Ikäraja: K-11
Oli aika ennen joulua.
Oli aika juuri ennen joulua. Äitini... Kuoli kauan sitten keuhkosyöpään tammikuun kolmantena päivänä kahdeksan vuotta sitten. Lapsuudestani en muista hirveästi. Muistan vain, että ulos pääseminen oli kaikkein ihanin asia maailmassa... Isäni ei kertonut enempää. Hän sanoi, että saisin kuulla siitä myöhemmin, sitten kun kasvaisin isoksi, mutta hän ei koskaan kertonut...
Kerron sinulle nyt tarinan. Tarinan kahdesta tytöstä ja irstaasta kirjailijasta. Tarina myös onnettomasta rakkaudesta- mutta jos tämä kuullostaa huonolta, voit lopettaa lukemisen heti, ennen kuin edes aloitatkaan.
Kiitos.
Luku yksi
John Wilmot
1.12.1612
Lunta sateli hiljalleen. Oli oikein valoisa päivä joulukuun ensimmäiseksi päiväksi.
Taivaalla loisti purppurainen väri. Pieniä pilvenhahtuvia oli siellä täällä tanssahtelemassa.
Ulkona oli hyvin kylmä, mutta Sarah ei siitä välittänyt...
Hän juoksenteli ulkona kyyneleet silmissään. Tuo raivo, mikä hänen sisässään oli, oli hyvin suuri... Sora rouskui hänen kenkiensä alla. Välillä hän kirosi itsekseen ja potki kiviä tieltä pois. Sarah juoksi omaan lempi paikkaansa. Lähellä linnaa sijaitsi suuri ja komea tammi.
Sen vieressä oli suuri kallio, jolta näkyi suoraan alas kaupunkiin ja siitä merelle. Hän kiipesi kalliolle jonkin matkaa. Sarah istahti mekkoinen päivineen kalliolle ja kuului ääni, kun mekosta lähti riekale irti. ”Hemmetti! Tämä mekko on minua vastaan!”
Hän katsoi taivaalle ja toivoi, että olisi voinut lentää kuin valkoinen kyyhky. Hän mietti miltä tuntuisi tuntea tuo ihanainen tuuli kasvoillaan ja lennellä maailman ääriin.
Mitäköhän tuolla kaukana taivaanrannan takana on? Uusia maita kenties.
Sarah laittoi pari kultaista hiussuortuvaa korvansa taakse. Hän katseli kaunista maisemaa jonkin aikaa, kunnes huomasi, ettei ollut enä yksin. Kalliolle oli tullut pari oravaa napostelemaan pähkinöitä. ”Eikö teillä ole kylmä? Minulla ainakin on, mutten tahdo mennä takaisin sinne... Kidutuskammioon...” Sarah huomasi palelevansa itseasiassa hyvin paljon... Ehkä liiankin paljon.. ”Toivon löytäväni uuden paikan, missä elää ja asua!! En kestä isääni ja en kestä mitään tai ketään! Vihaan kaikkia!” Sarahin kyyneleet olivat ilmestyneet taas silmiin ja hän yritti nostaa kättänsä pyyhkäisemään niitä pois, ikään kuin poistaa koko tunteen pyyhkäisemällä vain kädellä, mutta se ei onnistunutkaan, vaan hän purskahti todella suureen itkuun ja raivosi nyt koko sydämensä pohjasta.
”SINÄ SIELLÄ YLHÄÄLLÄ, KUKA NYT IKINÄ OLETKAAN! MIKSI RÄÄKKÄÄT MINUA NÄIN?! MITÄ MINÄ OLEN MUKA SINULLE TEHNYT? JÄTÄ MINUT RAUHAAN! MINÄ EN PELKÄÄ SINUA, TAI SINUN SUURTA OLEMUSTASI!” Oravat olivat pelästyneet niin paljon, että olivat kipittäneet hyvin äkkiä pois kalliolta tammen korkeuksiin.
”Argh! Miksi aina minä?!” Hän karjui ja repi kultaisia hiuksiaan ja itki. Pian hän kuuli nyyhkytyksensä seassa jonkun rapisevan alhaalla kallion vieressä olevista kuusten alapuolelta...
”Teidän Korkeutenne? Olin tässä lähistöllä ja minun oli aivan pakko tulla katsomaan, mistä näin... Heleä ääni tuli... Ja jos sallitte minun kysyä, niin haluaisin tietää, mikä teitä vaivaa?”
Kallion alapuolelta kuului hyvin tumma ja lumoava ääni. Mies, joka omisti äänen, oli hyvin komea, ruskeatukkainen mies, tutunnäköinen, mutta Sarah ei saanut nyt juuri mieleen, kuka hän oikein oli.
”Anteeksi, en taidan tunnistaa sinua, ja minua ei vaivaa mikään... Sinulle kuuluva asia. Joten voit olla ihan rauhassa ja jatkaa matkaasi.” Sarah sanoi hyvin tiukasti ja pyyhki röyhelöisellä hihallaan kyyneleitään salaa. Hän oli hyvin häpeissään.... Yleensä kukaan ei nähnyt, kun prinsessa itki. Sarah oli nimittäin prinsessa ja hänen isänsä- tietenkin kuningas.
”Voi, teidän Korkeutenne, tunnette minut hyvinkin. Olen John Wilmot. Olen kirjoittanut näytelmän, mitä harjoittelette tällä hetkellä teatteriväen kanssa, tai niin minä olen ainakin kuullut, ja nyt olen matkalla kohti linnaa, tuo iso, tuolla noin- jossa varmaan asutte, otaksun?”
Sarah tunsi suurempaa häpeää kuin aikaisemmin, koska tunsi loukanneensa suurta suosion kohdettaan. Hän rakasti yli kaiken John Wilmotin näytelmiä ja kirjoja, mutta ei ollut tunnistanut itse häntä!
Hän olisi halunnut vajota maan alle.. Hänen poskensa punottivat.
” Antakaa anteeksi, en- ” Hän ei kerennyt enempää sanoakkaan, kun mies kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi; ”Ei se mitään, ymmärrän. Suurin osa Ordtownin väestöstä ei tunnista minua, teidän Korkeutenne. Joten, pyydän nyt, että saanen saattaa teidät linnaan takaisin, koska täällä on mitä kylmin, ja huomaan, että itse teillä on hyvin kylmä joten, tulkaa linnaan kanssani.” Hän seisoi alhaalla katsoen odottavasti Sarahia joka vain tuijotti takaisin. Mies kääntyi ja lähti kävelemään kohti linnaa. Miehen suuri sulkahattunsa oli komeasti kallelaan hänen päässään. Miehen sanat saivat omituisesti Sarahin tulemaan alas ja kävelemään takaisin linnaan, jossa häntä jo odotettiinkin...
Kuningas itse seisoi porteilla parin vartijan kanssa kädet puuskassa.
”Sarah. Montako kertaa minun täytyy- Oi! John Wilmot! Kuinka mukavaa onkaa nähdä sinuakin pitkästä aikaa, tiedättehän, että tyttäreni on hyvin mielissään kirjoistanne ja näytelmistänne, mutta menkää vain edellä.” Kuningas käveli John Wilmotin luo suurin ja reippain askelin, ja esitti, että mitään ei olisi tapahtunut. Hän otti Johnia olkapäistä ja talutti tämän sisälle.
”Niin, palvelijani kyllä saattavat sinut yläkertaan. Voit peseytyä, uskon, että noin pitkän matkan jälkeen, olette hyvin hikinen ja likainen. Ja tarvitsette varmaan jotain ruokaa ja sen jälkeen voitte levätä. Tänään te saatte rentoutua ja sitten huomenna voitte valmistautua huonojen näyttelijöiden valmen-”
”Huonojen? Anteeksi, mutta sanoiko teidän Armonne ’huonojen’?”
”Kyllä sanoin, mitä ajattelet?” Kuningas loi John Wilmottiin kysyvän katseen.
”Anteeksi jos korjaan, mutta huonoja näyttelijöitä EI ole olemassa. Vain epäpäteviä on, jos pitää luokitella heidät hiukan huonommiksi, mutta kukaan ei ole missään nimessä HUONO, Teidän Korkeutenne.... Jo pienelläkin harjoitusajalla, voidaan saada todella hyvä näyttelijä.” Mies katsoi maahan hetken aikaa, odottaen jotain hyvinkin vihaista, mutta kuulikin vain hyväksyvää muistuttavaa hyminää. Sarah oli hiipinyt tässä välissä salaa isänsä selän ohi.
”Ja toivon, että ette saarnaa tyttärellene tänään. Näin, miten huonossa kunnossa hän oli. Joten pitäkää hänestä ennemmin huolta, kuin saaranaatte. Hyvällä onnella, hän välttyy vilustumiselta.”
Sarah oli juossut omaan huoneeseensa, laittanut oven lukkoon, aukaissut ikkunan ja karjunut ulos kaiken maailman törkeyksiä.
Äänensä menetettyään, hän yski paljon ja hänen rintaansa pisti. Hänen päässään huimasi. Hänet valtasi myös vieras, mutta kuitenkin niin tuttu tunne... Sen hän oli tuntenut joskus aiemminkin.. Se sai hänet väkisinkin hymyilemään. Jossain kaukana.. Jossain valtamerten ja monien maiden takana.. Istuivat tyttö ja nainen kahdestaan tulta leimuavan takan ääressä.. Tietäen olevansa turvassa, mutta sitten kuin itsestään, hän palasi maan pinnalle..
”Jos vilustun, saan syttää siitä itseäni ja niin...” Sarah väänteli tuskastuneena naamaansa. ”Huolia tässä on ihan tarpeeksi, ja sitten vielä vilustuminenkin tulisi tähän pilaamaan ka- ” Hänen huoneensa oveen koputettiin.
”Se on isä!” Sarah ajatteli hiukan peloissaan. Hän tiesi mitä seuraavaksi tulisi. Saarnaa siitä kuinka kauan oli ollut ulkona, saarnaa siitä, kuinka holtiton tyttö hän oli ollut, saarnaa siitä, että hän oli prinsessa eikä mikään villi ja vapaa rasavilli kakara, saarnaa siitä, kuinka huono hän oli näyttelemään eikä keskittynyt kunnolla...
Kolme koputusta kuuluivat jälleen paksun ja puisen oven takaa.
”Sarah... Minä en- ” Hän piti pienen tauon ja veti syvään henkeä ja mietti mitä seuraavaksi sanoisi. Sarah meni oven viereen ja painoi oman korvansa sitä vasten. Ovi oli hyvin karhea, jonka seurauksena Sarahin pitäessä korvaansa siinä, se tuntui hyvin epämiellyttävältä
”Isä... En halua kuulla valitustasi siitä, miksi olen olemassa! Miksi edes vihaat minua niin paljon?! Olen saanut tarpeekseni! Jos vielä kerran kuulen, että olet tyytymätön minuun niin kyllä...” Nyrkit puristettuna ja rystyset valkoisina hän hakkasi ovea... Hiljaa... Kovempaa...Sitten hän alkoi takoa ovea lujaa.
”Sarah! Lopeta! En tullut valittamaan! Enkä minä vihaa sinua! Olet sentään tyttäreni, muista se! Ja muista sekin vielä, että olen tämän maan kuningas, ja minun täytyy huolehtia kaikista asioista, joten kyllä kai se on luonollista, jos joskus kiihdyn aika lailla?!” Sarah ei lopettanut koputtamista, hän alkoi potkimaan ovea jalallaan. ”Mitäköhän äitisi sanoisi tuollaisesta käytöksestä?!” Hän kysyi hyvin järkyttyneellä äänellä. ”Minulla ei ole ENÄÄ äitiä! Jätä minut rauhaan!” Mutta mies raivostui nyt toden teolla.. Hän yritti hillitä itsensä, mutta ei.. ”Avaa se perhanan ovi nyt! SARAH! NYT! HETI! Kuningas oli alkanut karjumaan kovaa Sarahin takoessa ovea. Nyt hän alkoi itse hakkaamaan ovea omilla käsillään ja karjui.
Sen sijaan Sarah lopetti heti ja kuunteli. Hän lyyhistyi lattialle ja alkoi itkeä...
”VIHAAT MINUA NOIN PALJON! SINÄ ET SIEDÄ MINUA!.. MUTTA MINULLA ON SINULLE YLLÄTYS! TEIDÄN YLHÄISYYTENNE MINÄ VIHAAN VIHAAN TEITÄ!... ISÄ, MINÄ VIHAAN SINUA! TOIVON, ETTÄ OLISIN MIELUMMIN KUOLLUT KUIN ASUISIN SINUN KANSSASI TÄSSÄ HEMMETIN LINNASSA! VIHAAN SINUA YLI KAIKEN! OLET YHTÄ PAHA KUIN SAATANA ITSE! PAINU HELVETTIIN!” Sarah kiljui täyttä kurkkua eikä säästellyt ääntään yhtään. Nyt hän veti punaisen vaatekaappinsa oven raivokkaasti auki ja tempaisi joitakin vaatteita sängylleen ja otti sänkynsä alta suuren kangassäkin ja alkoi sulloa vaatteita säkkiin, hän viskasi sängylleen myös kengät paukutuksen jatkuessa.
”Isä! Minä lähden nyt! Sinä et minua täällä tarvitse!” Sarah naurahti ivallisesti ja sulloi kangassäkkiin vaatteita.
”MINÄ, ISÄNÄSI, MÄÄRÄN SINUT KOLMEKSI VUODEKSI KOTIARESTIIN! ET SAA MENNÄ ULOS! ET MENE MINNEKKÄÄN ILMAN VARTIJAA! OLET NYT HEIDÄN VASTUULLAAN, JA JOS PUHUT MINULLE ENÄÄ IKINÄ NOIN, HÄÄDÄN SINUT KOKO LINNASTA! PERHANAN KAKARA!” Sitten hän pamautti ovea viimeisen kerran, minkä jälkeen kuului ääni, kuin joku olisi katkennut.
Sarah ei tiennyt mitä tehdä.. Lähtisikö linnasta ja karkaisi jonnekkin kauas.. Vaikka vuorille! Vai yrittäisikö lepyytellä isää? Hän ei todellakaan tiennyt... Hänen olonsa oli liian sekava. Tyttö alkoi yskiä ja laittoi käden suunsa eteen. Ottaessaan sen pois, hän huomasi, siinä oli jotain punaista...
Sitten yhtäkkiä, kuin salama, hänen rintaansa pisti mitä kovimmin ja hän ei saanut henkeä.Sarahin käsissä ollut säkki tippui lattialle. Hän yritti haukkoa henkeä, mutta ei saanut. Yhtäkkiä kaikki muuttui mustaksi. Aivan kaikki.
Samaan aikaan kuningas oli päättänyt mennä takaisin Sarahin huoneeseen ja antaa tytölle kunnon opetuksen.
”Sarah, jos ikinä vielä- ” Mies katsoi typertyneenä ensin huoneen ovea, ja sitten vilkaisi nopeasti Sarahin huoneeseen.
”S-Sarah?! Sarah? Tyttö! Herää!” Kuningas kiirehti tyttärensä luokse ja tarttui tätä käsistä. ”Voi kiltti Sarah, herää!” Hän laittoi kätensä Sarahin ranteen päälle, pulssia ei tuntunut....
”AMANDA! JOKU! PALVELIJAT!” Juuri silloin huoneeseen saapui pari palvelustyttöä, joista toinen päätti lähteä hakemaan tohtoria, toinen meni Sarahin luoksi, nosti tämän sängylle ja mittaili pulssia ja juotti jonkinlaista nestettä hänelle.
Kuningas kierteli ja kaarteli hermostuneena huoneessa ja ryki aina silloin tällöin.
”Tuleeko se tohtori pian vai ei?! Minun tyttäreni voi jopa kuolla, ymmärrätkö?!” Kuningas melkein huusi. Palvelustyttö säikähti hieman, mutta pysyi rauhallisena.
”Teidän Korkeutenne, saanen pyytää.. Älkää huutako... Potilaan läsnä ollessa ei saisi huutaa...”
”MITÄ SINÄKIN MUKA OIKEIN TIED- ” Mies oli kohottanut kätensä tytön pään yläpuolelle nyrkissä. Tohtori astui juuri silloin ovesta sisään, hän oli näkjöään kuullot huudon käytävälle ja katsoi nyt kuningasta hieman vihaisesti, muttei sanonut mitään.
”No niin. Anteeksi nyt vain, mutta teidän pitäisi poistua huoneesta hetkeksi aikaa, Amanda, sinä voit jäädä. Tarvitsen apuasi.”
Kuningas ja toinen palvelustytöistä jaivät oven ulkopuolelle.
”Minä menen keittämään rauhoittavaa teetä muille työtovereilleni, mutta tiedän erään, joka sattaisi tarvita sitä vielä enemmän...” Elizabeth sanoi hiukan ivalliseen sävyyn. ”Teidän Korkeutennehan voisi mennä vaikka lepäämään kun kerran olette noin huolestuneita tyttärestänne.” Tämän jälkeen hän livahti nopeasti pois, ettei olisi saanut kuninkaan kamalia saarnoja päälleen.
Kuningas kyllä meni omaan huoneistoonsa uskollisimmat palvelijansa mukanaan, muttei nukkunut. Hänelle täytyi keittää erikseen yrttirauhoittavaa.
Mies tarttui kahdella kädellä teekuppiinsa, hörppäsi ison kulauksen teetä ja näytti oksentavan. Sitten hän ryöppäsi teensä lattialle ja yski. ”Mitä te oikein yrititte juottaa minulle? Yritittekö myrkyttää minut?! ULOS JOKAIIKKA MINUN HUONEESTANI ULOS, KAIKKI! NYT!” Hän karjui jälleen kerran ja sai kaikki palvelijansa lähtemään pois. Oven ulkopuolella palvelijat katselivat toisiaan.. Mies paiskasi astiat lattialle ja kaikki särkyi heti.
”Hän on oikeasti näköjään huolissaan Sarahista..” Amanda virkkoi.
”Luuletko tosiaan niin?” Marie naurahti kuivasti ja lähti kävelemään. Amanda hymähti, nosti kulmiaan ja lähti perään.
Kuningas katseli ikkunastaan ulos tummaan yöhön. Hänen päässään pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Pian hän kuitenkin huokaisi ja meni makaamaan komeaan pylvässänkyynsä ja nukahti pitkän ajan kuluttua....
”Hei John! Tule meidän pöytäämme istumaan! Olemme tilanneet sinulle jo yhden tupin!”
Eräs mies huusi yhdestä nurkkapöydästä, jossa istui toinenkin mies.
Huutaja oli ollut pyöreä pieni mies, jonka seurassa istui vaalea hujoppi.
John oli käväissyt nopeasti kaupungilla katselemassa paikkoja, mutta oli nähnyt baarin, ja astunut sinne. Nyt hän alkoi kävellä päin tuota nurkkapöytää. Hänen kasvoillaan oli hyvin viekas ja ovela ilme.
”Vai tänne herrat ovat sitten päätyneet.... Minä taas olin tässä ihan lähistöllä ja päätin tulla katsomaan, kuinka mallillaan asiat ovat täällä.....”
He nousivat ylös, ravistivat toisiensa käsiä ja istuivat alas.
”Älä viitsi John...”, paksu naurahti ja siemaisi aimo kulauksen tuopistaan. ”kyllä me tunnemme sinun ’lähistöllä olemisesi!’”
John katseli ympärilleen ja naurahti. ”Tunnette vai. No jos todella tiedätte minun ’Lähistöllä olemiseni’ niin kai muistatte, että kaipaan viehkoa seuraa....” Miehen äänessä kuului vaarallinen ääni... Johnyn vastapäätä istuva hujoppi katsoi paksua ja mörähti kummalisesti, joka muistutti nimeä: Veera....
John katsoi hujoppia merkitsevästi ja odotti jonkinlaista merkkiä....
”Mikael, älä viitsi... Kyllähän sinä tied-” Paksu sanoi ja katsoi hyvin hätääntynesti hujoppia joka kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi ja katsoi todella paheksuvasti paksua.
”Johan, minä tiedän mitä minä teen! Ole sinä hiljaa!” Tämän jälkeen hän pamautti kätensä pöytään isolla voimalla, ja sen seurauksen,a hänen oma tuoppinsa kaatui pöydällä ja olut virtasi suoraan Johnin syliin.
”Hei!” John nousi äkkiä tuolilta ja alkoi rutistaa valkoista paitaansa nesteestä kuivaksi.
”Miksi sinä noin teit?!” John katsoi myrkyllisesti Mikaelia. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi vuoroin perään kumpaakin.
Mikael kallisti päätään ja katsoi Johnia oudoksuvasti ja sitten hän sanoi tavallisella äänellään, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Minulla on sinulle pieni yllätys- tule mukaani.”
Mikael suoristi valkoisen repaleisen paitansa ja vilkaisi nopeasti Johaniin. Hän puhdisti pöydällä lojuneella liinalla pukuaan. Muut ihmiset, jotka istuivat pöydissään, olivat kääntyneet jostain kumman syystä katsomaan Johnia ja Mikaelia, jotka mutkittelivat pöytien ohitse baaritiskin luo, ja sen taakse. Jotkut pöydissä olevista ihmisistä huutelivat: ”Johny, tätä sinä olet kaivannut!” Baaritiskin takana olivat suuret portaat, joista sitten lähdettiin kävelemään ylöspäin. Ylhäällä, oli pitkä käytävä, jonka varrella oli ovia.
He kävelivät eteenpäin ja pysähtyivät viidennen oven kohdalla.
Mikael koputti oveen ja suoritsi paitaansa. John ei ymmärtänyt.. Tai ehkä ymmärsi...
Ovi avautui ja ulos leijui suitsukkeiden tuoksu... Hyvin aromikas... Kirpeä... Taianomainen tuoksu... Molemmat astuivat sisälle huoneeseen. Huoneessa oli aivan pimeää, lukuunottamatta kahta kynttilää, joihin oli ripustettu jonkinlaisia medaljonkeja.
”Sisään vain hyvät herrat... Vai kenties vain herra?....” Usvainen kaunis naisen ääni tuli jostain... Ihan niinkuin se olisi tullut suoraan Johnin yläpuolelta ja pian jostain kuului pamaus, mutta sitten hän huomasikin olevansa yksin huoneessa. Mikael oli lähtenyt pois... Takoituksella? Nyt hän ei enää ihmetellyt, mikä oven sulkemiselta kuullostanut ääni oli. Se oli ollut Mikael. Miksi hän oli lähteny pois? Siihen hän sai pikemmin vastauksen, kuni oli odottanutkaan.
Jonkinlaisen tumman punaisen verhon takaa ilmestyi nainen. Naisen suu avautui hyvin suureksi kuin itsestään nähdessään Johnin. Pian hän kuitenkin hymyili viekkaasti ja alkoi kävellä kohti Johnia. Lyhyillä ja verkkaisilla askelilla.... Hänen kenkänsä kopisivat tuota vanhaa puulankku lattiaa vasten, joka oli pölystä harmaa ja narisi mukavasti...
”Hei John... Sinäkin olet pitkästä aikaa täällä... Kuinka kauan siitä onkaan aikaa? Viisi vuotta?
Pitkä aika.. Ainakin sinulle, vai mitä?” Nainen saattoi Johnyn istumaan sängylleen. ”Oletko saanut naista?” Nainen kysyi kiihottuneella äänellään ja otti liilan aamutakkinsa pois, jonka alta paljastui jotain todella hemaisevaa... Punainen korsettimekko. Naisen sysimustat kengät olivat omiaan pitken ja ohuiden korkojensa kera. Naisen musta tukka oli mitä kireimmällä nutturalla, ja hänen meikkinsä olivat juuri niinkuin... Niinkuin kunnon ”naisilla” olla pitää.
”Voi Veera... Et ole muuttunut ollenkaan. Ja kyllähän minä olen saanut! Mistä päättelet, että en olisi saanut?” John kuullosti pingoittuneen huvittuneelta. Veeran oma hajuvesi tuoksui ylitse muiden hajujen nyt kaikkein vahvimpana... Se huumasi Johnyn täysin.. Hyvällä ja huonolla tavalla...
”Voi John.. Älä valehtele minulle, kyllä minä huomaan, milloin sinä sitä kaikkein eniten haluat.. Sinusta sen huomaa itseasiassa hirveän helposti... Eleistäsi, ilmeistäsi, sinäkään et ole muuttunut juuri laisinkaan - tai ehkä olet.. Toivon että.. ’Varustuksesi’ olisi isompi, kuin viime kerralla, mutta.... Tule lähemmäs, niin autan sinua pääsemään vaivoistasi..” Nainen alkoi avaamaan takaa korsettiaan vaivalloisesti.
”John, voitko auttaa minua? Jos haluaisit vaikka aukaista nyörini? Minun täytyisi saada- ”
John laittoi äkisti kätensä Veeran suun eteen ja suuteli tämän kaulaa. Sitten hän kuiskasi todella kiihoittuneella äänellä samalla avatessaan valkoisen paitansa nappeja. ”Onko sinulla ollut ikävä minua?” Hän työnsi oman kätensä naisen korsetin alle ja alkoi pian avaamaan korsetin nyörejä.
”Minulla on ollut ikävä rahojasi, kultaseni.” Veerankin äänessä oli hitusen jotain sellaista, mikä kuullosti Johnyn mielestä todella hyvältä.
Korsetti oli pian jo auki.
Molempien vaatteet olivat pian lattialla levällään....
Pian Johny oli rähmällään sängyssä ja tuijotti alasti olevaa naista. Hänen kauniita muotojaan.
Kauniista kasvoista aina pieniin siroihin varpaisiin asti.
”No? Mitä me odotamme?!” Nainen kysyi lievä ärsyynnys äänessään.
Johny hymähti. ”Hyvä että sinulla on ollut ikävä vain rahojani, en pidä tunteellisista huorista.”
Sitten Johny kahmaisi naisen itseään vasten ja hyväili tätä selästä, mutta käden siirtyessä alaspäin...
Ja pian kahden vastakkaisen sukupuolen toiminta alkoi mitä kuumimpana kiihkona...
Lämpimimpänä intohimona...Mitä rajuinpana raivona...
Ulkona oli nyt todella pimeää. Lunta satoi rajusti.. Väki alkoi kadota baarista pikkuhiljaa... Aamun valjetessa, kaikki tulisivat uudelleen nauttimaan kirottuja juomiansa...
Aurinko paistoi hyvin himmeästi paksun pilvipeitteen läpi. Suuri lumisade oli alkanut juuri aamulla... Sarah oli herännyt juuri äsken ja hieroi nyt unisena silmiään.
Hän huomasi, ettei aika edes voinut olla paljon. Hän katsoi ikkunastaan nyt kauas... Kaukaisimpaan nurkkaan, minkä hän pystyi näkemään. Sitten hän aukaisi ikkunansa, ja alkoi hengittämään raikasta ilmaa... Sisään ja ulos.. Kauempana taivaanrannassa oli vielä hiukan tummaa.... Hän huokaisi ja unelmoi taas lentävänsä.
Yhtäkkiä hänen vierelleen, kiviselle ikkunlaudalleen, istuutui valkoinen kyyhky.
”Tule minun kanssani... Lennetään yhdessä, ylös korkeuksiin! Tule kanssani, oi Antoinette ! Olet ansainnut sen!”
Kyyhky kuhersi hänen korvaansa. Se levitteli siipiään aina välillä.
Sen pienet silmät huokivat hyväntahoitsuutta... Niistä suorastaan loisti hyvyys..
Sarah halusi hypätä ikkunasta ja lentää.. Lentää jonnekin kauas.. Hän antaisi kyyhkysen kuljettaa hänet jonnekin kauniiseen maahan, missä ei olisi sääntöjä... Ei kauheita opetuksia...
Ei kamalia vanhempia, jotka huusivat omille lapsilleen..... Sarah tunsi kuinka Kyyhky ikäänkuin nosti häntä ylöspäin... Hän naurahti ja tunsi yhtäkkiä hyvän olon sijasta kovaa kipua vatsansa ympärillä-....
”Teidän Korkeutetenne! - Sarah!!” Huudahti joku jostain kaukaa..
”Minä olen Antoinette, enkä mikään typerä Sarah... Jätä minut rauhaan muukalainen...” Hän sanoi ja kumartui aikomuksenaan lentää kyyhkyn kanssa...
Sama kipu yltyi taas hänen vatsansa ympärillä...
”Ei! Lopettakaa heti!” Sama ääni kuului taas jostain kaukaa..
Sitten Sarah rojahti yöpukuineen päivineen lattialle, ja se sattui...
”Mitä ihmettä?!” Hän kiljaisi ja näki, että oli rojahtanut oman huoneensa lattialle ja katsoi, kuka oli vetänyt hänet alas.
”Teidän Korkeutenne melkein putosi ikkunasta, älkää säikäytelkö minua tuolla tavalla! Mistä tei oikein saitte päähänne hypätä ikkunasta...Kaikkea sitä näkeekin!” Huutaja oli Marie, yksi palvelustytöistä, hän katsoi järkyttyneenä Sarahia. Astui lähemmäs häntä, mutta Sarah katsoi häntä, kuin olisi juuri saanut tietää että Marie itse olisi yrittänyt tyrkätä hänet alas, onnistumattaan siinä....
”Toivon, että Teidän Ylhäisyytenne nyt lopettaa leikkimisen ja laittaa vaatteet päälle – menee alakertaan ja syö aamiaisen ja alkaa opiskelemaan numerologiaa.”Hän sanoi hyvin närkästyneesti... Hän nosti sängyllä olevaa mekkoa. Sarah antoi Marien laittaa sen päälleen ja kiristää korsetin niin tiukalle, ettei pystynyt melkein hengittämään kunnolla... Pukemisen jälkeen Marie katsoi häntä hyvin vihaisesti, kääntyi ja otti Sarahin kirjoituspöydältä puhtaat liinavaatteet ja mutisi itsekseen: ”Tyttö on seonnut.......Kertoa kuninkaalle....” - Välillä hän vilkaisi taakseen, kuin olisi odottanut, että hän yrittäisi hypätä uudelleen. Sarah meni ikkunan luokse ja leikki että hyppäsi, ihan tahalteen, niin että Marie katsoi juuri silloin ja kirkaisi: ”HERRANJUMALA!!!....” Sitten hän loi murhaavan vihaisen katseen Sarahiin ja puristi nyrkkinsä yhteen. Hän kääntyi hyvin nopeasti ympäri ja käveli pari askelta ovelle ja kääntyi sitten uudelleen ja katsoi tummilla, kiiluvilla silmillään kohti Sarahia ja kohotti sormensa ja osoitti sillä Sarahin huoneen ikkunaa. ”Tuosta ikkunasta ei ole kohta enää YHTÄÄN MITÄÄN jäljellä, jos teet tuon vielä kerran.. Älä koettele minun hermojani, kakara!” Sitten hän lähti ja hänen korkokenkänsä äänet kuuluivat vielä jonkin aikaa käytävästä, mutta sitten, kun niitä ei enää kuulunut, hän katsoi uudelleen ulos ja näki, että päivä oli nyt paljon pidemmällä, kuin se oli äsken ollut... ”Oliko tuo unta?? Pakko sen oli olla...” Pian hän kuuli kaukaa ikkunan alapuolelta omasta tornistaan jonkun miehen äänen.
Ääni kuullosti juopuneelta.. Hyvin juopuneelta..
”Vielä minä (hik!) re-retkuille näytän... (hik!)” Ääni kuullosti tutulta...
”John Wilmot! Sarah sanoi mielessään... Hän katsoi alas, kuinka hän hoippui kohti linnan porttia, mutta istahti alas portin eteen. Ei vaivautunut koputtamaan ovea. ”Miten hän on noin huonoon kuntoon itsensä saanut?!” Hän aprikoi.
Sarah kipitti oman huoneensa ovelle ja aikoi mennä avaamaan John Wilmotille oven, ihan sattumalta hän oli juuri lähdössä ulos, kun John oli tullut ovelle. Kyllä. Juuri niin hän tekisi. Hän päätti odottaa jonkin aikaa ennen kuin menisi.
Ja pian, kuin jostain merkistä, hän ryntäsi ovelleen.
Hän lähti omasta huoneestaan ja laskeutui tornista alas yksi rappunen kerrallaan.
Hänen kenkänsä kopisivat linnan kylmää kivilattiaa vasten ja valo ei valaissut hänen matkaansa kuin eivät lamputkaan. Hän oli saapunut rappusten alapäähän ja katsoi vasemmalle ja oikealle. Hänellä ei ollut lupaa lähteä pois huoneestaan ilman vartijaa..
Hän suuntasi vasemmalle ja asteli varovaisesti käytävällä, ettein kenkien kopina herättäisi huomiota. Hän ei haluaisi kokea uudelleen sääntöjen rikkomisen tuskaa.
Hän oli pian ovella. Ovi oli viisi metriä pitkä ja ovet avautuivat kokonaan vain silloin, kun tärkeä virkamies tuli neuvotteluihin tai juhliin. Mutta ovessa oli tietenkin myös pienempi ovi, josta Sarah pääsikin livahtamaan..
Hän oli nyt ulkona ja katseli maassa makaavaa miestä, jonka komeat kasvot saivat Sarahin kumartumaan miehen ylle, niin että hän näkisi ne paremmin.
Hän naurahti hiljaisesti ja ihaili noita komeita kasvoja, jotka nyt olivat hänen edessään.
John alkoi availla silmiään unisesti ja kun hän huomasi Sarahin, joka seisoi pienen matkan päässä hänestä, hän nousi hitaasti ylös ja Sarah ei näyttänyt sitä huomaavan. Pian Sarah kutienkin kuuli, kuinka hiekka rapisi Johnin kengän alta ja kääntyi nopeasti ja huomasi Johnyn kauhistuneen ilmeen.
”Teidän Ylhaisyytenne! Kuinka ihanaa nähdä teidät täällä, niinkuin ainahan teidät on ihanaa nähdä.. Mutta.. Minä..” Hän ei pysytynyt jatkamaan selitystään vaan painoi häpestä päänsä alas ja otti päästään hattunsa pois ja alkoi puristamaan käsillään sen reunoja.
Sitten Sarah laittoi kätensä Johnyn olalle ja hän nosti päänsä ja katsoi nyt suoraan silmiin tyttöä.
”Älä huoli. Huuleni ovat sinetöidyt.. Tiedän kyllä missä olit. Isäni on kertonut sinusta todella paljon.. Jopa sen, että ilotytöt houkuttelevat sinua vaarallisesti puoleensa, mutta minä en siitä välitä, mielestäni....” Sitten hän lopetti äkisti ja punastui rajusti tajutessaan, mitä oli sanonut. Johny seisoi nyt hänen edessään suu auki, mutta sulki sen pian ja laittoi hatun päähänsä. Sarah vilkaisi sitten nopeasi miestä anteeksianova katse silmissään.
Sarah lähti kävelemään linnan sisälle nopeaan tahtiin, mutta pian John huusi ”Odota!”, mitä Sarah oli odottanutkin ja kääntyi tyytyväisesti ympäri. ”Niin?” Hänen äänensä oli nyt hieman väreilevä. John oli laittanut hatun takaisin päähänsä ja hatun alta näkyivät vain varjot. Hänen kasvojaan ei näkynyt noiden tummien varjojen alta. Hän katsoi alas maahan jalkoihinsa, mutta nosti katseensa. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sanoja ei virrannut ulos, niinkuin yleensä. Hän vain seisoi, ja Sarah alkoi kävellä lähemmäs.
Pian hän seisoi Johnyn edessä. Sarah ei ollut paljon lyhyempi Johnia. Hän oli varmaan noin puoli päätä lyhyempi. Sarahilla oli nyt hyvin kuuma. Hän ei tiennyt, mistä se oli tullut.
Ulkona oli kuitenkin aika kylmä ja aurinko oli juuri mennyt kokonaan pilvipeiton taakse.
Lunta sateli hiljalleen yhä edelleen. Sarahin poskia kuumotti kovasti. Häntä oli alkanut heti kuumottaa, kun oli tullut Johnyn lähelle. ”Teidän Korkeutennehan on aivan punainen, saanko teidät kenties hermostumaan, vai jotain muuta....?” Mies astui pienen askeleen lähemmäs Sarahia mutta hän ei huomannut sitä, vaikka John melkein koskettikin häntä. Hän tunsi vain, että hänen poskiaan oli alkanut kuumottaa yhä enemmän.. Mies katsoi häntä nyt hyvin flirttailevasti, mutta nyt Sarahin ei onnistunut kääntää katsettaan pois, vaan hän tuijotti yhä. Johny näytti kumartuvan lähemmäs.
Lähemmäs, lähemmäs ja lährmmäs.. Nyt hän oli melkein kiinni Sarahin kasvoissa.
Sitten, kuin taikaiskusta, Sarahin onnistui saada katseensa pois tuosta miehestä, vaikkei olisi halunnutkaan. Hän katsoi taas Johnya ja hymyili. ”Uskon, että minun pitää nyt mennä, mutta... Tapamme myöhemmin harjoituksissa.” Hän oli juuri lähtemäisillään, kun katsoi vielä kerran ja sanoi hiljaa: ”Toivon hartaasti, että tulet.” Sitten hän lähti kävelemään kohti omaa huonettansa. Omassa huoneessaan häntä odotti pienoinen yllätys, Marie tutkimassa hänen vaatekaappiaan..
Hän oli kävelemässä kohti suurta harjoittelusalia, missä yleensä näytelmäharjoitukset pidettiin, ja nyt Sarah tiesi tilaisuutensa tulleen. Hän oli raivonnut Marielle niin paljon ja oli ahdistellut hänet omalla kenkäkassillaan vaatekaappiinsa, mutta heti, kun Marie näki kaapissa kuolleen rotan, hän pelästyi niin paljon että pyörtyi suoraan kaappiin. Sarah oli sulkenut kaapin ja laittanut sen kiinni. Marie ei pääsisi ulos vähään aikaan. ” Nyt näytän Johnille, kuinka hyvä olen! Tai... Jos hän siis edes tulee..” Hän avasi suuren oven, joka aukaisi näkymän valkomarmoriseen halliin, jossa oli hyvin korkea katto ja todella suuret ikkunat, joista sisään loisti pieni valonhäivä, mutta joka ei riittänyt valaisemaan näyttelijöiden papereita niin hyvin, että niistä olisi voinut lukea jotain.
Siksi huoneessa olikin paljon eriviärisiä kynttilöitä, mutta eihän väri kuitenkaan valoa lisää tuonut, mutta tunnelmaa se kuitenkin loi. Kynttilöissä oli todella vahvan hajuisia suitsukkeita, koska Sarhahia alkoi pyörryttää välittömästi, mutta pinnisteli kovasti, etteivät jalat menneet alta.
Sitten hän katsoi ympärilleen, ketään muuta yleisössä ei näkynyt, kuin pari hovineitoa ja kuningas... Ei John Wilmottia.. Mutta nyt kun hän mietti, hän ajatteli, että se, mitä aamun jälkeen oli tapahtunut, olisi ihan hyvä, ettei hän, ehkä tu-... Siinä samassa ovia avautui, ja John astui sisään syli täynnä papereita. Muutamat ihmiset katsoivat häntä iloisesti, muutamat jopa inhoten. Hän kantoi paperit penkkirivistön eteen ja laski paperit yhdelle tuoleista ja katsoi ihmisiä hyvin iloisesti ja naurahti hyvin imelästi. Sarah alkoi jo toivoa, ettei mies olisikaan tullut sinne. Näytelmä, jota he työstivät juuri samaan aikaan, oli nimeltään ”Rakkautta vain”
Sarah esitti näytelmässä orpoa tyttöä, joka joutuu prostitoiduksi, mutta lopulta löytää oman isänsä ja menee naimisiin oman lapsuuden ystävänsä kanssa. Takahuoneessa Sarah puettiin ja meikattin. Nämä olivat kolmanneksi viimeiset harjoitukset, esitys olisi ihan pian. Ensimmäiset esiintyjät harjoittelivat jo, mutta pian, muutamien vuorosanojen jälkeen, hän astui lavalle, ja katseli hetken aikaa ympärilleen. Hän katsoi yleisöä siinä toivossa, että hän yhtäkkiä vain voisi lentää pois ja kadota kokonaan. Hän avasi suunsa ja vuorosanat alkoivat tulla ulos sieltä, yhtenä virtana. Pian John pysäytti hänet; ”Lopeta!” Jokut katsoivat häntä iloisina siitä, että hän oli käskenyt tyttöä lopettamaan, mutta John Wilmot katsoi hyvin vihaisena Sarahia, ja Sarah tunsi punastuvansa jälleen. ”Tämä on näytelmä, ei kirja, jota vain luetaan eteenpäin! Tai.. Miten sinä yleensä luet kirjoja?!” Hänen äänessään kuului tietynlainen ärsyynnys, mutta Sarah katsoi takaisin tuimasti. ”Miten luen yleensä kirjoja? Luen kirjan sivu kerrallaan. Huolellisesti, niin että ymmärrän, mitä sanoilla ja lauseilla tarkoitetaan.” Sitten hän katsoi jalkoihinsa joita ei näkynyt repaleisen mekon alta, joka hänellä oli päällään.
”Niin juuri! Huolellisesti! Tai itseasiassa... Näytelmä ON kuin kirja, jota sinä luet ’huolellisesti’ ja ’yksi sivu kerrallaan’ tyyleillä. Sinun pitäisi siis pystyä näyttelemään yhtä hyvin, kuin luet kirjaa. Ei se voi olla niin kovin vaikeaa. yritä uudelleen.” John viittilöi kädellään Sarahia menemään esiripun taakse. Sarah meni verhon taakse ja mietti kiukustuneena: ”Jos hän alkaa määräilemään minua, niin kyllä...” Sitten hän tuli rauhallisesti verhon takaa.
”Ma kauan etsinyt olen.. Tien löytää tahdon pian. Kuka olen? En tiedä itsekään. Tien löytää tahdon..” Hän puhui selkeästi ja eläytyi. Hänen sisässään oleva kiukku ei silti ollut vieläkään laantunut. Mies joka istui nyt alhaalla hänen edessään, oli laittanut kulmansa kurttuun ja katsoi alas. Hetken aikaa hän vain istui ja hengitti hyvin syvään.
Muut ihmiset katselivat nyt hetken aikaa, melkein huvittuneina, mutta jatkoivat pian omia puuhiaan. Rukin kehräystä kuului aina silloin tällöin jostain, sillä joku korjasi jonkun esiintymisasun revennyttä helmaa, tai paikkasi, tai vain ompeli tietyn kaavan mukaista esiintymisasua. Sarah seisoi jäykästi paikallaan. Hän ei pystynyt rentoutumaan.
Häntä ahdisti, sillä John ei sanonut mitään. Hän vain istui siinä hänen edessään kurtistellen kulmiaan ja hymyillen aina suupielestään ärsyttävästi. Sitten mies katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen ilmeensä ei ollut enää vihainen. Hän oli hyvin vakaa. Hän ei hymyillyt, mutta ei tehnyt muutenkaan mitään ilmettä kasvoilleen. Hän oli suorastaan hyvin pelottavan näköinen. Ilmeetön... Sitten hän nousi ylös, ja käveli Sarahin eteen. Sarah joutui katsomaan alas nähdäkseen hänen kasvonsa. ”Toista.” Hän sanoi tympeästi, ja meni takaisin istumaan paikalleen. Sarah kiukustui entistä enemmän, mutta aikoi mennä verhon taakse, kun ääni hänen takanaan yllätti: ”Ei, älä mene enää verhojen taakse piiloon purtamaan raivoasi, mitä tunnet nyt minua kohtaan.” John sanoi istualtaan ja oli painanut hattunsa alas niin, ettei hänen kasvojaan näkynyt kokonaan, ja laittoit nyt kädet puuskaan. Sarah polkaisi mielessään jalkaa, mutta meni uudelleen näyttämön eteen ja lausui omat vuorosanansa- ”Uudelleen.” John ei päästänyt Sarahia helpolla. Hän käski tytön toistaa samaa pätkää yhä uudelleen ja uudelleen.. Sarah väsyi- ja ärtyi entistä enemmän.
Kun Sarah toisti yhä edelleen samaa kohtaa, Amanda meni Johnyn viereen istumaan.
”Anteeksi. Hän toistaa tuota kohtaa jo ainakin yhdeksännettä kertaa.. Miksi laitatte hänet toistamaan samaa kohtaa?” Amanda tivasi. John kääntyi katsomaan Amandaa ja käski Sarahin toistaa vielä kerran. ”Hän toistaa sitä niin kauan, että osaa sen kunnolla.”, sitten hän käänsi kataseensa kohti näyttämöä, ”Tuo alkaa olla jo aika lähellä- Voit lopettaa nyt.”, hän napsautti sormiaan ja nousi ylös. Amanda oli lähtenyt. Sarah katsoi nyt raivoa täynnä tuota miestä, josta piti niin paljon. ”Lopetanko jo nyt?!” Sarah sanoi yllätyneellä ja teeskentävällä äänellä. Ja kun hän kääntyi katsomaan kohti salin ovia.. Hän tuijotti ja näki jotain, mitä ei voinut uskoa näkevänsä.. Hän nosti kätensä suunsa eteen. Nyt hän ei teeskennellyt. Sitten hyvin hitaasti, hän nosti kätensä ja osoitti ovea kohti ja sormi osoitti jotain.. Jotkut tuijottivat nyt ovea, mutta jotkut taas tuijottivat Sarahia kauhuissaan.
Ovella seisoi hänen paras ystävänsä. Rose..
Luku kaksi
Rose
Sarah ei voinut uskoa näkemäänsä todeksi. Ovella seisoi hänen paras ystävänsä.
Mutta hän oli todellakin erilainen, kuin ennen. Hänen pitkä musta tukkansa oli nyt tytön olkapäihin asti. Se hymy, mikä hänen huulillaan joskus oli ollut, oli nyt kadonnut. Tilalla oli vain surullinen rohtuneiden huulien muodostama kaari. Suru heijastui myös hänen kirkkaanvihreistä silmistään. Hänella oli päällään valkoinen repetynyt mekko, jossa oli jotain punaista.. Sarah juoksi kaikki askelmat alas ja juoksi pitkin penkkirivien muodastamaa ahdasta väliä. Jotkut ihmiset hän vain törkkäsi pois tieltään. Ovelle tuntui olevan monen kilometrin matka. Ihan niinkuin se ei olisi ksokaan lähestynytkään. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Pian.. Hyvin pian hän olisi ovella.. Hän juoksi yhä lujempaa ja kuumat helmet vierivät pitkin hänen poskiaan. Mutta sitten... Hän yhtäkkiä vain lensi... Ja osui maahan ja se sattui, mutta kaikki pimeni taas.. Hän ui pimeydessä..
Sarah heräsi omassa huoneessaan ja sängyllä istui joku.. Se oli Rose.
”No vihdoinkin heräsit unikeko!” Hänen äänensä oli nyt vanhemman tytön, kuin viimeksi, kun he olivat tavanneet. Ja siitä oli yli seitsemän vuotta.
”Rose! Se todellakin olet sinä! Missä olet ollut?! Olen kaivannut sinua niin paljon!” Sarah tunsi itsensä niin onnelliseksi. Hänen oli pakko huutaa. Hän nousi ylös ja rutisti ystäväänsä lujasti..
Hänen rintaansa painoi silti joku. ”Siitä halusinkin puhua kanssasi.” Sitten hän katsoi nopeasti pois Sarahista. Mutta sitten hän taas kääntyi katsomaan Sarahia ja alkoi puhua haudanvakavalla äänellä: ” Isoveljeni Joonatan kuoli kolme päivää sitten ja koko meidän kylämme omaisuuksineen poltettiin, mutta äiti, isä ja pikkuveljeni Arthur selvisivät, mutta Joonatan.. Hän vilustui todella pahasti, eikä antanut hoitaa itseään. Mutta sitten eräänä päivänä, kun hänen silmissään loisti tietynlainen sairaan ihmisen hulluus, ja hän käyttäytyi muutenkin hyvin epänormaalisti. Hyvin oudosti,” hänen äänensä alkoi väristä, ”Olin Scherdin kylässä, kun sain kuulla Joonatanista. Sitten minulle tuli huoli, että minne menisin. Olin ennen tänne tuloani matkalla kohti Mercytownia, mutta mietin, että mitä järkeä minun olisi sinne mennä! Ja sitten muistin sinut, ainoan ystäväni. Parhaan ystäväni. Päätin tulla tänne. Mutta kun päätin mennä Mecrytownin ja Ordtownin välisestä risteyksestä Ordtownin puoleiselle tielle, kävelin pari kilometriä, kunnes näin-” sitten hän kuiskasi todella hiljaa, ”heidät..” Rose oli pelokkaan näköinen ja katsoi alas. Sitten hän taas katsoi Sarahia. ”Heidät? Keitä tarkoitat?”
Sarah kysyi hyvin mystisellä äänellä. Iltahämärä oli tunketunut nyt ikunasta läpi ja loisti harmaana suoraan lattialle. Lunta tuprutti edelleen voimakkaasti..
”Näin heidät Sarah! Tajuatko?! Minä tapasi kasvokkain kaikki kolme! Ne melkein tappoivat minut!” Hän katsoi Sarahia niinkuin olisi saanut juuri kovan pallon iskun kalloonsa. Sarah ei tiennyt mitä Rose tarkoitti. Mutta jotakin hän ymmärsi.. Sitten Rose nousi ylös sängyltä ja tuijotti nyt vakavasti Sarahia joka ei ymmrtänyt, ketä Rose oikein tarkoitti. ”MustatRitarit!! Kuullostaako tutulta?!”, nyt Sarah tuijotti häntä epäuskoisena ja kauhuissaan ja Rose nyökkäsi vimmoissaan päätään, ”Mutta.. Miten sinä päästi karkuun?” Sarah melkein kuiskasi. Jostain läheltä kuului jonkinlainen oven avaus ja kenkien kopina, mutta se loppui yhtäkkiä. Sarah laittoi sormen suulleen ja Rose älysi vihjauksen. Hän käveli varovaisesti vaatekaapin luokse. Hän avasi sen ja meni sinne. Kopina alkoi taas, ja se kuului pian kiviportailta.
Sarah avasi vaatekaapin jossa Rose istui hiljaa ihaillen hänen vaatteitaan.
”Sinulla on kauniita mekkoja. Saanko lainata yhtä?” Sarah katsoi Rosea hyvin huvittuneen näköisenä. Sitten hän keksi. ”Ai että haluat lainata mekkoani. Se sopii!” Sarah antoi hänen valita mekon. ”Voi kuinka kaunis!” Hän alkoi riisuuntua, mutta Sarah käski hänen olemaan riisuuntumatta ja käski hänen vielä mennä peseydyttäväksi. ”Tulen sinun kanssasi.” Sarah tiesi, että Rose inhosi kylpyjä. Hän oli aina ollut hieman poikatyttömäinen... Rose katsoi nyt täynnä inhoa häntä. Sarah katsoi häntä Sinun-on-pakko ilmeellä. ”Hyvä on!” Sarah otti häntä kädestä ja kävellessään kierreportaita alas ja kyseli Roselta muita kuulumisia. Hän pahoitteli Joonatanin puolesta ja he olivatkin pian perillä. Koko matka alas pimeän kellarin poikki ja läpi kultahuoneen, suuren kylpyhuoneen luokse oli mennyt nopeasti heidän jutellessaan. Sarah avasi suuren kastanjanruskean oven auki hyvin varovaisesti, koska jos joku saisi kuulla, että he olivat juuri menneet paikkaan, missä hei eivät saisi olla ilman lupaa, joutuisi Sarah taas saarnaamisen uhriksi. Mutta nyt hän sulki oven ja sytytti kolme öljylamppua ja laittoi veden valumaan mahtavan isoon kylpyammeeseen. Kultaiseen sellaiseen... Hanasta alkoi valua kuumaa vettä, joka höyrysi paljon. Sarah lisäsi kylpyammeeseen sen täytyttyä vedellä hyvin pian keskikohtaan, pari kylpykuulaa ja antoi veden valua vielä, kunnes vaahto alkoi täyttää ammetta. Huoneessa oli hyvin tunnelmallista nyt, koska pari öljylamppua oli sytytetty ja laitettu valaisemaan kylpyammetta ja ikkunoista näkyi vain harmaata, koska harmaat lumipilvet olivat peittäneet auringon ja olivat langettaneet suuren varjon koko linnan ylle... Rose kipusi kylpyyn ja suorastaan sukelsi vaahtoon. Hän alkoi pestä itseään Sarahin nauraessa tälle, koska ei nähnyt hänestä mitään muuta, kuin pään aina välillä, koska vaahtoa oli nyt niin paljon.
Pian kylpyhuoneen ovi avautui mahtavasti narahtaen ja esiin astui kaunis mustatukainen tyttö, päällään vihreä samettinen mekko.
Kun he olivat menossa ylös portaita määränpäänään tällä kertaa Sarahin huone, he kuulivat kahden naisen puhuvan toisilleen:
”Se ei kuulu sinulle pätkääkään! Anna sen olla- Älä katso minua noin!” Sarah tunnisti heti äänen kuuluvan Amandalle.
”No älä ole noin tyly! Mikset voisi kertoa sitä minulle?! Sinun ei tarvitsisi kertoa sitä kenellekkään muulle!” Toinen naisista oli kuuleman perusteella Marie.
”Niin! Eihän minun tarvitsekaan kertoa sitä muille, koska sinä olet jo kertonut muille! Katsos, ajattelen hyvinkin loogisesti!!” Amanda alkoi kävellä poispäin, mutta Marie seurasi häntä. Pian he katosivat suuren kirjahyllyn taakse. Sarah vilkaisi Rosea, joka näytti hyvin omituiselta.
”Mikä on?” Sarah kuiskasi. Rose ei näyttänyt huomaavan, että hänelle puhuttiin.
”Rose?” Sarah sanoi hiukan kovempaa, muttei uskaltanut sanoa lujempaa. Pian taas, Marie ja Amanda tulivat esiin kirjahyllyn takaa.
”Lopeta seuraamiseni!!!!” Amanda oli nyt hyvin vihainen ja pysähtyi. Marie oli laittanut kädet lantioilleen ja tuijotti hyvin huolestuneesti Amandaa.
”Luulin että olimme ystäviä?! Emmekö olekaan?!” Marie kuullosti oikeasti huolestuneelta.
”Jätä-minut-rauhaan...” Amanda sanoi hyvin hiljaisella äänellä.
”Oli asia mikä ikinä olikaan, en kerro sitä varsinkaan sinulle! En ikinä!!” Nyt hän lähti juoksuun jättäen Marien seisomaan yhä kädet lantioillaan. Marie päätti itsepintaisesti seurata Amandaa, muttei juossut tämän perään vaan käveli.
Sarah veti pian Rosen mukanaan kirjahyllyjen luokse yhä hiljaa puhuen.
”Mikä sinulle tuli?” Sarah kysyi pitäen Rosen olkapäistä kiinni.
”Mitä?!” Rose havahtui kunnolla vasta nyt.
”Hiljempaa!” Sarah sanoi hiukan hätääntyneesti. He kuulivat, kuinka askeleet pysähtyivät vähän matkan päässä, ja sitten ne alkoivat kuulua lähempää.
”Mennään!” Sarah kuiskasi hampaittensa välistä ja veti Rosea kädestä. He kulkivat pitkin kirjahyllyköiden muodostamaa sokkeloa, jossa heidän omat askeleensa kaikuivat kivilattialla.
”Otetaan kengät pois!” Rose sanoi ja otti omat kenkänsä pois ja Sarah seurasi esimerkkiä.
Kivilattia oli sietämättömän kylmä heidän jalkapohjiaan vasten. Aikaa kului jonkin verran, mutta riitelyä ei enää kuulunut.. He aikoivat lähteä pois, kunnes yhtäkkiä..
”Missä olette? Kun löydän teidät, teidän käy TODELLA huonosti, joten toivon, että osaatte juosta kovaa....” Puhuja oli mies. Ääni oli hyvin vaarallinen ja eroottinen.
”Tuo ei ole Johnin ääni...”
”Kuka on John?” Rose kysyi ja meni kyykkyyn kirjahyllyn taakse.
”Ai niin, unohdin kertoa, että John Wilmot, se kirjailija on tullut tänne.”
Rose hymyili ja naurahti hieman. Miehen askeleet alkoivat kuulua lähempää.
”Voisin vaikka vannoa, että- HAISTAN teidät... Kun löydän teidät.. Teillä ei ole mahdollisuuksia minua vastaan.. Ei minkäänlaisia..”
”Kun annan merkin, me lähdemme juoksemaan.” Sarah osoitti sormellaan portaita, jotka veivät alas vankityrmiin ja kidutuskammioihin. Rose pudisti päätään.
Askeleet olivat päättyneet kuin seinään..
”Pidän piiloleikeistä... Hyvin paljon... Ainakin silloin, kun tiedän saavani sen mitä haluan..” Miehen äänessä kuuluva kiihottunut sävy sai Sarahin selkäkarvat pystyyn.
Sarahin sydän löi todella lujaa.... Hän puristi Rosen kättä lujaa ja katsoi häntä.
Hän muodosti huulilaan sanan: ”Nyt. Jätetään kengät tähän..” He ottivat kenkänsä pois ja pitivät niitä käsissään
Sarah nousi mitä varovaisimmin ylös ja veti Rosen vierelleen. Sarah nosti toisen kätensä ylös Rosen kasvojen eteen ja nosti kaikki viisi pitkää sormeaan ylös ja lausui huulillaan ääneti.
Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi...
”NYT!” Sarah huusi peloissaan ja puristi Rosen kättä yhä edelleen ja lähti juoksemaan. Hän ei ollut eläessään juossut niin kovaa kuin nyt.
”Haa! Näen teidät! Annan teille kolme sekuntia etumatkaa...” Mies alkoi kävellä nopeasti. Itseasiassa.. TODELLA NOPEASTI. Mies lähti juoksuun..
Rosella oli mennyt tikkuja portaista jakoihinsa ja kaikki oli hyvin epätodellista. Kuka, tai mikä jahtasi heitä? He juoksivat halki kohmeisen ja homeisen käytävän , joka johti kolmeen eri käytävään, joista he päättivät mennä vasempaan josta päätyivät yhteen vankityrmistä koostuvaan luolaan. He painautuivat selkä märkää seinää pitkin ja puistatus valtasi heidät.
Pian heidät takaansa kuului askeleita, jotka loppuivat melkein heti, kun olivat edes alkaneetkaan..
”Rauhoitu! Me keksimme jotain! Ovi? Aukko? Hylly minkä taakse voisi piiloutua?!” Sarah panikoi..Hänen ideansa olivat loppumaisillaan.. He tajusivat, ettei missään ollut enää pakotietä.. He olivat loukussa, eivätkä tienneet, mitä heille tulisi tapahtumaan miehen löytäessä heidät...
He menivät kyykkyyn ja kuuntelivat sydän jyskyttäen kuulostellen, milloin askeleet kuuluisivat uudelleen. Pian jossain lähellä, joku ovi narahti auki hyvin aavemaisesti. Se sai heidän niskakarvansa pystyyn ja kylmän hien kihoamaan... Sitten kuului, kun joku sytytti kynttilän ja askeleet alkoivat kuulla heidän takanaan. Sarah ja Rose olivat sulkeneet silmänsä tiukasti kiinni..
Rose tunsi, että joku seisoi aivan heidän lähellään, muttei vain huomannut heitä..
Hän avasi silmänsä..
”Sinä!!” Rose riuhatisi irti ystävänsä otteesta ja lähti juoksemaan kenkiensä kanssa.
”Odota!” Tulija olikin Amanda. Hän oli järkyttyneen näköinen.
Sarah aikoi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja alkoi kävellä pois hitaasti.
”Älä mene minnekään! Minä... Mitä te-... Selitä!!” Amanda alkoi käydä kuumana..
”Me olimme... Kävelyllä!” Sarah sanoi iloisesti. Hän hymyili ja otti askeleen poispäin Amandasta.
”Älä valehtele minulle. Miten te päätitte tulla juuri tänne?! Kukaan ei tai edes HALUA uskaltaudu vapaaehtoisesti tulla tänne!!!” Amanda huusi raivoissaan.
”Me kuulimme jotain ääntä ja pelästyimme hirveästi ja juoksimme ja sitten aloimme kuulla sitä joka paikassa ja niin me sitten juoksimme tänne..” Sarah piti äänensä peruslukemalla, mutta Amanda vilkuili häntä silti hyvin epäilevästi. Hän poimi kengät käteensä.
”Mutta miksi juuri TÄNNE?!” Amanda huusi taas. Mutta sitten kaukana, kellarien ulkopuolella, alkoivat kuulua taas askeleita. Vartijat olivat tulossa katsomaan, mitä kellareissa oikein tapahtui.
”Mene! Mene takaovesta, minä jään tänne.” Amanda tiuskaisi ja työnsi Sarahia kohti pimeintä nurkkaa ja työnsi oman kätensä Sarahin vierestä ja tarttui kahvaan ja väänsi.
Amanda ei saanut ovea vedettyä heti auki ja pian askeleet kuuluivat hyvin läheltä. Tulijoita oli näköjään kaksi.
”Haloo, onko siellä ketään? Teidän Majesteettinne? Katsotteko ... kirjaa?” Puhe loppui, kunnes toinen vartijoista alkoi puhumaan.
”Ei hän ole täällä! Ja älä puhu noin lujaa, jos täällä vaikka onkin joitain muita.”
”No mennään sitten katsomaan. Miekat esiin...” Kuului ääni, kun miekka vedettiin sen metallisesta typestä pois.
Amanda kauhistui ja tyrkkäsi Sarahin syrjään ja veti oven auki ja kaatui maahan.
”Amanda!” Sarah kuiskasi kovaa. Hän katsoi rappusiin käytävän päässä ja näki miesten isokokoiset varjot, jotka heijastuivat seinään öljylampun valaistessa sitä. Amanda avasi hyvin nopeasti silmänsä ja pysyi paikoillaan.
”Tule!!” Sarah kuiskasi lujaa. Hän otti Amandan kädestä kiinni ja veti. hän nousi jaloilleen, mutta pudisti päätään.
”Heidän on parempi löytää minut kuin sinut täältä! Mene!” Amanda tyrkkäsi Sarahia vielä kerran ja siinä samassa Sarah olikin jo ulkona riehuvassa lumisateessa.
Amanda alkoi kävellä kohti rappuja. Hän käveli sen pitkältä tuntuvan, oikeasti hyvin lyhyen matkan homeisten sellien ohi, käveli aseet edellä olevien vartijoiden luokse ja katsoi heitä nyt hyvin syyllisen näköisenä.
”Sinä?!” Toinen vartijoista uhkasi Amandaa kiiltävällä ja hyvin terävällä miekallaan.
Mutta toinen heistä painoi toisen kohotettua miekkaa alas ja katsoi toista hyvin vihaisella ilmeellä. Sitten hän kääntyi katsomaan Amandaa.
”Mitä palvelustyttö tekee linnan uumenissa aivan yksin...?” Mies kysyi hyvin viekkaalla äänellä ja veti oikeasta kädestään hanskan pois. Sen jälkeen hän kohotti kädellään naisen hentoa leukaa vähän ylös, kun Amanda löi omalla kädellään kovaa miehen käden pois pitelemästä leukaansa.
”Älä koske minuun!” Amanda parkaisi ja katsoi molempia vartijoita raivoissaan. Sitten hän ahtautui heidän välistään ja lähti kävelemään rivakasti. Vartijat jäivät hänen taakseen.
Sarah käveli ulkona miettien linnassa kuuluvaa omistuista ääntä.. Kenen se oli oikein ollut? Tai minkä? Lumi kutitteli hänen kasvojaan, mutta suorastaan TAPPOI hänen jalkojaan kävellessään kohti linnan ovia.
Hän aukaisi pienemmän oven isommasta, astui sisään hiljaiseen ja kolkkoon halliin.
Häntä kuumotti..
”Ei, en ole. Olen päättänyt että mikään ei saa minua tuntemaan niin. En vain voi..” Sarah sanoi hiljaa itselleen.
”Revin sinut kaaaapppaaallleeeeikkksssiiii..... Niin... Kappaleiksi.... Odota vain....” Ääni alkoi kuulua taas. Sarahin sydän hypähti kurkkuun ja hän alkoi hengittää hyvin nopeasti. Sarah alkoi juosta kohti kierreportaita, jotka johtivat hänen huoneeseensa ja moneen muuhun huoneeseen.
Hän aukaisi oven ja laittoi sen kiinni ja lukkoon.
Sitten joku koputti Sarahia olalle. Hän kirkaisi ja kääntyi katsomaan kuka se oli.
”Hei Teidän Ylhäisyytenne.” John Wilmot hymyili aurinkoisesti ja Sarah katsoi hyvin oudoksuvasti ja epämääräisesti miehen kasvoja.
”Mitä ihmettä oikein teet täällä?! Mitä hemmettiä oikein luulet tekeväsi??” Sarahin sydän alkoi lyödä lujempaa ja häntä alkoi kuumottaa välittömästi. John hymyili vilpittömästi ja katsoi Sarahin mekkoa. Se oli yltäpäältä pölyssä ja liassa.
”Missäs Teidän Korkeutenne on oikein ollut?” John Wilmot kysyi huolestuneen kuuloisena.
”Minä.. Tai siis.. Äh...”, Sarah ei voinut valehdella, kyllä hän kertoisi, mutta ei ihan kaikkea... ”me olimme Rosen kanssa tulossa alas kirjastoon katselemaan jotain lukemista, mutta sitten yhtäkkiä, me kuulimme oudon äänen ja joka sitten alkoi ikään kuin... Jahtaamaan meitä?? Tiedän, että se kuullostaa typerältä, mutta-”
Huoneen ovi aukaistiin, ja sisään astui vihaisen näköinen Sarahin isä.
”John Wilmot, minulla olisi tärkeää asiaa sinulle. Nyt.” Hän sanoi hyvin vihaisella, mutta rauhallisella äänellä. John Wilmot katsahti Sarahia epätoivoissaan ja kulki miehen perässä ulos huoneesta. Oven paiskaus sai Sarahin hytkähtämään.
”Liehitteletkö nyt tytärtäni?” Hän kysyi vihaisesti.
”En missään nimessä!” John sanoi rauhallisesti.
”En tiedä sinusta tai yöllisistä seikkailuistasi naisten kanssa, mutta valitettavasti... Joudun laittamaan sinut torniin. Siksi aikaa, että saat selvitettyä puupääsi!!” Hän huusi hyvin vihaisesti.
John silmäili rappusia ja kuningasta. Lähtisikö hän juoksemaan? Jos hän pääsisi karkuun, hän voisi karata, mutta jos ei... Niin sitten vähän huonompi asia.
Hän ei kerinnyt kauaa miettiä, kun pari vartijaa jo olivat hänen käsikynkässään matkalla alas rappusia.
Sarah katsoi ulos ikkunasta ja näki kuinka pilvet olivat antaneet tilaa suurelle ja kauniille ilta-auringolle, joka vallitsi linnan pihassa ja oli laskeutamassa mailleen... Lunta ei satanut, mutta kaikki linnan pihalla olivat saaneet kauniin lumivaipan ylleen. Ihan kuin kermavaahto olisi peittänyt hirveän ison kakun, josta puuttui enää vain kirsikka päältä.
Sarah käänsi katseensa kaukaisesta horisontista linnan puutarhan polulle.
”Mitä ihmettä?” Sarah kysyi hiljaisella äänellä..
John Wilmottia kuljetettiin linnan muurien ulkopuolella olevaan torniin.
Torni oli kalteva, vanha ja hyvin hutera. Kyllä se kesti, vaikka ensivaikutelma pettikin hyvin pahasti. John nielaisi nähdessään tornin.
”Kestäähän tuo? Ei nimittäin olisi hirveän mukavaa, jos kesken yöpuuhi- siis yöunien torni romahtaisi alas!!” John naurahti omalle murjaukselleen, mutta vartijat olivat hiljaa.
”Anteeksi? Kestääkö tuo varmasti??” John kysyi nyt vakavalla äänellä.
Toinen miehistä katsoi Johnia varoittavan vaarallisella ilmeellä.
”Kyllä kai.. Ainakin rottien ja hämähäkkien painon se kestää.. Mutten tiedä sinusta.”
John naurahti hermostuneesti ja meni torniin sisälle.
Miehet laittoivat oven reunojen välissä oleviin hakojen väliin keskikokoisen puunhalon, ettei John pääsisi sieltä ulos ainakaan vähään aikaan...
John kuunteli oven takana ja heti kun askeleet lakkasivat hän yritti avata oven potkimalla ja tönimällä.. Mikään ei auttanut. Hän huokaisi ja lähti kapuamaan portaita ylös.
Torni ei ollut kovin korkea, mutta kohtalaisen. Hän pääsi kamariin joka oli varmaan ennen ollut makuuhuone, koska sängyntolpat vielä löytyivät. Hän katsoi ympärilleen nähden kasan kuivuneita heiniä.
”Onpa luksusta. Entä ruoka?” John sanoi pirteän kalseasti. Kun hän käveli tornissa, jokaisella askeleella lankut narahtivat hyvin pahasti.
”Entä ne ihanat rrro-” John ei sanonut mitään muuta, kun näki jo kauempana nurkassa kuolleita rottia ja muurahaisia. John hymähti hyvin pingottuneesti.
Hän kokeili omia taskujaan ja kas, mitä sieltä löytyikään: Kuivahtaneita leivänpalasia.
”Tällä nyt pärjää vähän aikaa..” Hän sanoi hiljaa ja alkoi asettua hiljalleen. Tornin ikkuna oli mennyt jonkin verran rikki mikä oli huono, koska ikkuna olisi suojannut tuulelta ja ehkä hiukan kylmältäkin. No onneksi ikkunasta oli vielä osa jäljellä.
Yö koitti nopeammin, kuin olisi osannut odottaa.
John nukahti kylmiin ajatuksiinsa rottien keskelle.
Sarah oli päättänyt auttaa Johnia, koska olihan hän ollut hänelle hyvin suopea ja miksi ei? Hän piti hänestä.. Hyvin paljon..
Sarah hymyili, kun ajattelikin häntä.
Sarah oli pakannut pieneen koriin vettä, kynttilän, hedelmiä ja vähän leipää. Kyllä se hengissä piti, vaikka niukasti niitä olikin. Hän laittoi hiuksensa nutturalle ja vaihtoi yöpukunsa tavalliseen mekkoon, missä ei tarvittu korsettia. Sarah värisi, kun ajattelikin korsetteja.. Hän inhosi niitä yli kaiken... Hän avasi ovensa ja laittoi sen kiinni naristen. Oven laitettua kiinni hän lähti hiipimään alas. Vartijoita voisi olla missä tahansa ja Sarahia muutekin pelotti ääni, joka voisi kuulua IHAN milloin vain.. Hän ei suostunut ajattelemaan sitä nyt. hän katsoi tarkasti joka suuntaan ei nähnyt muuta kuin palavia soihtuja käytävän seinillä luomaan valoja. Sarah hiipi ulos ovesta hyvin kylmään ja raikkaaseen ulkoilmaan.
”Teen tämän hänen vuokseen...” Sarah sanoi hiljaa. Häntä pelotti, että jos hänet löydettäisiin ulkoa kori kädessään menossa kohti tornia, niin... Häntä puistatti, kuin ajattelikin asiaa.. Polulla oleva lumi narskui hänen kenkiensä alla. Hengitys höyrysi ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä, mutta nyt kun hän oli kerran lähtenytkin, niin ei voinut enää peruuttaa.. Kuu loisti isona ja kirkkaana taivaalla suoraan Sarahin yläpuolella. Tähdet valaisivat tietä ja antoivat pienen turvallisuuden tunteen..
Hän saapui tornille pian ja katsoi ylös ikkunaan. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä ja pelosta.
”John!! John Wilmot!! Se olen minä!! Sarah!!” Sarah kuiskasi hyvin kovaa.. Ääntäkään ei kuulunut.
”JOHN!!!” Sarah parahti hyvin kovaa. Hän katsoi kylmissään nopeasti ympärilleen vartijoiden varalta..
Pian kuului narahdus ja hän näki ruskean pehkon katsovan häntä ikkunasta.
”Sarah!! Tule tänne!! Mitä sinulla on mukanasi??” Hän kysyi ja viittoi ovea.
Sarah nosti vaivalloisesti ison puunpänikän pois ovelta ja meni sisään. Hän kulki portaat ylös ja yökkäsi.
”John? John! Missä olet??” Sarah kysyi hieman lujempaa, muttei uskaltanut huutaa, koska tiesi, että tornin lähistöllä olisi vartijoita, jotka kyllä tulisivat, jos kuulisivat ääniä..
”John, minä en ole nyt piiloleikki tuulella.. Tule esiin.. Minä en pidä pimeästä..” Sarah sanoi hiljaa, laski korin lattialle ja meni ikkunan luokse. Katsoi sitten ympärilleen ja haukkoi henkeä, kun näkikin rottia. Ääntäkään ei kuulunut..
Sarah kaivoi korista kynttilän esiin ja sytytti sen hiljaa. Ei kuulunut kuin vain suhahdus ja siinä John Wilmotin komeat kasvot jo olivatkin. Sarah pelästyi ensin, kun ei tajunnut Johnin seisovan edessään.
”Anna anteeksi... Sarah..” John kuiskasi ja laittoi toisen kätensä Sarahin vyötärölle ja toisen hänen poskelleen ja suuteli häntä intohimoisesti. Sarahin aivot eivät toimineet heti.. John oli kutsunut häntä omalla nimellään.. Ei teidän Korkeutenne tai, Teidän Armonne... Vain Sarah... Sarah oli hyvin onnellinen. Hän tunsi kuinka Johnin huulet halusivat tunnustella omiaan ja ne halusivat sulattautua yhteen... Suudelman aiheuttamat värinät saivat Sarahin niskakarvat nousemaan pystyyn ja hän tärisi huomattavasti... Suudelma tuntui jatkuvan ikuisesti.. John laittoi toisenkin kätensä Sarahin vyötärölta poskelle ja pyöritteli kieltään Sarahin kieltä vasten.. Sarah oli laittanut kätensä Johnin olkapäille ja painautui yhä lähemmäs häntä..
Pian kun he irroittautuivat rajusti pois toisistaan, Sarah huohotti..
”En ole koskaan s-suudellut.. Ketään..” Sarahia nolotti katsoessaan Johnia silmiin mutta John hymyili iloisesti.
”Ei se ole vaikeaa.. Avaat vain suusi-” John nuolaisi kielellään Sarahin kieltä ja soikeita huulia.
”Sitten minä tungen minun kieleni sinun suuhusi ja päinvastoin..-”, hän suuteli Sarahia nyt hyvin rajusti ja imi hänen kaulaansa lujaa.
”Ai näin?” Sarah kysyi kiihottuneella äänellä ja veti hampaillaan Johnin alahuulta ja päästi sen irti varovasti ja nuolaisi sitä. Sarahin kädet alkoivat mennä alemmas Johnin keholla.. Ensin olkapäät... Rintakehä... Vyötärö...Sitten hän lopetti suutelemisen ja katsoi tuhmasti häntä..
”Olet parempi kuin luulin.. Anna minun nyt..” John alkoi nuolla Sarahin kaulaa ja alkoi avaamaan mekon nyörejä takaa..
”John.. Olen neitsyt..”, Sarah sanoi nopeasti ja hiljaisella äänellä..
”ja en ole varma, onko tämä oikea paikka tehdä se.. Mutta ihminen on oikea” Sarah nauroi ja suuteli hyvin hellästi Johnia... John katsoi kunnioittavasti Sarahia..
”Olisi kunnia olla mies, jolle sinä menetät neitsyytesi..” John irtautui Sarahista ja meni hänen taakseen. Sarah pysyi paikallaan. John avasi mekon nyörit ja riisui sen rintojen yläpuolelle.
”Haluatko sinä tätä ihan varmasti?” John kysyi varovasti. Sarahin hymy riitti kertomaan, että vastaus oli myönteinen..
”Oikeasti?” Hän nosti Sarahin leukaa ja katsoi tätä silmiin.
Sarah nyökkäsi varmoin mielin ja kääntyi ympäri. John huokaisi.
”Sarah.. Sinulla ei ole kiirettä.. Olen tällä koko joulun! Lähden täältä vasta heti uudenvuoden jälkeen. Ja siihen on vielä monta päivää..” John sanoi ja käveli Sarahin eteen.
”Mutta John.. Haluan sitä jo tänään. Siitä lähtien, kun tulit tänne. Siitä asti, mutta olen ajatellut, että sinä pidät minua vain... typeränä tyttönä ja-” John laittoi sormen Sarahin huulille hiljaisuuden merkiksi.
”Kuinka vanha olet?” John kysyi varuillaan.
”Olen kahdeksantoista, mutta pian yhdeksäntoista. Älä huolehdi.” John katsoi pöyristyneenä Sarahia.
”Mutta kuinka isäsi voi sitten määrätä sinua? Olet jo... Aikuinen! Minä luulin että ole...kuusitoista..” John sanoi hämillään.
”Pääsisin pois ihan milloin haluan.. Mutta haluan pysyä täällä isäni luona. Isä on kuitenk
