Fandom: Salapoliisi Conan
Disclaimer: En omista hahmoja enkä maailmaa, leikiskelen ilman mitään korvausta.
Otsikko: Aina tällaista
Kirjoittaja: Pics
Beta: -
Paritus: Heiji/Shinichi
Ikäraja: S
Genre: draama, angsti
Varokaa: paritus saattaa jokseenkin maistua pedofilialta koska Shinichi on lapsen kehossa
Summary: Oli mukavaa vain olla vaiti ja tietää Hattorin olevan linjan toisessa päässä.
A/N: Tällainen tuli mieleen, kun bongasin Kaiken maailman ficlettejä IV -haasteesta viikon 1 aiheen uusivuosi. Tämän myötä hyvää vuodenvaihdetta myös mahdollisille lukijoille. <3
Aina tällaista
Raketit kohoilivat taivaalle ja räjähtelivät monivärisiksi kukiksi. Shinichi katseli niiden aukeavan ja mietti, mahtoiko Hattori katsella ilotulitusta Osakassa.
Hän vilkaisi ympärilleen. Katolla oli muitakin ihmisiä seuraamassa ilotulitusta, mutta joukossa ei näkynyt Rania, hänen nykyisiä luokkatovereitaan, eikä valepukuisia poliiseja varjostamassa ketään rikoksesta epäiltyä. Toisin sanottuna ei ketään, josta Shinichin olisi tarvinnut välittää. Hän kaivoi puhelimensa esiin, nojautui vasten kaidetta ja ryhtyi taas katselemaan taivaalle puhelin korvallaan.
Hattori vastasi heti. "Kudo! Odotinkin, että soittaisit."
"Mistä sinä sen muka arvasit?"
"Tiedän miten ajattelet."
Shinichi tuhahti, ja he jurottivat toverillisesti hiljaa kumpikin. Taivaalta satoi punaisia ja vihreitä purskeita, ja paukahtelu naamioi keskustelun äänet mukavasti. Tuntui melkein kuin heillä olisi yksityisyyttä – ylellisyys, jota todella harvoin oli saatavilla. Aina jokin häiritsi, ehkä jossakin tapahtui jotakin, minkä selvittämiseen tarvittiin salapoliisia, tai häntä vaadittiin leikkimään etsivää ystäviensä kanssa. Vähintään Ran ilmestyi tivaamaan, kenen kanssa hän puhui.
Oli mukavaa vain olla vaiti ja tietää Hattorin olevan linjan toisessa päässä. Shinichi kuuli puhelimesta hiljaista paukahtelua, joten Hattorikin oli mennyt ulos seuraamaan vuoden vaihtumista. Rakettien vuoksi oli vaikea olla täysin varma, mutta hänestä kuulosti kuin Hattori maleksisi pitkin katua, narskahtava askel seurasi toistaan rauhallisessa tahdissa.
"Onko siellä –" Hattori empi, mutta jatkoi ennen kuin Shinichi ehti hoputtaa. "– kaunista? Ilotulitus?"
Shinichillä oli äkkiä lämmin, vaikka olikin niin viileää, että puhelinta pitelevät sormet tahtoivat jäätyä. Tästä tulisi hyvä puhelu. Oli liian harvinaista, että he ehtivät puhua mistään muusta kuin rikoksista. Ja joskus kun he ehtivät, kumpikaan ei vain osannut eikä kehdannut ilmaista mitään tärkeää. "On", hän sanoi hiljaa. "Hei, Hattori –"
"Siellä on varmaan isompi ilotulitus kuin täällä", Hattori sanoi naurahtaen, eikä selvästikään ollut kuullut Shinichin aloitusta.
Shinichi huokasi. "Niin. Kaikkihan täällä on isompaa."
"Paitsi salapoliisit."
"Ha ha. Todella hauskaa, Hattori." Kutistumista oli vaikea sietää silloinkin, kun ei joutunut kuulemaan siihen liittyviä vitsejä.
Hattori oli pitkään hiljaa, ja raketit poksahtelivat sekä Tokiossa että Osakassa. Kun Hattori lopulta puhui, hän kuulosti vaivaantuneelta. "Sori. Mutta... etkö sinä kasvakin? Tarkoitan, et ole jumittunut tuohon kokoon, vaan vanhenet taas, eikö?"
"Joo." Viime aikojen kasvupyrähdys oli lisännyt Shinichin mittaan sentin, mikä ei jaksanut ilahduttaa häntä kovin paljon.
"Kymmenen vuoden päästä näytät taas seitsemäntoistavuotiaalta, vaikka et löytäisikään vastalääkettä."
"En jaksa odottaa niin pitkään."
"Minä odotan sinua", Hattori sanoi.
Kesti hetken ennen kuin Shinichi ymmärsi, mitä oli kuullut. Hattorin äänensävy oli ollut toteamus, vesi oli märkää ja sillä selvä. "Idiootti!" Shinichi sihahti. "Älä sano noin. Millainen ääliö heittäisi elämästään kymmenen vu-"
Rakettien paukkeeseen sekoittui nyt erilaisia pamahduksia. Laukauksia, jotka oli ajoitettu juuri ilotulituksen aikaan siinä toivossa, ettei kukaan kiinnittäisi niihin huomiota.
Shinichi ei halunnut katkaista puhelua tähän, mutta oli pakko. Ehkä hän voisi vielä estää rikoksen, jos juoksisi. "Pitää mennä", hän sanoi. "Soitan myöhemmin!"
"Hei, Kud-" Hattori aloitti hätäisesti.
Shinichi painoi punaista nappulaa, työnsi puhelimen taskuunsa sydän särkien, ja juoksi katolta alas johtaville portaille. Heidän todella, todella tarvitsisi puhua tästä myöhemmin, pitkään ja hartaasti, ja sitä paitsi hän halusi nähdä Hattorin ja istua kylki kyljessä tämän kanssa sitä keskustelua käydessään, tuntea toisen olevan lähellä.
Mutta aina, kun he yrittivät kommunikoida... se tuntui aina olevan tällaista.
