Nimi: So She Dances
Kirjoittaja: amorito
Beta: Vodkamartini
Genre: fluff/romance
Paritukset: Hermione/Luna
Ikäraja: S
A/N: Eka femmekokeiluni
albumihaasteeseen liittyen. Olkaatten hyvät. ^__^
//EDIT: Hupsista,
lyriikat meinasivat unohtua.
1.
Hermione istui hieman pitkästyneenä suuren salin laitamilla. Viktor oli häipynyt jonnekin, mutta se ei suinkaan ollut hänen pitkästymisensä syy. Eikä myöskään se, että hän olisi mieluummin kuluttanut iltansa lukien kuin tanssien bulgarialaisen huispaajan kanssa. Eikä edes se, etteikö hänellä olisi ollut juttuseuraa (sillä kaikki olivat nyt huomattavan kiinnostuneita hänestä, kun hän oli onnistunut saamaan parikseen Krumin
ja näyttämään joulutanssiaisten upeimmalta tytöltä) tai juotavaa. Oikeastaan, Hermione ajatteli kulmiaan rypistäen, hänellä ei ollut mitään syytä olla tylsistynyt. Miksi hän siis istui täällä eikä lähtenyt makuusaliin?
Hän erotti liikettä silmäkulmastaan ja vilkaisi ovelle. Luna Lovekiva astui sisään eteishallin kultavalosta ja kokosi pitkät hiuksensa niskansa taa. Hermione tunsi suunsa hieman kuivaksi ja siemaisi jääsimaa.
Valssin soinnut soljuivat pehmeästi hämärässä, jääkoristeisessa salissa. Tanssilattialle jäivät vain kymmenkunta tanssi-intoisinta paria sekä… Luna. Hermione katsoi häntä. Lunan tähtikuvioin koristeltu syvänsininen juhlakaapu laahasi maata valtavalta alalta, levisi hänen ympärilleen tähtimereksi eikä näyttänyt oikein istuvan hänelle kunnolla, mutta oli muuten ihastuttava. Tämän hiukset olivat auki, mutta niistä törrötti sieltä täältä tähtiä, jotka välkkyivät musiikin rytmiin. Hermione oli ajatellut radiomastoa katsellessaan Lunaa nopeimpien kappaleiden aikana. Itse asiassa Hermione oli katsellut häntä useinkin illan aikana… Tanssiessaan Krumin kanssa hän oli pitänyt katseensa mieluummin muissa tanssijoissa kuin parissaan ja etsi Lunaa. Levätessään pöydän ääressä hän keskittyi todella etsimään tyttöä, joka häilähteli muiden tanssijoiden joukosta kuin kangastus.
Muut parit katsoivat Lunaa oudoksuen ja hieman naureskellen. Moni poika astui muka vahingossa Lunan valtavan helman päälle ja pyysi teatraalisesti anteeksi Lunan horjahtaessa: pois kääntyessään pojat virnuilivat pareilleen, jotka katsoivat heitä palvoen ja mielistelevästi kihertäen. Hermione ajatteli kiukuissaan nenäkarvankasvatuskirousta sekä suurennusloitsua. Tyttöjen ihailevat ilmeet pyyhkiytyisivät takuulla heti nähdessään viidentoista sentin kiharaiset nenäkarvat silmiensä edessä tai kun tanssimisesta ei enää tulisi mitään, koska pojan jalkaterät olisivatkin äkkiä metrin pituiset.
Luna tosiaan oli hieman erikoislaatuinen näky parien seassa: itsekseen valssin tahtiin uneksuvasti pyörähtelevä ja huojuva tyttö vaikutti jotenkin joukkoon kuulumattomalta. Mutta katseltuaan hetken yksinäisen hahmon liikehdintää Hermione tajusi, että Luna erottui pareista vain edukseen. Hänen liikehdintänsä oli siroa, sulokasta ja aistikasta. Hän katsoi haaveellisesti ulos lumiselle pihalle kuunpaisteeseen, ja varjo lankesi hänen taakseen. Varjon liikkeet olivat identtisen täydellisiä Lunan kanssa. Tytön ja tämän varjon duetto vangitsi Hermionen katseen ja eikä päästänyt sitä enää irti.
Mitä kauemmin sitä katsoi, sitä kauniimmaksi se kävi. Lunan kädet nousivat ja laskivat, hän pyörähteli ja askelsi sulavasti laaja-alaisesta kaavunhelmasta huolimatta, aivan kuin se olisi ollut kevyttä tähtisumua. Parien joukossa, hipaisematta kuitenkaan ketään, Luna näytti onnellisemmalta kuin kukaan. Melkein kuin
musiikki olisi ollut hänen parinaan, tanssittajanaan, rakastajanaan.
Hermione oli näkevinään Lunan kyyneleen, mutta ei ehtinyt tarkistaa, kun Luna jo katosi muutamien puuskupuhien taakse ja ryhmä itsevarmoja Korpinkynnen ja Beauxbatonsin tyttöjä marssi jututtamaan Hermionea.
2.
Vapauduttuaan kimakasti ja teennäisesti juoruilevien ja kikattavien tyttöjen joukosta Hermionen silmät mittailivat villisti tanssilattiaa: valssi oli jo loppunut, joten Lunakin oli hävinnyt. Ärtyneesti hän kulautti jääsiman loppuun ja lähti hakemaan lisää. ”Herm-oo-nini!” hän kuuli takaansa ja pysähtyi. Krum tuli hänen viereensä silmät kiiltäen ihailusta. ”Mina etsin jo sinua”, hän ilmoitti hengästyneesti. Hermione hymyili hieman.
”No, tässähän minä olen”, hän totesi, kun ei keksinyt mitään muutakaan.
”Haluatko juotavaa? Voin hakea sinulle jotain, jos tahdot”, Krum tarjoutui katsoen omituisella ujouden ja intensiivisyyden sekaisella ilmeellä Hermionen kasvoja.
”Sopii hyvin”, tyttö vastasi ilahtuneena siitä, että sai taas keskittyä toisten katselemiseen. Hänestä oli mukavaa vain katsella toisia, ei niinkään itse tanssia. Sitä paitsi monet parit olivat tosi lahjakkaita… Krum lähti hakemaan jääsimaa ja boolia Hermionen palatessa pöytään.
Krum palasi juomien kanssa ja Hermionen oli siis juteltava hänen kanssaan. Krum oli kylläkin älykäs, miellyttävä ja kohtelias, mutta Hermione ei juuri perustanut huutamalla käydystä keskustelusta musiikin yli. Hän huomasi vilkuilevansa koko ajan ikkunoiden suuntaan ja ärtyi itseensä ja epäkohteliaisuuteensa.
Krum ja hän olivat juuri puhumassa opiskelun rankkuudesta eri vuosina ja maiden välisistä tasoeroista, kun musiikki vaihtui valssiksi ja pysäytti Hermionen kesken lauseen. Hänen sydämensä kiihdytti jäniksen juoksuun ja tuntui todella pakenevan juosten hänen rinnastaan. Krum rypisti kulmiaan ja toisti Hermionen nimeä.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan.
”O… olen”, Hermione havahtui. ”Minä vain… pidän tästä kappaleesta ja…” Krum pelasti tilanteen nyökkäämällä vakavasti.
”Mina myös, valssi on kaunis tanssi. Haluaisitko tanssia?” hän kysyi ja nousi Hermionen kauhistukseksi ylös.
”Ööö…” hän sopersi ja vilkaisi sekunnin ajaksi tanssijoita. Tähtikangas hulmahti. ”Toki”, hän sanoi sitten heikosti, nousi ja tarttui Krumin käteen.
Pyöriessään hitaasti Krumin otteessa (poika kieltämättä osasi todella tanssia) Hermione piti katseensa Krumista vasempaan. Hän tyytyi ynähtelemään vastaukseksi pojan keskusteluyrityksiin, joten pian Krum ymmärsi lopettaa ja he vaipuivat hivelevään hiljaisuuteen. Hermionen sydän tuntui lyövän kolmitahdissa (yks’-kaks’-kol’, yks’-kaks’-kol’). Luna näytti unenomaiselta pyörähdellessään jälleen yksinään ikkunoiden edessä kuunvalon korostaessa hänen vaaleuttaan ja tehden hänestä jotenkin hohtavan, enkelimäisen.
Siinä valssatessaan komean, halutun ja kaiken kaikkiaan upean pojan kanssa Hermione alkoi kuunnella jotakin, joka ei ollut musiikkia vaan kutsua, joka tuntui tulevan kaikkialta, koko salista, mutta erityisesti ikkunoiden suunnalta. Se kutsui häntä tekemään jotain, joka herättäisi kysymyksiä, epäluuloja ja juoruja, mutta myös sykähdyttävää onnentunnetta Hermionen omassa rintakehässä ja vatsassa: hakemaan Lunaa tanssimaan hänen kanssaan, koskettamaan hänen samalla kylmän ja kuuman näköistä hohtavaa ihoaan ja ehkä myös johonkin enempään. Se kutsui kymmenillä äänillä Hermionen oman pään sisältä, hiljaa mutta kuitenkin kuuluvasti. Hän oli varma, ettei pystyisi vastustamaan sitä enää kauaa.
3.
Istuessaan jälleen yksin nurkkapöydässä (Krum oli väsähtänyt melko pian, joko villiin tanssimiseen nopeiden kappaleiden aikana tai parinsa puhumattomuuteen: lähtiessään hän oli toivottanut hyvää yötä ja antanut nopean suukon Hermionen poskelle ja aiheuttaen näin kateuden tsunamin, joka ei ollut asianosaista suuremmin liikuttanut) Hermione tiesi, ettei voisi sietää enää kolmatta valssia vain katsellen Lunaa. Hän halusi olla osa tuota pyörähtelyä, sensuellia, henkäyksenkevyttä ja pysäyttävää kauneutta. Hän luopuisi ilomielin silmänilostaan, mutta vain, jos pääsisi osaksi sitä.
Hermione sulki silmänsä. Hänen silmäluomillaan pyöri juuri romanttinen filminpätkä: pimeä sali, jonka keskelle kuitenkin osoitettiin valtavalla spottivalolla. Tuossa keilassa Hermione ja Luna valssasivat toisiinsa nojaten, hengittäen toisiaan ja valon lämpöä. Pimeille reunoille jääneillä ihmisillä ei ollut merkitystä, he olivat vain muurahaisia mustalla sametilla, joiden katoamista kukaan ei huomaisi. Hän ei voisi pyytää mitään enempää kuin tuon hetken Lunan kanssa. Jos hän sen saisi, hän ei enää ikinä aikoisikaan pyytää muuta.
Hermione avasi silmänsä hengittäen rauhallisesti ja syvään. Ensimmäistä kertaa tanssilattialla kuultu kutsu voimistui lempeästi ja tuntui jotenkin työntävän häntä kohti tuota vaaleaa kaunotarta, joka nyt istui ikkunalaudalla kasvot kohti kuuta. Hän ei näyttänyt lainkaan niin hupsulta, hajamieliseltä, ”Lööperiltä” (miten halventava nimi, Hermione ajatteli surullisena, niin kauhean julma), vaan veistokselta, jonka joku taitava noita tai velho oli nyt herättänyt henkiin etsimään rakkautta.
Enää et voi katsoa, kutsuva ääni kehotti toteavasti, kun kolmas valssi alkoi ja liikautti Hermionen sydäntä vielä kerran.
En niin, Hermione vastasi äänelle reippaasti, nousi ja luopui näköalastaan, joka nousi juuri ikkunalaudalta valmistautuen uuteen tanssiin. Luna näkyi selkeämpänä ja kauniimpana, jotenkin todellisempana, askel askelelta. Tämä oli juuri aloittamassa uutta koreografiaa, kun Hermione astui hänen taakseen ja kuiskasi: ”Tahtoisitko tanssia tämän minun kanssani?” Jotenkin etäisesti Hermione pani merkille, ettei kysymys ollut hermostuttanut häntä lainkaan. Lunan kuusilmät tuikkivat nestemäisiä tähtiä, kun hän tarttui sävähdyttävän viileällä kädellä Hermionen ranteeseen ja kuiskasi takaisin: ”Tietysti.”
Tähtivana valui hänen silmäkulmastaan poskelle, jonka Hermione maistoi pehmeän suolaisena huultensa pinnalla.
