Kirjoittaja: The Pure-Blood Princess
Beta: Sarveiskalvo
Fandom: Taru sormusten herrasta
Genre: drama
Ikäraja: S
Päähenkilö: Sam Gamgi
Vastuunvapaus: Kaikki kunnia J.R.R. Tolkienille. En saa tästä minkäänlaista korvausta.
Summary: Viimeinenkin Sormuksen Viejä jättää Keski-Maan taakseen.
Haaste: Osallistuu haasteeseen
5 x jotain uutta 2015 uudella inspiraationlähteellä.A/N: Sain inspiraation tähän ficciin LotRin ykkösosan lopusta, kun Sam sanoo Frodolle:
I made a promise, Mr. Frodo, a promise: “Don’t you leave him, Samwise Gamgee.” And I don’t mean to. I don’t mean to. Eipä mulla kai tässä muuta. Ai niin, kuuntelin kirjoittaessani
tätä, jos tekin kuuntelisitte lukiessanne minun mielikseni?
I made a promise, Mr. Frodo
22. syyskuuta 1428 Konnunlaskua (Vuonna 61 Neljättä Aikaa)Aurinko oli painumassa mailleen, kun Samvais Gamgi ratsasti Tornikukkuloiden ohi. Matka taittui hitaasti, sillä Bill-poni, joka oli nimetty hänen edesmenneen uskollisen poninsa mukaan, alkoi olla jo vanha, niin kuin hän itsekin.
Yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta, Sam ajatteli,
yhdeksänkymmentäyhdeksän pitkää vuotta olen minä täällä elänyt, ja nyt on tullut aika. Tunnen sen.Sam oli lähtenyt Repunpäästä varhain sinä aamuna ja lähtenyt viimeiselle taipaleelleen Keski-Maan maaperällä. Hän oli mennyt Elanorin luo, antanut tälle Punaisen kirjan ja kertonut mitä aikoi. Tytär oli tietysti tullut surulliseksi kuultuaan isänsä lähtöaikeista, muttei ollut yrittänyt estää häntä.
Kyllä Elanor ymmärtää, Sam ajatteli haikeana. Ei ollut lapsille helppoa, kun ensin kuoli äiti kesällä ja sitten isä oli lähdössä pois. Mutta he olivat jo aikuisia ja näin oli oltava. Sam nyökkäsi päättäväisesti.
Näin on oltava. Ratsastaessaan hiljaa kohti määränpäätään Sam sulki silmänsä – hän luotti poniinsa täydellisesti – ja antoi muistoilleen vallan. Hän näki sielunsa silmin Frodon ja itsensä matkaamassa halki Keski-Maan kohti Mordorin kauhuja. Muutama yksinäinen kyynel vierähti Samin poskelle. Frodo oli kärsinyt niin paljon.
Entä jos kaikki olisikin mennyt toisin? Sam huomasi ajattelevansa. Entä jos Sormus ei olisikaan päätynyt Frodolle, entä jos Frodosta ei olisikaan tullut Sormuksen Viejää, entä jos koko Sormusta ei olisi ollut koskaan olemassakaan? Entä jos… Entä jos Frodo ei olisi koskaan matkannut meren yli vaan jäänyt Keski-Maahan? Samin kurkkua kuristi ja hänen poskiaan pitkin alkoi virrata entistä enemmän kyyneleitä.
Jossittelu oli kuitenkin turhaa ja Sam tiesi sen. Hänen mieleensä tuli eräs Gandalfin Frodolle sanoma viisaus Sormuksen Sodan ajoilta; sanat, jotka Sam oli kuullut leikatessaan nurmikkoa Repunpään puutarhassa.
’Kunpa se ei olisi tapahtunut minun aikanani’, oli Frodo sanonut. Ja siihen Gandalf oli vastannut:
’Niin toivon minäkin. Ja niin toivovat kaikki, joiden elinaikana tällaiset asiat tapahtuvat. Mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla, joka meille annetaan.’Vanha, viisas Gandlaf, Sam hymyili kyynelten läpi. Pian hän näkisi vanhan velhon, ja jälleennäkeminen tulisi varmasti olemaan täynnä iloa ja riemua, mutta kaikkein riemukkain tulisi olemaan toinen jälleennäkeminen, joka häntä odotti meren tuolla puolen… Siis jos Frodo-herra olisi vielä elossa. Sam nielaisi, hänen sydämensä alkoi hakata ja hän tunsi pienen paniikin alkavan kasvaa sisimmässään. Entä jos Frodo olisikin kuollut? Vaikka maita, jotka olivat lännessä, meren toisella puolen, kutsuttiin Kuolemattomiksi maiksi, niin se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että ne harvat ja valitut kuolevaiset, jotka sinne pääsivät, olisivat tulleet kuolemattomiksi. Eikä Sam ollut ottanut tätä ollenkaan huomioon.
Mutta sitten hän muisti Legolaksen sanoneen, että kuolevaiset kuolivat
Amanissa vasta sitten, kun olivat siihen valmiita – he siis saivat tavallaan päättää itse kuolemastaan. Ja jokin Samin sydämessä sanoi, että Frodo odottaisi häntä; odottaisi, kunnes hän tulisi ja sitten he voisivat jatkaa yhdessä lännemmäksi, yhdessä eteenpäin.
Äkkiä Bill pysähtyi ja Sam avasi silmänsä; hän oli saapunut Satamiin. Hän ei ollut käynyt siellä sitten Frodon lähdön – hän ei ollut yksinkertaisesti pystynyt siihen – ja siitä oli kulunut aikaa yli kuusikymmentä vuotta. Hitaasti hän laskeutui alas Billin selästä, otti siltä varusteet pois ja halasi poniaan lujasti viimeisen kerran. ”Mene, Bill”, hän sanoi tärisevällä äänellä. ”Mene Elanorin luo!” Ja Bill lähti ravaamaan hitaasti pois
Mithlandista, siihen suuntaan mistä he olivat äsken tulleet. Sam tiesi, että se tiesi minne mennä, ja tiesi, että hänen tyttärensä pitäisi siitä huolta sen viimeisten elinvuosien aikana. Kaikki oli nyt järjestyksessä.
Ponin kadottua näkyvistä Sam kääntyi ympäri ja katsoi laituriin kiinnitettyä laivaa, johon hän pian nousisi. Se oli valkoinen, pieni ja vaatimaton, mutta Samia ei haitannut; tärkeintä oli, että se veisi hänet hänen määränpäähänsä meren tuolle puolen. Ja niin Samvais Gamgi vilkaisi taakseen viimeisen kerran, nousi laivaan ja irrotti köyden laiturista, ja purjeet ottivat tuulta alleen. Alus lähti hitaasti lipumaan Satamista merta kohti ja Sam jätti Keski-Maan taakseen lopullisesti.
**Vaikka matka kesti useita päiviä, aika tuntui Samista kuluvan kuin siivillä; hän katseli ympärillään avautuvaa merta ja kuunteli lokkien huutoa, ja öisin hän katseli tähtiä etsiskellen tuttuja tähtikuvioita ja miettien, katseliko Frodo samoja tähtiä; miettien, tiesikö hän Samin olevan tulossa.
Lopulta koitti se päivä, kun Sam näki horisontissa häämöttävän rantaviivan ja ilo valtasi hänen sydämensä; hän oli vihdoinkin perillä. Laivan lipuessa kohti rantaa Sam sai hurjan päähänpiston veteen hyppäämisestä – olihan hän harvinaisen hyväkuntoinen ja hyvin säilynyt ikäisekseen, joten kyllä se onnistuisi. Sitä paitsi vesi oli varmasti jo sen verran matalaa, ettei hänen tarvitsisi uida (hän ei vieläkään hallinnut uimisen jaloa taitoa). Saman tien hobitti kiipesi laidalle ja hyppäsi veteen, mutta hän oli tehnyt virhearvion; vesi olikin odottamattoman syvää ja Sam tunsi painuvansa pinnan alle, vaikka kuinka räpiköi ja yritti pysyä pinnalla. Maailma alkoi mustua Samin silmissä ja hän uskoi loppunsa tulleen.
Mutta äkkiä jostain ilmestyi käsi, joka tarrasi lujasti kiinni Samin käteen, ja Sam tarttui siihen. Käsi kiskoi häntä päättäväisesti ylöspäin, pois syvyyksistä, ja hobitti sai jostain uutta tahdonvoimaa hengityksensä pidättämiseen. Ja sitten hän olikin jo pinnalla, huohottamassa polvillaan rantavedessä.
”Sam”, kuului tuttu ääni hänen yläpuoleltaan, ”etkö muistanut, ettet osaa uida?”
Sydän hypähti Samin rinnassa. Hän nosti katseensa ja kohtasi rakkaan Frodonsa kirkkaat silmät. Sanoinkuvaamaton ilo ja riemu alkoi kuplia hänen sisällään ja hänen sydämensä oli pakahtua onnesta, kun hän tarttui isäntäänsä käsistä ja sopersi yhtä aikaa itkien ja nauraen:
”Minä lupasin, Frodo-herra, minä lupasin: ’Älä jätä häntä, Samvais Gamgi.’ Enkä aiokaan. Enkä aiokaan.”
Kyyneleet valuivat solkenaan hänen poskiaan pitkin kun hän nousi hitaasti ylös ja katsoi Frodoa.
”Minä olen tullut, Frodo-herra. Sam on tullut.”
Ja he katsoivat toisiaan hymyillen ikuisuudelta tuntuvan ajan, ennen kuin halasivat lujasti, ja nyt kyyneleet valuivat myös Frodon poskia pitkin. Hän ei ollut odottanut turhaan.