloogisesti tauottaen. Hänen sanansa saivat aikaan Samissa vain hyvin epäuskoisen katseen.
”Sinä.. et tiedä”, Sam toisti ja Gabriel huokaisi.
”Minä en tiedä”, hänkin toisti omat sanansa vielä kerran.
”Miten niin et tiedä?” Sam kysyi ja Gabrielin olisi tehnyt mieli luovuttaa.
”Minä en tiedä miten päädyin takaisin! Kaikki”, Gabrielin käsi valuttautui hänen omaa keskiruumistaan pitkin ,”kaikki, ihan ehjää. Ensin luulin Jumalan olleen asialla, mutta epäilen.”
Sam tuijotti Gabrielia edelleen se sama epäuskoinen katse silmissään. Samin epäusko kasvoi samalla, kun hän alkoi luottamaan Gabrielin sanaan.
”Eikö sen.. eikö sillä miekalla piston pitäisi olla.. lopullinen?” Sam epäröi.
Gabriel suostui vastaamaan vain päänsä pudistelulla ja lopulta huokaisi. Sam oli esittämässä jatkokysymyksiä, sen Gabriel huomasi, mutta ennen, kuin tämä ehti siihen, Gabriel sulki Samin suun painamalla sormensa tämän huulille.
”Mutta kuten sanoin, nauti tästä hetkestä nyt, sillä en usko tämän olevan kovinkaan pysyvää. Kohta joku on taas raahaamassa minua jonnekin toisaalle.”
”Kuinka kauan olet ollut täällä?”
”Miksi sinun pitää kysellä koko ajan? Nauttisit nyt vaan hetkestä.”
”Haluan silti olla varma. Ties mikä sinä oletkaan..”
”Se olen minä, taliaivo! Sinun oma pieni Gabrielisi.”
Sam pyöräytti silmiään.
”Ammu sitten hopealuoti rintaan jos epäilet tai jotain, mutta minä vannon, Sam, se olen minä.”
Sam todellakin halusi luottaa hänen sanoihinsa, muttei ollut täysin varma olisiko hän vielä kykenevä siihen. Hänen toinen kätensä hapuili housuihin tungettua, takin liepeen alle piiloon jäänyttä pistoolia. Käsi jäi kuitenkin puolitiehen koskaan saavuttamatta sitä hopealuodein ladattua pistoolia.
Sen pistoolin sijaan Samin käsi tarttui Gabrielin niskasta, hellin ottein kuitenkin, ja Sam itse liimaantui mieheen kiinni. Sinä hetkenä kun heidän huulensa koskettivat toisiaan, Sam tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkärankaansa, eikä kyennyt muistamaan koska viimeksi hänestä oli tuntunut näin hyvältä, näin turvalliselta.
Hän kykeni tuntemaan Gabrielin virneen suudelmasta ja hänen teki melkein mieli huomauttaa kuinka usein Gabriel sitä teki ja oli tehnyt ja siitä kuinka se hankaloitti suutelemista, muttei hän raaskinut. Olihan hän kaivannut sitä virnettäkin.
Pientä vastahakoisuutta eleissään Sam irrotti itsensä Gabrielin lämpimästä syleilystä katse kaikkialla muualla, kuin Gabrielissa ja varsinkin tämän huulissa, jotka näyttivät suudeltuina niin luvattoman hyviltä. Huulet vääntyivät äskeistä leveämpään, hurmaavaan virneeseen.
”Sinulla on taitanut olla ikävä?” Gabriel kysyi sarkastista sääliä äänessään. Sam ei osannut sanoa, vihasiko hän sitä sävyä Gabrielin äänessä, vai rakastiko sitä. Hän ei vaivautunut vastaamaan kysymykseen, sillä Gabriel tiesi vastauksen.
”Miksi nyt?” Sam kysyi yllättäen ja nosti katseensa Gabrielin silmiin. Gabriel näytti yllättyneeltä ja meni selvästi hämilleen.
”Mitä tarkoitat?”
Sam ei ollut kuullut tuota vastakysymystä usein Gabrielin suusta.
”Miksi ilmestyit vasta nyt? Olet varmasti ollut täällä pidempäänkin, edes pari päivää. Ja minä olen rukoillut sinua useampia kertoja kuin kehtaan edes myöntää. Niin miksi vasta nyt?”
Gabriel näytti kerrankin siltä, että hänellä ei ollut vastausta kysymykseen.
Hän huokaisi syvään ja katsoi vakavana Samiin.
”Totta. Olen ollut täällä takaisin jo muutaman päivän, mutta ne ovat olleet sellaista krapulan kaltaista horrostilaa, ettei edes Dean ole sellaista kokenut. Eikä kyllä varmaan yksikään enkeli minua ennen. Tosi langennutta touhua. Ja vasta tänään sain pään selväksi, ja heti kun kuulin sinun ajattelevan minua, boom, olin paikalla.”
Sam ei saanut taaskaan katsettaan irti Gabrielista. Selitys oli kyllä uskottava ja hän tiesi, ettei Gabriel valehtelisi hänelle.
”Uppoaako?” Gabriel varmisti virne huulillaan ja Sam huokaisi ja pyöräytti samalla silmiään.
”Ei voi olla uppoamatta”, hän myönsi hiljaa ja Gabrielin silmät loistivat.
”Ihana olla takaisin, kulta. Kaipasinkin sinun täydellistä vartaloasi, se liikkuu aina niin sulavasti omaani vasten ja-”
”Turpa kiinni, Gabe.”
